Hei anppa ja muut
Halusin ensinnäkin kommentoida, että ihailen Anppa rohkeuttasi ottaa rehellisesti näin vaikea asia esille täällä palstalla. Pidän itse tärkeänä sitä, että vaikeimmistakin asioista uskaltaa puhua, myös äitiyteen liittyen. Äitiyteen liittyy hirveästi myyttejä ja "hyvän äitiyden" painolastia, vaikka me ihmisethän niitä lapsia tehdään, eivät jotkut taivaalliset yliolennot jotka olisivat inhimillisten vaikeuksien ja huolien tavoittamattomissa. Minusta on hienoa, että uskaltaa kerto rehellisesti siitä, missä omalla kohdalla mennään. Pidän sitäkin rohkeutena, että olet Anppa lääkärille ja terveydenhoitajalle asiasta puhunut. He varmasti ovat ottaneet kokonaistilanteen huomioon ja halunneet tukea sinua. Sitä pitäisin myös tämän palstan tavoitteena, tukemista; olkoonkin, että tässä on pyydetty "mielipiteitä".
Eräs ystäväni on käynyt läpi saman raskausaikanaan, ja uskon häntä, että lapselle olisi ollut paljon pahempaa jos hän olisi yrittänyt pakottautua eroon tupakasta. Ihminen on paljon enemmän kuin pelkkä fysiikkansa: sikiö elää myös äitinsä tunteita, oloa ja vointia. Samoin on sitten, kun lapsi syntyy. Silti nykyisin on tapana korostaa kovasti vain ihmisten fyysistä "hyveellisyyttä", mitä syödään, paljonko liikutaan, mitä päihteitä tai kemikaaleja arkeen kuuluu. Sitä on tietenkin helppo mitata. Minusta olisi kuitenkin tärkeää puhua myös henkisestä puolesta: millaista ihmisenä olemista opetan lapselleni? Minä haluaisin opettaa auttamaan toista, kun hän apua pyytää; ymmärtämään sitä, että toisen ihmisen asemassa oleminen on aivan erilaista ("put yourself in my shoes"); että kun toista osoittaa tuomiten etusormella, samalla kolme sormea osoittavat itseen. Haluaisin myös opettaa rehellisyyttä oman itsen suhteen ja rohkeutta pyytää apua. Kuka tahansa voi joutua siihen tilanteeseen elämässään, ettei pysty elämään niin kuin olisi ihanteellista.
Lähipiirissäni on useita riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä, ja se on kamalaa ja vaikea kokea, mutta selvää on, että riippuvuudet menevät niin syvälle ihmisen mielen ja persoonallisuuden kerroksiin, ettei ole pelkkä "tahdon asia" niistä toipua. Ihailen syvästi ihmisiä, jotka ovat kyenneet riippuvuudestaan irrottautumaan ja samalla kohtaamaan itsensä ja omat heikot kohtansa. Minusta sekin on sitä rohkeutta, jota Anpan aloitus osoittaa. Itse pidän ihailtavampana sitä, että on elämässään tehnyt virheitä ja ollut vaikeuksissa mutta toipunut tai pyrkinyt toipumaan niistä, kuin sitä, ettei olisi koskaan virheitä tai heikkouksia osoittanut. Jos ihmisellä on paha olla, niin toisen syyllistävät katseet eivät varmasti auta toipumaan. Ne tekevät vain vielä pahemman olon.
Tsemppiä kovasti kaikille vanhemmille ja tuleville vanhemmille - olen satavarma, että meillä kaikilla tulee homma jossain asiassa menemään metsään vaikka kaikki parhaamme yrittäisimme, joten koitetaan auttaa ja tukea toisiamme sen sijaan, että tuomitaan ja paheksutaan.
