Heipä hei,
Olen positiivisen raskaustestin jälkeen kytännyt näitä heinäkuisia keskusteluja, mutta elämäni ensimmäistä (!) kertaa rohkaistun nyt kirjoittamaan keskustelupalstalle... Nimittäin on tosiaan niin sekavat ja ristiriitaiset fiilikset, että luulen tulevani hulluksi... Toivon, että tämä on paikka jossa saa avautua kaikenlaisista tunteista. Tiedän, että keskustelijoiden joukossa on lukemattomia niitä, joilla on ollut paljon surua ja menetyksiä, joten pahoittelen syvästi jos tämä viestini loukkaa teitä. Se ei missään nimessä ole tarkoitukseni, on nyt saatava vain tämä ulos itsestäni...
Tunnen itseni niin oudoksi linnuksi kaikkien ilosta ja onnesta puhkuvien odottajien joukossa! Olen 36-vuotias, samoin mieheni, olemme olleet yhdessä 15vuotta josta naimisissa 4. En ole koskaan pitänyt lapsista ja aivan viime vuosiin olen ollut sitä mieltä, että äitiys ei ole minua varten. Ollaan aina oltu ihan samalla sivulla tässä asiassa miehen kanssa, mikä on ollut suuri onni. Kuitenkin ikää karttuu ja asioita alkaa pohtia usemmilta kanteilta. Jotenkin mieli alkoi kallistua siihen suuntaan, että jäämme jostain suuremmoisesta paitsi, jossemme uskalla ottaa hyppyä tuntemattomaan. Olemme molemmat aivan ylianalyyttisiä, pohdiskelevia ja harkitsevia ihan kaikessa, saati näin tärkeässä asiassa. Viimeiset 2-3vuotta tätä pohdintaa on tehty miehen kanssa ja viimein päätimme että nyt tai ei koskaan. Ja hitto mä tulinkin heti toisesta kierrosta raskaaksi!
Päätös alkaa yrittää oli siis tietoinen ja lapsi toivottu. Järkytyin tosi pahasti reaktiostani raskaustestiin. En tuntenut oikeastaan mitään. Olin epäuskoinen ja järkyttynyt ja seuraavat viikot menivät itkeskellessä ja täydessä paniikissa. En tiennyt pelkäsinkö että menee kesken vai että ei mene. Jotenkin tuntui, että olemme menneet tekemään jotain peruuttamatonta, miten käy suhteemme jne jne. Tulevan vastuun ajatteleminen tuntuu ajoittain suorastaan musertavalta! Tässä on kai pahinta sellainen epämääräinen lopullisuuden tunne, että mikään ei tule enää koskaan olemaan kuten ennen. Viime viikolla käytiin varhaisultrassa ja kuultiin syke. Katselin kuin ulkopuolelta koko tapahtumaa. Tuntui, että tämä tapahtuu jollekulle muulle, että tuo kuva ja ääni ei ole minun kohdustani.
Lisäksi pelottaa se, että mulla on aiemminkin elämässä ollut tapana reagoida elämänmuutoksiin masennuksella. Olen käynyt terapiassa vuosia ja syönyt lääkkeitäkin jonkin aikaa. Terapian päättymisestä on nyt jo useampi vuosi. Olen mielestäni tosiaan tehnyt paljon töitä itseni kanssa ja asiat ovatkin menneet parempaan suuntaan. Työ- ja kotikuviot ovat hyvässä jamassa. Kun nyt olen ollut niin sekavissa fiiliksissä, soimaan itseäni jatkuvasti. Että mitä ihmettä mä kuvittelin kun luulin pystyväni tähän! Enhän mä kykene huolehtimaan edes itsestäni enkä pitämään nuppiani kasassa! Ja mikä oikeus juuri mulla oli tulla raskaaksi, kun kerran ajattelen näin ja maailma on täynnä ihmisiä jotka ihan oikeasti koko sydämestään haluavat lapsen. Tiedän, että neuvolassa pitäisi näistä asioista puhua, samoin miehen kanssa pitäisi keskustella. Olen vain jotenkin sellaisessa henkisessä takalukossa, etten pysty. Mulla on pari tosi hyvää ystävää, joille kellekään en ole pystynyt kertomaan edes raskaudesta, saati näistä fiiliksistä. Kaikki muut ihmiset maailmassa tuntuvat tällä hetkellä niin normaaleilta, hyvinvoivilta ja onnellisilta, etten kehtaa kertoa miten pimee mä oon. Ja jotenkin ajattelen, etten halua kuormittaa muita sekoilullani... Äh.
Parempina päivinä ajattelen, että tuleehan sitä ihan hyviä äitejä ja isiä vähän vähemmälläkin hössötyksellä ja vouhkaamisella. Että jos kerran en koskaan ole ollut mikään lapsi-intoilija, miksi sellaiseksi nyt taikaiskusta muuttuisin. Yritän siis olla itseäni kohtaan ymmärtäväinen ja armollinen (tämähän on ihan oikeasti mullistava juttu elämässä), mutta aina se ei ole helppoa... Sanokaa nyt joku ihana ihminen pliis, että on joskus käynyt läpi edes etäisesti jotain tämän kaltaista. Etenkin ne, joille raskaus on aiheuttanut jonkinlaisen identiteettikriisin ja joista kuitenkin äitiys on ollut loppupeleissä ihan jees.
Ja sori tää kilometrin pituinen avautuminen. Rv 7+5 aikana ehtii patoutua vähän pirusti kaikkea...
Olen positiivisen raskaustestin jälkeen kytännyt näitä heinäkuisia keskusteluja, mutta elämäni ensimmäistä (!) kertaa rohkaistun nyt kirjoittamaan keskustelupalstalle... Nimittäin on tosiaan niin sekavat ja ristiriitaiset fiilikset, että luulen tulevani hulluksi... Toivon, että tämä on paikka jossa saa avautua kaikenlaisista tunteista. Tiedän, että keskustelijoiden joukossa on lukemattomia niitä, joilla on ollut paljon surua ja menetyksiä, joten pahoittelen syvästi jos tämä viestini loukkaa teitä. Se ei missään nimessä ole tarkoitukseni, on nyt saatava vain tämä ulos itsestäni...
Tunnen itseni niin oudoksi linnuksi kaikkien ilosta ja onnesta puhkuvien odottajien joukossa! Olen 36-vuotias, samoin mieheni, olemme olleet yhdessä 15vuotta josta naimisissa 4. En ole koskaan pitänyt lapsista ja aivan viime vuosiin olen ollut sitä mieltä, että äitiys ei ole minua varten. Ollaan aina oltu ihan samalla sivulla tässä asiassa miehen kanssa, mikä on ollut suuri onni. Kuitenkin ikää karttuu ja asioita alkaa pohtia usemmilta kanteilta. Jotenkin mieli alkoi kallistua siihen suuntaan, että jäämme jostain suuremmoisesta paitsi, jossemme uskalla ottaa hyppyä tuntemattomaan. Olemme molemmat aivan ylianalyyttisiä, pohdiskelevia ja harkitsevia ihan kaikessa, saati näin tärkeässä asiassa. Viimeiset 2-3vuotta tätä pohdintaa on tehty miehen kanssa ja viimein päätimme että nyt tai ei koskaan. Ja hitto mä tulinkin heti toisesta kierrosta raskaaksi!
Päätös alkaa yrittää oli siis tietoinen ja lapsi toivottu. Järkytyin tosi pahasti reaktiostani raskaustestiin. En tuntenut oikeastaan mitään. Olin epäuskoinen ja järkyttynyt ja seuraavat viikot menivät itkeskellessä ja täydessä paniikissa. En tiennyt pelkäsinkö että menee kesken vai että ei mene. Jotenkin tuntui, että olemme menneet tekemään jotain peruuttamatonta, miten käy suhteemme jne jne. Tulevan vastuun ajatteleminen tuntuu ajoittain suorastaan musertavalta! Tässä on kai pahinta sellainen epämääräinen lopullisuuden tunne, että mikään ei tule enää koskaan olemaan kuten ennen. Viime viikolla käytiin varhaisultrassa ja kuultiin syke. Katselin kuin ulkopuolelta koko tapahtumaa. Tuntui, että tämä tapahtuu jollekulle muulle, että tuo kuva ja ääni ei ole minun kohdustani.
Lisäksi pelottaa se, että mulla on aiemminkin elämässä ollut tapana reagoida elämänmuutoksiin masennuksella. Olen käynyt terapiassa vuosia ja syönyt lääkkeitäkin jonkin aikaa. Terapian päättymisestä on nyt jo useampi vuosi. Olen mielestäni tosiaan tehnyt paljon töitä itseni kanssa ja asiat ovatkin menneet parempaan suuntaan. Työ- ja kotikuviot ovat hyvässä jamassa. Kun nyt olen ollut niin sekavissa fiiliksissä, soimaan itseäni jatkuvasti. Että mitä ihmettä mä kuvittelin kun luulin pystyväni tähän! Enhän mä kykene huolehtimaan edes itsestäni enkä pitämään nuppiani kasassa! Ja mikä oikeus juuri mulla oli tulla raskaaksi, kun kerran ajattelen näin ja maailma on täynnä ihmisiä jotka ihan oikeasti koko sydämestään haluavat lapsen. Tiedän, että neuvolassa pitäisi näistä asioista puhua, samoin miehen kanssa pitäisi keskustella. Olen vain jotenkin sellaisessa henkisessä takalukossa, etten pysty. Mulla on pari tosi hyvää ystävää, joille kellekään en ole pystynyt kertomaan edes raskaudesta, saati näistä fiiliksistä. Kaikki muut ihmiset maailmassa tuntuvat tällä hetkellä niin normaaleilta, hyvinvoivilta ja onnellisilta, etten kehtaa kertoa miten pimee mä oon. Ja jotenkin ajattelen, etten halua kuormittaa muita sekoilullani... Äh.
Parempina päivinä ajattelen, että tuleehan sitä ihan hyviä äitejä ja isiä vähän vähemmälläkin hössötyksellä ja vouhkaamisella. Että jos kerran en koskaan ole ollut mikään lapsi-intoilija, miksi sellaiseksi nyt taikaiskusta muuttuisin. Yritän siis olla itseäni kohtaan ymmärtäväinen ja armollinen (tämähän on ihan oikeasti mullistava juttu elämässä), mutta aina se ei ole helppoa... Sanokaa nyt joku ihana ihminen pliis, että on joskus käynyt läpi edes etäisesti jotain tämän kaltaista. Etenkin ne, joille raskaus on aiheuttanut jonkinlaisen identiteettikriisin ja joista kuitenkin äitiys on ollut loppupeleissä ihan jees.
Ja sori tää kilometrin pituinen avautuminen. Rv 7+5 aikana ehtii patoutua vähän pirusti kaikkea...