Meillä mies on ollut raskaudesta ja tulevasta vauvasta kyllä tosi iloinen ja onnellinen, kuten minäkin. Alkuun melkein minua enemmän innoissaan (totesihan hän jo ensitreffeillämme, että "sinun kanssa haluaisin perustaa perheen!". Arvatkaa pidinkö häntä hulluna!!!?
).
Ainoastaan se miten me intomme näytämme vähän vaihtelee. Itse olen esim. kunnostautunut hankkimalla käytännössä KAIKKI vauvan vaatteet yksin, samalla kun mies on pitänyt huolen siitä, etten rehki, kanna, riehu liikaa. Välillä häntä pitää ihan muistuttaa, etten raskaudesta huolimatta ole ihan pienestä särkyvä. Tosin täytyy myöntää, että jos raskauden piikkiin saa harvase ilta jalkakylvyn ja -hieronnan, en pistä miehen huolenpitovietille yhtään hanttiin!
Luulen että osittain miehen luonteelle ominainen huolenpito tulee jo sisäsyntyisesti ja osittain siksi, että hän on itse terveydenhuoltoalan ammattilainen.
Mies on myös ollut mukana neuvoloissa ja sairaalakäynneillä. Ainoastaan muutaman kerran olen mennyt vastaanotolle yksin, kun mies on ollut joko työvuorossa tai matkalla. Olemme onneksi molemmat samaa mieltä siitä, että tämä vauva on tulossa meille molemmille, eikä suinkaan vain minulle. Siksipä on luonnollista, että mies ottaa osaa KAIKKIIN vauvaan liittyviin tutkimuksiin yms.
. Me ollaan suosiolla eri sängyissä. Mies lasten päädyssä vedettävällä sohvalla (pitää huolen 3 ja 5 v. tytöistä) ja minä meidän makkarissa tytsyn kanssa. Tämä järjestely sopii kyllä miehelle ja mullekin, mutta kyllä sitä yhdessä nukkumaan menemistä on ikävä. Oon mä sit joskus jääny nukkumaan miehen viereen ja siitä itkuhälyttimen pärähdettyä hipsinyt makkariin. Senkin takia ajattelin pikkuhiljaa ruveta siirtämään vauvaa omaan huoneeseen että sais miehen takas viekkuun nukkumaan näin 8kk. jäkeen. Varsinkin kun uutta tulokasta (ja sitä viimeistä [ehkä poikaa
]) tässä yritetään.
