Tunteesta toiseen

Vilijonkk4

Vilijonkk4

Näppärä viestien naputtelija
Joulukuunmammat 2015
Perustin nyt tänne tälläsen ryhmän, missä voidaan jakaa omia tuntemuksia, vaikka muuhunkin liittyen kun vain vauvaan.

Kertokaa mulle, oonko vaativa ja mäkättävä akka. Meillä siis miehen kanssa tilanne, että mä tällä hetkellä päivät kotona ja mies tekee pitkää päivää. Tällä viikolla on ollut aamussa, eli lähtee 5 maissa aamulla ja tulee 15 jälkeen iltapäivällä. Työpäivän jälkeen joko menee koko illan kestäville päiväunille tai lähtee esimerkiksi kalaan. Kaipaisin yhteistä aikaa hänen kanssaan ihan vaikka vain siivouksen tai muiden kotitöiden merkeissä. En kaipaa mitään ulkona syömisiä jne. Sano tälläkin viikolla, että viikonloppuna on aikaa tehdä yhdessä pihatöitä.

No lähdin tänään heti herättyäni mummuani katsomaan ja auttamaan. Hän siis asuu yksin vielä, mutta unohtelee ottaa lääkkeitä eikä muista syödä. Viivyin pari tuntia, tein hänelle ruokaa ja katsoin, että kaikki on ok. No mies pillastu, kun en ollutkaan heti aamusta valmis pihatöihin ja oli lähtenyt omille menoilleen, kun tulin kotiin. Kuittailee vain, että meenhän mäkin miten tahdon. No, ei kukaan sitä mummua pakota käydä kaitsemassa, mutta kuinka moni jättäisi käymättä?
Soitin miehelle itkien, että kaipaan hänenkin seuraa, kun ei ikinä tehdä mitään. Vastaukseksi sain juurikin tuon, että kuinka hän ei multa menojaan kysele.
Pitäiskö mun valittamatta antaa miehen mennä vielä kun voi (ennen kun vauva syntyy) vai valitanko ihan aiheesta. Tämä toistuu siis viikottain. Tuntuu vaan niin pahalta, että aina kun olen kotona niin saan istua täällä yksin.
Missä kaikki hyvät ja huomaavaiset miehet on? Ollaan oltu siis yhdessä vasta reilu vuosi ja nyt jo meidän arki on kuin 30 vuotta naimisissa olleilla!
 
Täällä vähän sama tilanne. Mies tekee vuorotyötä ja mä teen päivätöitä. Yhteisiä viikonloppuja on hyvin harvoin. Ja kun miehellä vapaapäivät yleensä viikolla niin ei hänkään multa menojaan kysele. On muuttanut tänne toiselta paikkakunnalta ja kaikki kaverit ym siellä niin sinne sitte yleensä lähtee vapaapäiviä viettämään ja on yleensä aina yön silloin poissa. Tekis mieli välillä sanoa että et mene mutta miten viittin kieltää näkemästä kavereitaan. Oon myös miettiny että jos nyt annan mennä niin meneekö sittenkin kun vauva tulee. Tuntuu että musta on tullu kamalan itku herkkä nyt raskauden aikana. Jos mies ilmottaa menevänsä esim kaljalle pärähdän itkemään ja kun tunteet laantuu mietin että mitä helvetti mä itken :D Tunteesta juurikin toiseen koko ajan...
 
Meillä vähän samaa.. Jos sanon olevani pari tuntia jossain, niin mies laittaa tasan 2h päästä viestin"joko tulossa?"... Hällä taas saattaa olla hyvinkin liukuva aikataulu... Onneksi tää ilmenee vain vapaa-ajan menoissa, eli arkiaikataulut , päiväkotihaut ym sujuu. Muutamatkin tappelut tästä ollu, huoh...
 
Ihanaa, etten oo yksin! Mua ottaa niin päähän, että jo sovitutkin yhteiset menot perutaan "kun tuli muuta". Joo tiedän, ettei oo ilmoja kalastella enää kauaa, mutta vois siitäkin huolimatta suoda yhden päivän viikosta perheelleen. Eli mulle. Mulla on varmaan joku draama queenin titteli täällä ryhmässä, mutta ei oikein ole ihmistä kenelle sais avautua. En arvannut, että ensinäkään olen näin herkkä raskausaikana, mutta en myöskään tiennyt että miestä lakkaa kiinnostamasta (tuleva) perhe-elämä. Ei edes ultriin ole vaivautunu tulemaan lupauksistaan huolimatta.
 
Ei mullakaan ole oikein ketään kenelle avautua. Jotenkin nolottaa että tapellaan RASKAUSAIKANA, aikana jolloin kaikki pitäis olla niin ihanaa ja kootaan yhdessä pinnasänkyä mutta ei.
 
Ite tunnistan exäni noista teidän jutuista ja en voi muuta sanoa kuin että otan osaa! Varmaan kannattaa yrittää keskustella ja kysellä, että miten meinas toimia sitten kun muksu syntyy.. Vaikka nainen vaan voi olla raskaana, niin kyllä se lapsi ihan yhteinen on ja yhdessä siitä pitäs vastuuta ottaa, esim just kasailla pinnasänkyä yhdessä ja miettiä hankintoja. Itellähän kävi niin paska mäihä, et eipä ne muksut paljoa isäänsä kiinnostanut, yksin sai olla vastuussa ihan rahallisestikin ja mies vaan osteli harrasteautoonsa osia... Esim nuoremman isyysloma meni autoa niputtaessa, sillon meni hermot lopullisesti ja alkoi se henkinen taisto, että erotakko vai ei. Erohan siitä sitten lopulta tuli. Jäljestä päin ollaan kyllä asiat puhuttu selviksi ja nykyään sitten joka toinen viikonloppu onmuksut isällään ja ihan viihtyykin lastensa kanssa, vaikka sanojensa mukaan aina ollu enemmän mun projekti noi lapset.

Nyt oon kyllä ajoissa tälle nykyiselle miehelle tehnyt selväksi, että missä mennään ja mitä odotuksia mulla on vauva-ajalle. Raskausaikana ollaan nyt pari kertaa otettu kunnolla yhteen, mutta saatu sit asiat selvitettyä. Tuohan ei oikeastaan käy missää, joten en ihmettele jos välillä meinaa seinät kaatua päälle. Itse en sit alkuraskauden pahoinvointien takia oikeen jaksanut mihinkään lähteä, niin oltiin sit vaan kotona. Kai tuo nyt on tullut konkreettisemmaks, että muksu on tulossa, kun liikkeet tuntuu miehellekin käteen. Päivittäin kuuostelee ja mietitään millanen vauva on tulossa. Hankinnat on tehty kaikki yhdessä ja mies jopa hössöttää asioista enemmän kun minä :D Kovat keskustelut on toki saanut käydä, että mitä itse haluaa, mitä mies haluaa ja miten saadaan juttu toimimaan. Ollaanhan me tunnettu jo kymmenisen vuotta, mutta yhdessä ollaan oltu vasta reilu vuosi. Sikäli ehkä helpottaa, kun tuntee toisen täysin, taustoja myöten, niin osaa eri tavalla suhtautua asioihin.

Eiks tämmöset mammapalstat oo just hyviä paikkoja avautua? Samassa tilanteessa olevia naisia ja yhtä hormoonipöllyissään :D Täältähän sitä tukea ja neuvoja saa :)
 
Mä olen nyt päättänyt, että odotan vauvan syntymään saakka ennen kun teen mitään päätöksiä eron suhteen. Edellisessä suhteessani eräs tapahtuma sai minut varmaksi erosta ja sitten erottiin, mutta nyt sitä ns. varmaa tunnetta ei ole vielä tullut. Kuitenkin niin paljon puhutaan siitä, että mies tajuaa vasta vauvan synnyttyä sen merkityksen. Haluan uskoa siihen. Enkä ainakaan nyt ajateltuna koe, että ero olisi sitten jotenkin sen raskaampi kuin nyt olisi. Ja kun se varma tunne tulee, ero on varmasti vaan helpotus.
 
Tuo on kyllä totta! Vaikeimpia aikoja suhteelle on just raskausaika ja eka vauvavuosi. Noiden aikana kyllä näkee, että tuleeko se suhde kestämään vai ei. Paljon voimia Viljonkk4!
 
Mulla on myös kokemusta exän muodossa. Nykyisen kanssa tehdään kaikki yhdessä. Vapaa-ajatkin.Viikonloppuun ollaan kotosalla tai käydään kaupoilla ja nautitaan toisistamme. Pois en vaihtais mokomaa. On mun paras kaverini sen lisäks että on rakkaani...
Toivon että kaikki te saatte tuohon asiaanne jonkun selkeyden. Itse 12 vuoden jälkeen kun olin yksin lapset kasvattanut ja viikonloput yksin kotona viettänyt luovutin ja erosin...päivääkään en ole katunut.
 
On alkanu mielialat olla taas sitä sorttia, kun olis ihan alussa vasta raskaana :D Mulla meni tossa jo useampi viikko, ettei suurempia ailahteluita ollut, mutta nyt taas. Oon kaks päivää itkenyt kadonnutta kissaamme ja siinä välissä vielä kaikkea muutakin, ilosta ja surusta. Ei kai tää nyt tällästä oo loppuun saakka??! :D Muutenkin alkanu ahdistustaso nousta, mummu huonossa kunnossa ja nyt mun rakas kissakin ollut kolme päivää jo pois kotoa :( Tuli huudettua koirallekkin syyttä suotta lenkillä. Onneksi se ei pienestä hätkähdä. Onneks miehen kanssa menee joten kuten hyvin.

Vilijonkk4 31+1
 
Nyt kun alkaa laskettuaika lähenemään on taas alkanut pelottamaan tuleva arki ja elämän muutos.. välillä ahdistaa hirveesti että entä jos en jaksakaan ja entä jos se perheellinen elämä onkin ihan hirveetä? En vaan käsitä miten mulle on tullut tällänen,kun ennen lasta se oli aina mitä kadehdin...Kavereilla oli perhe ja mulla ei..
 
Täällä vähän samoja fiiliksiä Meadow! En tiedä johtuuko vaan jännityksestä uutta isoa elämänmuutosta kohtaan vai mikä on mutta pelkään että en tykkää koko muutoksesta. Kai se voi olla ihan normaalia näin lähellä synnytystä miettiä asioita joka kantilta. Jotenkin tulee just ajateltua, että tämä on peruuttamatonta ja sitä ollaan sitten perheellisiä loppuelämä :D
 
Ihan normaalia tuntea noita tunteita. Mulla oli vielä toisen ja kolmannen kanssakin noita. Aina tuli sellainen olo että entä jos ei pärjääkään jne. Se kuuluu siihen äidiksi kasvamiseen varmasti suurimmalta osin. Olisi ehkä huolestuttavampaa jos ei yhtään tulevaisuutta pohtisi noin suuren asian äärellä. Kaikkea voi ja kannattaa pohtia mut liian synkäksi ei saa päästää... Hyvin kaikki menee :)!
 
Täällä tuli eilen ensimmäinen väsyitkuhormoniraivari. Oon nukkunu niin huonosti monta yötä kun ekana oli esikoinen kipeänä ja sen kanssa meni pari yötä valvoessa kun heräsi yskimään yöllä, sitten meni selkä kipeäksi enkä saanut nukuttua ja joka paikkaan kolotti ja muutenkin yöt ollu pitkään yhtä pyörimistä ja valvomista vaikka ilman syytä niin eilen sitten vaan purkautui kaikki kun oltiin kylään lähdössä ja ehdotin että mies ois pojan kanssa menny että minä voisin nukkua sen aikaa niin mies meni sanomaan että ite sinä oot tästä sopinu niin se riitti ja minä istuin eteisen lattialla itkemässä ja volisin että minä oon vaan niin väsyny! Esikoinen 2v säikähti että mikä minulla on ja sillekin tuli itku ja luuli että minulle tuli paha mieli kun se taisteli pukemisen kanssa niin sano että minä en antanu äitin pukee, anteeks niin tuli vaan enemmän pahamieli ja itku minulle kun tuli niin huono omatunto että poika luuli että minä sen takia itken ja oli ihan hämillään :( yleensä kun nyt raskaus aikana heittelee omat tunteet ja ajatukset niin vauhdilla että yritän olla niitä pojalle näyttämättä kun ei aina itsekään tiedä mistä mikäkin fiilis johtuu vaikka muuten oon sitä mieltä että lapsille saa omat tunteet näyttääkin mutta pitää myös osata kertoo miks äiti on surullinen tai vihainen mutta nyt sitä pitää kaikki niin sisällään että jossain vaiheessa se sitten näyttää purkautuvan väkisin :/
 
Tohon on oikeastaan tosi huono sanoa mitään, muuta kuin että täällä foorumilla on tasan monta kymmentä jotka tasan tietää miltä sunsta tuntuu :D
Mä tossa yksikin päivä , en muista herraties enää mistä se tuli, mut joku asia se oli, niin mies oli iltavuorossa ja mää istuin sohvalla vollottamassa täällä yksinäni. Sit kun mies tuli töistä niin se kysy että ootko sä itkeny tms.. No en mä voinu tunnustaa, ku oli ihan tyhmä olo, kun en olis osannu kertoa edes miksi olin itkeny... Välillä tässä kyllä näiden hormoonien kanssa ihan ulalla :D
 
Mulla tuli kans yks älytön hormoni itkunaurukohtaus, kun ensin miehen kanssa naurettiin vatsat kippurassa jollekin niin kovin, että mulla lirahti pissat housuun ja juoksin vessaan. Sitten vessassa aloinki itkeä vollottaa, että voi itku ku tuli pissat housuun. Nolotti tulla vessasta ulos, kun olisin halunnut yhtäkkiä kainaloon itkemään, vaikka aluksi oli niin hauskaa. Siinä mietin että nyt taitaa olla hormonit kehissä!
 
Tänään tuli ekan kerran semmonen olo, että nyt sais tää raskaus riittää ja olisin ihan valmis synnyttään. Rupes ottaan niin paljon päähän ja turhauttaan, kun on niin kömpelö ja joka paikkaa särkee ja yöt menee jo ihan harakoille. Voimat loppuu päivän aikana todella nopeesti, ja miehelle jää hirveesti hommaa, kun ei ite vaan jaksa/pysty tekeen mitään. :(
Rv 35+0
 
Mäkin herään öisin jos jonkin näkösistä syistä. Parin tunnin välein vessaan ja sitä rataa. Päivisin onneks saan hoidettua kodin ja eläimet, mutta muuta ei oikeen jaksakkaan touhuta. Mulla maha on aika pieni, niin kömpelöityny en hirveesti oo. Mutta sais kyllä heti täysaikaisuuden tultua syntyä, välillä kiuhuu niin ja mies tietenkin saa siitä osansa :D

Vilijonkk4 35+3
 
LilMinni sanoi:
Tänään tuli ekan kerran semmonen olo, että nyt sais tää raskaus riittää ja olisin ihan valmis synnyttään. Rupes ottaan niin paljon päähän ja turhauttaan, kun on niin kömpelö ja joka paikkaa särkee ja yöt menee jo ihan harakoille. Voimat loppuu päivän aikana todella nopeesti, ja miehelle jää hirveesti hommaa, kun ei ite vaan jaksa/pysty tekeen mitään. :(
Rv 35+0
Click to expand...

Nyt kyllä on pakko samaistua tähän...
Just sellanen kömpelö, ärsyttää jopa mies kun se koittaa auttaa ylös sohvalta (vaikka hienoahan se on, mutta kun hemmetti kun ei ite pääse... :D ) Joka välissä pitää ähistä, eikä kaupassa voi kierrellä sillee :) Kun jokapaikkaan alkaa sattumaan.. Moneen asiaan pitää odottaa aina mies kotiin, kun itse ei pysty tai kertakaikkiaan uskalla... Nytkin makkariin pitäis vaihtaa verhot, siihen tarvitaan korkea jakkara ja tän etukummun kanssa se on hiukka paljon haastavaa... eli ei vaihdeta... vaihtoverhot oottaa siellä siihen saakka kunnes uskallan kiipeillä.. Illalla ei meinaa uni tulla, kun kaikki asennot on ihan huonoja, jos muuten on hyvä, niin painaa johonkin ja mahaan sattuu ja vauva alkaa potkimaan ja sitten sä ootat että se rauhottuu, niin iskee pissahätä, sitten sä kömmit sieltä ylös kauheella ähinällä ja kun pääset takasin, ni taas vauva alkaa potkimaan ja möyrimään... :D :D :D
Sitte aamulla nouset zombina ylös ja jos vaikka meetkin takasin vaikka sohvalle torkkumaan, niin paikat puutuu ja kaikki on vinksin vonksin... ja sit vasta väsyttääki... Että kyllä kiitos- mullekin riittäis jo :D rv 35+6
 
Ihanaa, etten oo yksin! :D mä kun oon vielä ite vähän lyhyen puoleinen, niin kyllä se maha on taas kiitettävästi paisunu tohon eteen..
Sillon kun maha tuntuu olevan ylhäällä, niin johan ahdistaa niin ettei henki meinaa kulkee. Sitten kun maha on taas alhaalla, niin kävely on kyllä semmosta vaappumista puolelta toiselle, ja koitappa siinä pysyä sitten kenenkään perässä.
Ja tosiaan, kun sängystä koittaa päästä ylös, niin tarvii ensimmäisenä hivuttautua sängyn reunalle kyljellään, sitten seuraavana laskee jalat lattialle, ja sitten viä käsillä punnertaa ittensä istuma-asentoon - ei oo helppoo!! Ja sitä samaa ähinää ja puhinaa, kun sohvaltakin nouset ylös..
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top