Ulkopuolisuuden tunne

[Pilkki24]

Koetteko te muut ulkopuolisuuden tunnetta ja missä seurassa tai minkälaisissa tilanteissa?

Miusta tuntuu, että usein, kun avaan suuni naisten joukossa (myös täällä palstalla), en saa viestiäni perille ymmärrettävästi, ja ihmiset jäävät kiinni epäolennaisuuksiin tai haluavat ymmärtää viestin jotenkin väärin. Jostain syystä tätä ei tapahdu miesten kanssa. En tiedä olenko vain tottunut olemaan miesvaltaisessa ympäristössä ja kommunikoimaan eri tavalla vai miksi.

Rakastan aivojani, joten en viitsisi alkaa tappamaan omalaatuisia aivosolujani, mutta välillä on olo kuin ne olisivat ihan väärillä asetuksilla. Välillä myös mietin, että tekisi mieli vetäytyä kokonaan takaisin miesten maailmaan, vaikka olen nyt aktiivisesti yrittänyt oppia kommunikointia naisten kanssa.

 

[Adela]

Kyllä, melkeinpä kaikkialla. Tämä voisi yhtä hyvin olla minun tekstiä:
”Miusta tuntuu, että usein, kun avaan suuni – – en saa viestiäni perille ymmärrettävästi, ja ihmiset jäävät kiinni epäolennaisuuksiin tai haluavat ymmärtää viestin jotenkin väärin. ”

Ihan jo siis lapsuudenperheestä asti. Toki joitakin vuosia sitten (kiitos sosiaalisen median) tajusin että taidan olla jollain nepsy-kirjolla, mikä selittäisikin sitten tän pysyvän ulkopuolisuuden tunteen.

 

[Pilkki24]

Mie olen nyt yrittänyt opetella toisten tunteiden validointia, mutta kyllä ne unohtuvat, kun innostun jostain johonkin ilmiöön liittyvästä teoriasta.
Jotenkin se lähtökohtainen ajatus siitä, että mikä siinä tilanteessa on relevanttia, on usein ihan eri kuin keskustelukumppanilla.

Miulle psykologi sanoi, että olen naiseksi todella asiakeskeinen. Näen asiat järjestelminä, enkä niinkään kokemuksina. Ja siihen päälle se, etten ole tottunut naisten maailmaan. Eli se oma kokemuspohja siltä saralta on heikko, jolloin olen käytännössä kuin eri kulttuurista ja sen vuoksi tulee ongelmia kommunikaatiossa.

Ulkopuolisuuden tunne on siitä jännä, kun en haluaisi olla kukaan muu, mutta samaan aikaan toivoisin oppivani tulemaan ymmärretyksi paremmin. Eli oppivani kommunikoimaan myös toisenlaisten ihmisten kanssa. Se vaan vaatii kokonaan uuden maailmankatsomuksen opettelua. Minun on vaikea päästä systeemiajattelusta ja analysoinnista kokemuspohjaiseen individualistiseen tulokulmaan. Tai saada keskustelukumppani ymmärtämään sitä omaa ajattelua.

 

[Lya M.]

Tiedän tunteen. En ole kovin sosiaalinen ihminen, enkä osaa aloittaa keskustelua kenenkään kenenkään vieraan kanssa ( lukiossa meillä oli miesvaltainen ja kiva porukka)
Toki vastaan aloitteisiin ja joskus saan aikaan tosi miellyttäviäkin keskusteluja ja lapsen kautta olen saanut ihan kivan tuttavaperheen, joiden kanssa vietetään aikaa myös vapaa-ajalla.

Osittain varovaisuuteeni johtuu siitä, että minulla on ollut ”stalkkeri”, joka onneksi ei tiedä nykyistä sukunimeäni.

 

[Bella Swan]

Kyllä koen. Olen täysin erilainen kuin muut. Sopeutumaan auttaa, kun peilaa muita. Mutta sitten helposti minuus jää varjoon eikä sekään ole pitemmän päälle ok.

 

[Kali]

En oo kyllä koskaan tuntenut että kuulun mihinkään tai minnekkään. Osaan esittää ryhmissä ja yksittäisten ihmisten kanssa, mutta se on vaan pintapuolista ja vain esittämistä. Oikeasti koko ajan täälläkin jopa tunne etten kuulu tännekkään. Välillä miehenkin kanssa taustalla tunne että oon hänenkin kanssaan ns. ulkopuolinen, vaikka ollaan ihan vaan kahdestaan. Mutta mulla onkin todettu autismikirjon häiriö niin varmaan sillä selittyy suurimmaksi osaksi. Mutta se on todella kamala tunne kun tuntuu että olisi suunnilleen jotain eri lajia jopa kuin muut. Välillä tuntuu että voinko edes kutsua itseäni ihmiseksi, kun ihmisten jutut todella vaikeita ymmärtää välillä. Sen vuoksi mulla ei varmaankaan ystäviä muualla kuin netin välityksellä... Vaikka jopa heillekkin juteltaessa tunnen että en kuulu joukkoon.

 

[Selah]

En tiedä onko oma tunne ulkopuolisuutta, vai vaan tunne etten osaa toimia sosiaalisissa tilanteissa. Etenkin small talk on itsellä juurikin naisten kesken tosi vaikeaa. Nyt auttaa vähän kerhoissa kun voi puhua lapsesta, mutta enimmäkseen mun odotetaan hengailevan nyt ulkomaalaisten naisten kanssa ja siinä vaaditaan lisäksi kulttuurinlukutaitoa.

Hyvin olen tullut aina juttuun suomalaisten miesten kanssa, mutta se on hankalaa näin aikuisena/parisuhteessa. Ehkä juurikin tuo että olen tosi asiakeskeinen, enkä jotenkin viihdy tilanteessa missä pitää tunnustella että mitä joku sanoo ja miksi ja miten siihen pitäisi reagoida. Mun mies on taas juurikin tuollainen, jolla on kokoajan pelisilmää kun keskustelee ihmisten kanssa. Hän siis siirtää jotain suunniteltua keskustelu toiseen kertaan jos tuntuu ettei ole hyvä hetki, vaikka ei siis mitään vakavaa, vaan haluaa varmistaa positiivisen vastaanoton, mä en ymmärrä sellaista yhtään

 

[Pilkki24]

En tiedä onko oma tunne ulkopuolisuutta, vai vaan tunne etten osaa toimia sosiaalisissa tilanteissa. Etenkin small talk on itsellä juurikin naisten kesken tosi vaikeaa. Nyt auttaa vähän kerhoissa kun voi puhua lapsesta, mutta enimmäkseen mun odotetaan hengailevan nyt ulkomaalaisten naisten kanssa ja siinä vaaditaan lisäksi kulttuurinlukutaitoa.

Hyvin olen tullut aina juttuun suomalaisten miesten kanssa, mutta se on hankalaa näin aikuisena/parisuhteessa. Ehkä juurikin tuo että olen tosi asiakeskeinen, enkä jotenkin viihdy tilanteessa missä pitää tunnustella että mitä joku sanoo ja miksi ja miten siihen pitäisi reagoida. Mun mies on taas juurikin tuollainen, jolla on kokoajan pelisilmää kun keskustelee ihmisten kanssa. Hän siis siirtää jotain suunniteltua keskustelu toiseen kertaan jos tuntuu ettei ole hyvä hetki, vaikka ei siis mitään vakavaa, vaan haluaa varmistaa positiivisen vastaanoton, mä en ymmärrä sellaista yhtään

Siis tämä! Meillä myös mies, joka lukee ihmisiä täydellisesti, kun minä täräyttelen ajatuksiani suoraan.

Ja toinen mikä on, niin ajattelen käytännössä ääneen. En siis aina mieti ajatusta loppuun asti, vaan ikäänkuin odotan reflektiota puolivalmiille ajatukselle, jotta sitä voidaan yhdessä viimeistellä useammasta näkökulmasta tai torpata kokonaan. Puuttuu se tarve tehdä vaikutus, niin tulee sen takia varmaan lipsauteltua raakileita ajatuksia miettimättä vastaanottoa.

 

[AnnMarii]

Olen tuntenut ulkopuolisuutta suurimman osan elämääni. Lähinnä on tuntunut etten oikein sovi joukkoon tai ole kiinnostunut samoista asioista, enkä myöskään kykene mukautumaan muiden mukana vaan olen sellainen kuin olen. Tämä on tosin nyt aikuisena helpottanut kun maailma ei ole enää niin mustavalkoinen kuin se joskus nuoruudessa oli. Eli mielelläni vietän aikaa erilaistenkin ihmisten kanssa.
Itsellä tämä ulkopuolisuuden kokemus tosin näkyy taas varovaisuutena ja ehkä jopa sanomisten ylimiettimisenä. Esimerkiksi en joistain asioista puhu välttämättä ollenkaan joidenkin kanssa, koska tiedän että se ei johtaisi yhtään mihinkään paitsi omaan ärsyyntymiseen. Ehkä olen taas itse aika hyväkin lukemaan ihmisiä ja tilanteita. Kirous ja siunaus yhtäaikaa. Ja small talk on myöskin aina ollut vähän haastavaa vaikka haastankin itseäni siinä nykyisin jatkuvasti. Eli päinvastainen syy samaan ongelmaan

 

[Korpuskeli]

Tavallaan joo.

Teen töitä teknisenä asiantuntijana miesvaltaisella alalla, ja suurin osa tuttavapiiriini kuuluvista ihmisistä on myös omien alojensa asiantuntijoita, joten on kieltämättä välillä vaikea ymmärtää sellaisten ihmisten ajatusmaailmaa, joita kiinnostavat aika tavanomaiset asiat niiden tavanomaisessa laajuudessaan. Itseäni kiinnostaa tosin testata kaikenlaisia teorioita käytännössä, joten ulkopuolisuuden tunteeseen tuntemattomien porukassa auttaa sen mieltäminen eräänlaisena “kokeena”. Jos toimin näin, sanon ja käyttäydyn näin, niin muut toimivat noin, sanovat ja käyttäytyvät noin → johtopäätös ja teorian uudelleenarviointi.

Olen myös opetellut sosiaalisia normeja vastaavaa keskustelutapaa, eli automaattisesti suustani ei tule kuuden ja puolen tunnin luentoa aiheesta x, vaan yritän heittää pakottavan tarpeen tietää ja jakaa tietoa syrjään, jos olen “normaalitasoisessa” seurassa, peilaten vallitsevaa keskustelutapaa ja yleisesti hyväksyttyjä aiheita sekä arvioiden vastapuolen reaktioita. Tämä käy nykyään aika luonnollisesti, eikä tarvitse aktiivisesti ajatella, että mitä nuo mikroeleet tässä tarkoittavat tai onko tämä torjuva ele.

Enkä tarkoita, että ne “normaalit” olisivat tyhmiä tai yksinkertaisempia, vaan tarkoitan sitä, että oletan heillä olevan lähtökohtaisesti korkeintaan perustason tietämys ja näkökanta tietyissä asioissa ja heidän suhtautuvan asioihin yleisemmällä tasolla. Jos keskustelussa käy ilmi, että tietämystä on ja/tai vastapuoli vaikuttaa aidosti kiinnostuneelta kuulemaan lisää, niin sitten voin antaa palaa

Terapeuttini kutsui tätä toimintatapaa aikoinaan maskaamiseksi, vaikka en varsinaisesti ole millään kirjolla.

Tiedostan olevani epätyypillinen, ja olen ylpeä siitä. Pyrin aina kehittämään itseäni ja tietämystäni kaikesta, joten tämä kokemus ulkopuolisuudesta ja erilaisista käytösmalleista on vain yksi asia monen kiinnostavan jutun joukossa.

 

[Meliora]

Tämähän kuulostaakin olevan yleinen kokemus, ja se on kyllä omakin kokemukseni. Aina tuntenut, että olen jotenkin erilainen. Nykyisin kyllä oppinut ajattelemaan, että jossain määrin se on vain tunne, monet kokemukset ja tunteet mitä meillä on, ovat aika yleisinhimillisiä. Varmaan aika lailla kaiken mitä koetaan, kokee todellisuudessa hyvin moni muukin, vaikka itsestä tuntuisi, että on ihan yksin jonkun asian kanssa. Samalla myös ajattelen, että ei oikeastikaan olla vaikkapa mieheni kanssa ihan kaikista tavallisimpia tyyppejä, ajatellaan useammista asioista ehkä aika eri tavalla mitä keskivertoihminen. Mutta hänen kanssaan kyllä ihanasti tulen ymmärretyksi ja hyväksytyksi sellaisena ku olen, toisin ku vaikka lapsuudenperheessä taas mua ei oikein meinattu ymmärtää. Siitä se ulkopuolisuuden tunne varmaan osin juontaakin

 

[Kyfi7]

Tuun kans tähän kerhoon! Mä kans mietin usein lapsena ja nuorena miks tuntuu et ei kuulu joukkoon ja ei osannut olla muiden kuin niiden ihmisten kanssa jotenkuten joiden kanssa oli pakko olla, eli joiden luokkalaisten kanssa, ihmettelin aina miten muilla oli kavereita luokan ulkopuolella opettelin todella paljon miten tullaan toimeen toisten kanssa kiin et ne ei pidä outona ja yritin sietää sitä et suurin osa ihmisistä tuntui idiooteilta. 16-vuotiaana menin mensan älykkyystestiin ja siitä erittäin korkeasta tuloksesta, joka oli mensan rajan yli roimasti sain ekaa kertaa vihiä miksi olen erilainen. Opiskelin läpi kaikki koulut tohtoriksi ja mietin miten koko homma on ihan leikkiä, koko elämän on ns piece of cake (yks outous et ajattelen enkuksi suurimmaksi osaksi). Myöhemmin olen ymmärtänyt selkeämmin et (looginen)älykkyys ja sosiaalinen outous ja se et jouduin opettelemaan miten olen haluttu tyyppi johtunee siitä et on autismin siellä "asperger" tyyppisyyden rajoilla (tähän kuuluu myös aggressiivisuutta, en esim juo enää juurikaan alkoholia, koska se voi laukaista hyvinkin aggressiivista käytöstä, lapsena olen esim lyönyt verille muita lapsia, joista en pitänyt). Ajattelen hyvin analyyttisesti ja loogisesti, tunteet eivät juuri hetkauta, mutta olen opiskellut paljon tunteiden tulkintaa ja luen esimerkiksi muita todella hyvin. Tulen myös paremmin toimeen miespuolisten kanssa, mut osaan hyvin käyttää hyväkseni sitä et olen nainen, siitä on monessa asiassa paljon hyötyä. Mun mies taas on vielä huonompi sosiaalisesti kuin mä, hän ei oo liiemmin opetellut mitään, on vaan outo itsenä mut ollaan molemmat sopivan excel ihmisiä niin tullaan hyvin toimeen. Tänä päivänä olen sinut itseni kanssa ja jopa kuulun joihinkin porukoihin, joissa on enemmän tai vähemmön samanlaisia outoja ihmisiä.

 

[Meliora]

Huomaa kyllä, että selvästi tietyntyyppisiä ihmisiä, ketkä tällaisilla nettifoorumeilla viihtyy Pitää varmaan lisätä kun @Kyfi7 asian mainitsi, että itsekin oon käynyt joskus about 20-vuotiaana juuri tuossa Mensan testissä ja tulos oli >99%:lla. Niin se on toki yksi konkreettinen asia varmasti, mikä siihen erilaisuuden kokemukseen voi vaikuttaa Luultavasti myös jotakin nepsypiirteisyyttä voi olla. Sosiaaliset tilanteet eivät tule yhtään luonnostaan, etenkin sellaisissa vapaamuotoisemmissa tilanteissa voi olla hankala tietää, miten kuuluisi toimia. Teen työtä ihmisten parissa, mutta siinä taas on sellainen selvä kaava miten tilanteet kulkevat, eikä tarvitse erityisemmin osata jutustella. Joku tällainen small talk- jutustelu ei vain itseltä oikein hyvin lähde, vaikka paljon on tilanteita, joissa se voisi olla ihan kiva taito olla

Aina kuitenkin jotenkin oon myös löytänyt niitä oman tyylisiä ihmisiä, joiden kanssa oon viihtynyt ja tuntunut luonnolliselta olla ja voinut olla sellainen ku on! Kuten vaikka mieheni nykyisin

 

[Pilkki24]

Mietin ihan samaa mitä @Meliora. Tietyn tyyppiset varmaan viihtyvät ilmaisemassa itseään sanallisesti nimimerkin takaa.

Mutta mukavaa kuulla muidenkin kokemuksia! Ehkä voidaan olla omituisten otusten kerho.

Miullakin on eri testien mukaan todella korkea älykkyysosamäärä. Kai se sitten tuntuu tietynlaisena outoutena, kun katsoo asioita erilaisesta perspektiivistä kuin muut. Kun kapasiteetti ymmärtää kokonaisuuksia on hyvä, niin ehkä se mielenkiinto ohjautuu lähtökohtaisesti erilaisiin asioihin.
Nautin hirveästi ratkaisujen keksimisestä erilaisiin ongelmiin ja asioiden välisten suhteiden pohtimisesta. Miulla käy aivoissa ihan jatkuva dialogi itseni kanssa. Saatan hyvinkin käydä tiukkaa väittelyä parista kolmesta eri näkökulmasta samaan aikaan. Ja nimenomaan itseni kanssa.

Ja kuormitun myös liiasta sosiaalisuudesta. Olen kyllä tietoisesti pyrkinyt välttämään tietynlaista kirjolle soluttautumista, sillä ajattelen, ettei diagnoosi ratkaisisi mitään. Suurin ongelma lienee tietynlainen ahdistuminen ja ihmisten kanssa olemisen vaikeus tietynlaisissa vuorovaikutustilanteissa.
Ihmisten kanssa on joka tapauksessa tultava toimeen, joten joudun opettelemaan niitä taitoja, olin kirjolla tai en. Todella usein asiasta kyllä kysytään ja mies aika useinkin mainitsee miun autistisista piirteistäni.

Olen kyllä sosiaalinen seurassa, mutta en aina ymmärrä miksi pitäisi käyttäytyä tietyllä tavalla. Pyrin kyllä asettumaan toisen asemaan, mutta lopputulos voi olla aivan eri kuin mitä itse ajattelisin vastaavassa tilanteessa tuntevani tai tekeväni. Toisaalta vietän aikaa todella paljon yksin, joten voi olla, että se on osittain vain harjoituksen puutetta.

Kuka tietää, mutta nyt alkaa silmät lupsumaan kiinni. Jos oli sekavaa tekstiä, niin syytetään väsymystä.

 

[Selah]

Mäkin olen siitä Mensan nettitestistä saanut kauhean hyvän ja nauran vaan että tää on joku kalastelujuttu, haluaa ihmisiä kokeilemaan sitä virallista testiä. Mutta nyt kun mietin niin onko se sittenkin tietynlaiset persoonat jotka niissä pärjää ja sitten ei niin pärjää sosiaalisissa tilanteissa. Oli pakko tehdä nyt niin tulos oli "korkeampi kuin 98,6% prosentilla väestöstä" En silti ihan luota kun onhan nuo pääosin aika selkeitä.

Itseasiassa mä kyllä ihan pärjään sosiaalisissa tilanteissa sitten kun vähän rentoudun, tai tuttujen kesken. Mutta aluksi olen ihan kankea ja sanon juttuja mitä kadun jälkeenpäin ihan tyhminä.

 

[Wellllu]

Kyllä!
Ollaan naureskeltu kotona jo jostain teini-iästä lähtien, että olen syntynyt väärällä vuosisadalla.

Olen sosiaalisesti jossain määrin rajoittunut ja ollut aina. Kun on ollut töissä asiakaspalvelussa näinkin kauan, alkaa se jonkin verran sujua, mutta ihan normaalia, että sammakoita välillä lentelee suusta. Lapsuudenkaverit joskus mainitsivatkin, että mikään ei tunnu enää missään, kun oon aina veetuillu niin paljon.

Pienenä äiti joutui opettamaan melkein kädestä pitäen, että edes ihmisiä katsoisin silmiin heidän kanssa puhuessani.
Ja kaiken lisäksi kuormitus sosiaalisesta kanssakäymisestä hyvinkin paljon ja tyytyväisenä vaan kyhjötän kotona, etenkin työpäivien jälkeen.
Puoliso oli alkuun huolissaan, kun vaan kotona olen, mutta alkanut vissiin tottua asiaan.

Olen myöskin tooooodella huono pitämään ihmisiin yhteyttä, ei ole yhtään jotenkin luontevaa vaan soitella ja alkaa kysellä kuulumisia. Onneksi ihmiset on tottuneet siihen, että tipautan jonkun meemin viestillä ihan yhtäkkiä, jos vaan sattuu tulemaan jotain vastaan, joka saa heitä ajattelemaan, vaikkei muuten mitään kuulukaan viikkoihin. Äiti on oikeastaan ainoa, jolle saatan viestiä laittaa päivittäin.

Olisin elämässä ihan täysin tyytyväinen, jos saisin vain keskittyä tekstiileihin ja eri tekniikoihin loppu elämän ajan, ehkä mahdollisesti vähän jotain puutarhurointia siinä sivussa.

 

[Meliora]

@Selah kyllä se nettitestikin varmaankin ihan suuntaa-antava on että tervetuloa kerhoon vaan (vaikka ei siis oo kyllä tullut itsellä liityttyä jäseneksi koskaan, kunhan uteliaisuutta käytyä testaamassa.) Kyllä näin ku vuosien takaa muistelee, niin ei siinä oikeassakaan kyllä tainnut olla ku lopussa ihan joitakin sellaisia tehtäviä, mitä piti hetki miettiäkin....

Ja mulla on kyllä samaa, että läheisempien ihmisten kanssa kyllä osaan olla ihan luonnollisesti, mutta vieraampien kanssa taas sitten eri juttu. Että liekö sosiaalista ahdistuneisuuttakin osaltaan taustalla tuossa. Toisaalta vaikka olisi tuttujakin, mutta jos kyseessä on useamman ihmisen ryhmä, en tuu saamaan siinä juuri koskaan suutani auki, koska en vain tiedä, mihin väliin saisin asiani sanottua ja kun väli tulee, keskustelu on jo kaukana aiheesta, johon olisi ollut sanottavaa... Kahdenkeskisissä tilanteissa helpommin osaan olla.

 

[Kyfi7]

(vaikka ei siis oo kyllä tullut itsellä liityttyä jäseneksi koskaan, kunhan uteliaisuutta käytyä testaamassa

Mä olin sillon 16-17 vuotiaana mensan jäsen, koska mun isäkin oli, mut ne tapaamiset oli ainakin sillon 2007 siinä kaupungissa sellasta keski-ikäisten äijien keskustekukerhoja et ei oikeen sopinu punk teinityttö sinnekään joukkoon isoin juttuhan oli näyttää isälle että et sä oo ainoo joka pärjää siinä... netti ja sosiaalinen media on kyl ollu parasta kun täällä voi olla sosiaalinen tekstein ja seurailla ihmisten eloa vaikkei osaa pitää heihin yhteyttä

 

[Metsätähti5]

Täällä yksi omituisten otusten kerhon jäsen! Niin paljon samaa tullut muiden teksteissä, mitä itsekin tunnen ja ajattelen, etten viitsi toistaa niitä.
Muutamia hyviä kavereita löytyy ja pari läheistä ystävää, joiden seurassa voin olla luontevasti, mutta ikinä en ole kuulunut missään ns. sisäpiiriin. En ole se, jolta kysellään kuulumisia tai jota pyydetään viettämään iltaa.

Mensan nettitestejä olen tehnyt myös joskus, niiden mukaan olen ollut siellä älykkäimpien 5-8 prosentin joukossa. Mitään suurempaa painoarvoa en niille ole pistänyt, omat kiinnostuksen kohteet ovat muualla.

Kirjon piirteitä löytyy itseltäni (sekä lähisuvustani useammalta), muttei diagnoosiksi asti, enkä sitä itselleni tarvitsisikaan. Hyperfokusoitumista ilmenee uuden mielenkiintoisen asian löytyessä. Aina olen ollut innokas opiskelemaan ja lukemaan.

 

[Pilkki24]

Nuo testit kai yleensä antavat ihan hyvin suuntaa. Olen tehnyt joskus psykologilla jonkun testin (kuulostaapa taas ihan normaalilta ) ja sen mensan nettitestin sekä tiekulla oli joskus joku vähän erilainen myös. Tulos pyörii siellä 98-99% paikkeilla. Tein joskus huvikseni vertailuna ensin päivällä virkeänä sen mensan testin ja sain tulokseksi noin 99%, minkä jälkeen valvoin yön ja tein aamulla valvotun yön jälkeen uudelleen. Tulos oli noin 98%. Toki siinä oli se harjoituselementti siitä päivän testauksesta mukana, mutta se oli sellainen pienen ihmisen ihmiskoe. Tein vastaavan testin Tiekun älykkyystestillä ja siinä tippui 98->97%. Se testi toki otti huomioon myös muistin, johon se väsymys varmaan vaikutti eniten.

Vähän ohi aiheesta, mutta joskus on hauskaa testata omien aivojen toimintaa erilaisissa tilanteissa.

Noista sosiaalisista taidoista vielä. Itsellä se, etten osaa aina lukea muita ja tilannetta, toisaalta vapauttaa olemaan ihmisten kanssa aika rennosti. Viihdyn siis myös seurassa, jos se on sellaista seuraa, joka osaa sanoa suoraan, kun menee vikaan tai sietää miun suodattamattomuuttani. Toisaalta vaadin tasapainona paljon omaa aikaa ja välillä koen kuitenkin riittämättömyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta, kun huomaan toisenlaisissa sosiaalisissa tilanteissa, että nyt jokin meni väärin, mutta en tiedä mikä, eikä sitä minulle kerrota. Ja se puheliaisuus usein tulkitaan hyviksi sosiaalisiksi taidoiksi, vaikka sitähän se ei tarkoita. Pitäisi myös tietää mitä puhuu ja kenen seurassa.