Toivottu raskaus aiheuttaa epävarmuutta, auttakaa!

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Hevosenkukka
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
hevosenkukka sanoi:
Kiitos, hyviä näkemyksiä. Saan järkevämpiä vastauksia kuin neuvolasta. Ollut neuvolan apu yhtä tyhjän kanssa, ei ole osattu auttaa niinkuin olisin toivonut. Tällä hetkellä koen, että minun on saatava pääkoppani kuntoon ensin, koska en kestä ahdistusta, epävarmuutta ja pelkoa, joka minulla on päällä. Se on oikeesti raskasta se 9kk jaksaa näiden tuntemusten läpi, ja olla iloitsematta raskautta. Siksi oma terveyteni menee nyt kaiken edelle. Se vaikuttaa myös sikiön kehitykseen, siis minun tunteeni. Miehen on vaikea ymmärtää tätä täysin ratkaisua, ja hänestä minun pitäisi mennä väkisin eteenpäin. Tai pohtii, että enkö voisi käyttää masennus-/ahdistuslääkkeitä tai miksei minulle niitä tarjota. Tällä hetkellä koen parhaimmakseni auttaa itseäni, pääsemään irti tuskista, eli keskeytys olisi paras, kuin odottaa loppuun asti. Riski pimahtaa on liian suuri. Voin olla liian lopussa synnytyksen jälkeen. Aion käydä hoidattamassa itseäni psykologilla avatakseni pelkoja. En pysty järjellä selittää itselleni. Ominaista on, että olen yliherkkä. Sain puhuttua äidilleni, joka oli ymmärtäväinen ja tähän mennessä parhaiten saanut apuja häneltä.

Onko kukaan mennyt läpi raskauden ahdistuneena? Tai onko kukaan mennyt läpi raskauden katsomatta ultrakuvia/kuvaa monitorista?
Click to expand...
Mulla viisi raskautta,nyt tämä viides ja viimeinen on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa alusta lähtien. Toivottu raskaus, mutta kahden erittäin vaikean raskauden ja synnytyksen vuoksi En ole missään vaiheessa nauttinut raskaudesta tai edes uskaltanut iloita vauvasta, en vieläkään ja nyt rv 36 ja sovittu syntymäpäivä on jo 3 viikon päästä.
Kyllä näitä tunteita voi olla vaikka olisi aikaisempiakin raskauksia ja lapsi olisi erittäin toivottu.
Ultrakuvia olen kyllä katsonut, mutta jostain syystä en ole niistä osannut iloita samalla tavalla kuin aikaisemmin, ehkä niistä iloitsee sitten kun vauva on syntynyt.
 
Minä aloin esikoistani odottaa innolla, oli toivottu lapsi. Olin kuitenkin nuori, 22. Raskauden aikana koin ylpeyttä raskaudesta, mutta minulla oli vaikeuksia loppuun asti käsittää, että odotin ihan oikeasti lasta. En osannut sisäistää, että masussa oli muutakin kuin soluklöntti, vaikka saatiin tarkkojakin ultrakuvia. Synnärilläkään en tajunnut vielä. Tiesin, että saan lapsen ja haluan lapsen, mutta en kuitenkaan sisäistänyt. Vaikea selittää tarkoin, mitä tunsin. En ehkä pystynyt vain käsittämään, että minä oikeasti voin luoda elämää. Olen kärsinyt huonosta itsetunnosta koko elämäni ajan ja vaikka raskausaikana se oli paremmissa kantimissa, en osannut vain mennä asiaan sisään.
Kun poika oli sylissä, en tuntenut mitään. En yhtään mitään. Pelästyin hieman, koska kaikki sanoivat että lapseen rakastuu heti. Olin toki onnellinen, kunhan päästiin omaan rauhaan perhehuoneeseen ja aloin tutustua poikaan. Meni kuitenkin pitkään, ennen kuin kasvoin rakastamaan lastani. En kadu hänen syntymäänsä, mutta polku on ollut vähän kivikkoinen. Poika on kolme ja rakastan häntä paljon, en luopuisi hänestä mistään hinnasta! Nyt on myös suunnitteilla toinen lapsi. Hiukan kieltämättä kutittelee ajatuksena se, että jos käykin samalla tavalla. Sydämessäni kuitenkin tunnen olevani paljon valmiimpi, enkä usko että niin enää käy.

Pointtini olikin, että vaikka toivoisi kovastikin, ei sitä ehkä osaakaan suhtautua silti raskauteen oikein. En tarkoita pelotella, vaan kertoa, että kuten kaikki muukin elämässä, on tämäkin osa-alue haaste ja voi mennä niin monella tavalla. Oma suhtautumiseni on kuitenki se, että kerran täällä eletään, niin otetaan vastaan se mitä suinkin saadaan. Jos olisin tiennyt miten mulle käy, en olisi vielä tuolloin hankkinut lasta. Mutta niin kuitenkin kävi, että hän maailmaan tuli, enkä kadu poikaa ollenkaan. Tällä kertaa tiedostan asiat vähän eri tavalla ja osaan suhtautua sekä odottaa eri tavalla.
 
Onpa täällä fiksuja kommentteja vaikeasta asiasta! Oon Yölennon kanssa samoilla linjoilla, asiasta olis hyvä päästä juttelemaan kunnolla ammattilaisen kanssa ennen kuin tekee mitään peruuttamattomia päätöksiä. Mulla jotenkin korvaan edelleen käy se Hevosenkukan aloitusviesti, että se olet ollut nimenomaan sinä, joka olet raskaushommiin laittanut vauhtia ja alkanut aktiivisemmin yrittää lapsen saamista. Tää kertoo musta jonkinlaisesta halusta saada jälkikasvua ja nyt kun raskaaksi tuli, niin tunteiden myllerrys on ihan sallittua ja kuuluukin asiaan. Onhan kyse kuitenkin isosta elämänmuutoksesta. Muutokseen sopeutuminen kestää aikansa, Gingerin edellinen viesti kuvaa tätä mielestäni tosi hyvin. Mutta kuten aiemmissa viesteissä onkin jo todettu, päätöshän on sinun. Toivoisin myös edellisten kirjoittajien tapaan, että teet sen kunnollisen keskusteluavun saamisen jälkeen, etkä paniikin ollessa pahimmillaan. Näin sun on varmasti helpompi myös jatkossa elää sen tehdyn päätöksen kanssa.
 
viikkoja on sen verran, että ei voi lykätä. Ja koko ajan on leimannut pelko ja jatkuva ahdistus. Olen keskustellut joka viikko. Mielestäni tilanteen olisi pitänyt jo rauhoittua, mutta pelkään vain mielenterveyteni puolesta, minkä tulee olla kunnossa ennen tätä. Yksinkertaisesti mieleni ja kehoni eivät pysy mukana muutoksissa, koen tämän uhkana. 9kk on liian iso matka vain "testata, kuinka käy".
 
Niin, itseasiassa rupesin alunperin miettii asiaa miehen kantilta, kun hän halusi lapsen alunperin, minä en koskaan ole kokenut vahvasti kunnon halua mutta järkisyistä rupesin miettimään asiaa. Eli minä ajattelin, että se on sama, onko lapsi vai ei. Niin miksipäs ei, sen koommin sisäistämättä asiaa. Ajattelin että antaa mennä, katsotaan sitten. Siis miestä ajatellen aloin hoputtaa häntä. En koskaan miettinyt raskausaikaa, vaan hetkeä, kun on lapsi. Jos mies ehdottais keskeytystä tai odottaisin yksin, olisin jo painellut keskeytykseen ajat sitten.
 
Olet saanut tässä ketjussa paljon hyviä neuvoja, lämpimiä kommentteja ja empatiaa. Suosittelen lukemaan aiemmat kommentit uudelleen ajatuksen kanssa. Nyt vähän toisenlaista lääkettä: Ryhdistäydy nainen! Olet 36-vuotias, eli täysin kypsä aikuinen, joka kyllä pystyy kantamaan tekojensa seuraukset. Kirjoitit ensimmäisessä viestissäsi, että olet ison päätöksen edessä. Et ole, vaan olet jo tehnyt päätöksen, olet tietoisesti hankkiutunut raskaaksi.

Oletan, että sinä ja miehesi olette terveitä ja teillä on taloudellisesti mahdollisuus huolehtia lapsesta, koska tähän "hankkeeseen" olette ryhtyneet. Kirjoitit, että pelkäät mielenterveytesi puolesta, jos ahdistunut olo raskaudesta jatkuu, ja että riski pimahtaa on liian suuri. Onko sinulla ollut aiemmin mielenterveyden kanssa ongelmia? Jos on, niin sitten sinulla varmaankin on olemassa jokin (hoito-)taho, joka tietää historiasi ja osaa siltä pohjalta auttaa. Lisäksi, kun ahdistuneisuutesi on tiedossa, sinä ja läheisesi osaatte herkemmällä korvalla seurata tilannetta raskauden jälkeen mahdollisen synnytyksen jälkeisen masennuksen varalta. Jos taas aiempaa mielenterveysongelmahistoriaa ei ole eikä suvussasi ole mielensairauksia, niin sitten rauhoitu ja hengitä syvään. Eivät ihmiset noin vain "pimahtele", kyllä siihen vaaditaan joko perinnöllinen alttius tai jokin pidempi aikainen ärsyke kuin muutaman viikon kestänyt, vakaassa parisuhteessa alkunsa saanut raskaus.

Olet nyt miettinyt raskautta paljon itsesi kannalta, mikä on sinänsä ok ja oikein, mutta tuossa hommassa on mukana myös muita osapuolia: ensinnäkin syntymätön lapsesi ja toiseksi sinun miehesi. Kerroit, että miehesi on halunnut lapsia jo pitkään. Oletko puhunut tunteistasi miehesi kanssa? Onko miehesi tietoinen ahdistuksestasi ja oletko antanut hänelle mahdollisuuden olla tukenasi? Et ole tilanteessa yksin, vaan sinulla on vieressäsi kumppani, johon päätöksesi vaikuttaa myös. Lapsi on teidän yhteinen. Mitä luulet, miten parisuhteellenne käy, jos nyt keskeytät raskauden? Voiko miehesi antaa tekosi anteeksi vai onko riskinä, että hän menettää luottamuksen sinuun ja katkeroituu asiasta? Kannattaa pohtia asiaa myös miehesi näkökulmasta. Ota vastaan kaikki tuki, mitä lähipiirissäsi on tarjota. Kerroitkin jo, että olet jutellut äitisi kanssa ja tämä on auttanut sinua.

Kirjoitit, että ottaisit lapsen, mutta et halua olla raskaana. Mikä raskaudessa konkreettisesti pelottaa? "Keho muuttuu" – totta, mutta kyllä se siitä ajan kanssa palautuu. Saattaa vaatia töitä, mutta mikäpä tässä elämässä ei vaatisi. Keho myös muuttuu vanhetessasi joka tapauksessa, se kuuluu elämään. "Raskaus sattuu" – no tuokin on yksilökohtaista, toisiin sattuu, toisiin ei. Oireet vaihtelevat ja niihin on kyllä saatavissa helpotusta tai ainakin vertaistukea (esim. tällä foorumilla!). "Synnytys sattuu" – varmasti, mutta siihenkin voi valmistautua. Asiaan en ole tarkemmin perehtynyt, mutta olen ymmärtänyt, että jos potee voimakasta synnytyspelkoa, niin suunniteltu sektio on mahdollinen. Kannattaa selvittää tuokin vaihtoehto, jos ajatus synnytyksestä tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tuntematon pelottaa, eli suosittelen lämpimästi hankkimaan oikeaa tietoa raskauden kulusta, jotta siihen kuuluvat luonnolliset asiat eivät tule yllätyksenä ja pystyt valmistautumaan niihin henkisesti jo etukäteen.

Pahoittelut suorasanaisesta tekstistä. Olen täysin sitä mieltä, että naisella on oikeus omaan kehoonsa ja aborttiin niin halutessaan, mutta olen myös sitä mieltä, että aikuisen ihmisen tulee kantaa vastuu teoistaan, jotka on tehnyt täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
 
Ahdistusta voi nyt tässä hetkessä myöskin lisätä se, että koet olevasi suuren valinnan edessä, etkä tiedä mitä tehdä. Et ehkä olisi niin ahdistunut odotuksesta, jos se olisi väistämätöntä ja jolloin sinun olisi täytynyt jo alkaa hiljalleen hyväksyä asiaa. Ja ehkä juuri se, jos et kokisi tämän olevan valintatilanne, saattaisi auttaa sinua alkaa hyväksymään asian ja ahdistus väistyisi.

Ja moni tosiaan kokee ahdistusta raskausaikana. Siitä puhutaan neuvolassa paljon ja tehdään jopa testejä, joilla tilannetta tutkitaan. Itsekin sain toisessa odotuksessa kyseisistä testeistä aika korkeat pisteet, koska stressasin synnytyksen jälkeistä masennusta. Koin siis jonkinasteinen synnytyksen jälkeinen masennuksen ensimmäisen lapsen kohdalla, kun ei itselläkään pää täysin pysynyt muutoksessa mukana. Kaikesta kuitenkin selvisin ja nyt minulla on kaksi maailman ihaninta pientä hmistä elämässä enkä ilman voisin olla.
 
Magpie sanoi:
Olen täysin sitä mieltä, että naisella on oikeus omaan kehoonsa ja aborttiin niin halutessaan, mutta olen myös sitä mieltä, että aikuisen ihmisen tulee kantaa vastuu teoistaan, jotka on tehnyt täysissä sielun ja ruumiin voimissa.
Click to expand...
Minä taas olen 100% sitä mieltä, että lapsen oikeus syntyä perheeseensä täysin haluttuna ohittaa aina vanhempien velvollisuuden "kantaa vastuunsa" seksin seurauksista. Jos lasta ei halua, ei silloin ole kenenkään etu lasta tehdä. Ei vanhempien eikä lapsen.

Minä en ainakaan olisi halunnut syntyä sellaisille vanhemmille, jotka olisivat tehneet minut vain "kantaakseen vastuun" seksistä, kamala ajatuskin. Suomessa toivottavasti yhdenkään lapsen ei enää nykypäivänä tarvitse syntyä tähän maailmaan ollakseen vanhemmilleen rangaistus vanhempien aikaisemmista valinnoista, ollakseen osoitus muille, että vanhempi on "kasvanut aikuiseksi" ja "kantanut vastuun" seksistä. Raskauden jatkamisen syyt pitää löytyä ihan muualta kuin "vastuun kantamisesta", ainakin siinä vaiheessa raskautta kun keskeytys on vielä mahdollista.

Vaikka minulle on ollut aina selvää, että haluan lapsia, etten tekisi ikinä aborttia (paitsi jos raskaus olisi alkanut esim. raiskauksesta), ymmärrän silti, että kaikki eivät ole tässä suhteessa samanlaisia kuin minä. Vanhemmuus on sen verran rankkaa, ettei minusta siihen kannata lähteä pelkästä velvollisuudentunnosta, päätös pitää tulla sisältäpäin omista haluista ja toiveista, eikä ulkoisten vaatimusten takia. Harvaa kannattelee ja tsemppaa koko huoltajuuden 18 vuoden ajan pelkkä mielihyvä siitä, että lapsesta huolehtimalla osoittaa "kasvaneensa aikuiseksi" ja "kantaa vastuunsa". Vanhemmuuden motivaation pitää löytyä jostain ihan muualta kuin noista asioista.

Hyvä kuitenkin, että tämä asia nousi keskusteluun mukaan, jotta ainakaan tuolla perusteella ei päätöstä tekisi, kun vielä on mahdollista toisinkin päättää.
 
Suski, totta turiset sinäkin. Tässä keskustelussa vain on välittynyt sellainen mielikuva, että aloittaja kyllä ottaisi lapsen, mutta raskausajan yli voisi hypätä. Jos näin on, niin kyllä siihen raskauteen tukea saa. Jos ei omalta neuvolan terveydenhoitajalta, niin senhän voi vaihtaa tai käydä yksityisesti keskustelemassa ihan psykologilla.
 
Minä yritin lukea aloituksen hyvin neutraalisti, ja minusta aloituksessa oli ilmaistu epätietoisuutta siitä, haluaako Hevosenkukka lapsen vai ei, eli ei siis pelkästään pelkoa raskautta, synnytystä tai vanhemmuutta kohtaan. Aloitus kuulosti enemmän siltä, että lapsentekopäätös on tehty ulkoisista syistä, eikä sisältä tulevista syistä ja nyt vasta ristiriita tuli esille kun raskaudesta tuli totta.

Joillakin tuon ristiriidan selvittäminen on osa vanhemmaksi kasvamista, ja joillakin tuo johtaa raskauden keskeytykseen. Kumpaan ryhmään Hevosenkukka kuuluu, sitä ei tiedä kukaan muu kuin hän itse, ja päättipä hän kuinka tahansa, on sillä elämän pituiset ja laajuiset seuraukset. Se on myös päätös, joka hänen tulee saada tehdä itse.
 
"Aloitus kuulosti enemmän siltä, että lapsentekopäätös on tehty ulkoisista syistä, eikä sisältä tulevista syistä ja nyt vasta ristiriita tuli esille kun raskaudesta tuli totta."

Jep, tämä on asia, mikä on ollut tässä vaikea myöntää itselle. Se halu olla äiti ei ole vahva, ja keho kapinoi voimakkaasti vastaan. On vaikea viedä tämä loppuun näissä mielialanvaihtelyineen, kokonaiset 9kk, koska tässä sairastuu mieheni ja muut ympärillä olijat myös, ei kukaan jaksa tällaista... Siis ei kukaan jaksa sitä, että itkee hysteerisesti, on ahdistunut koko ajan, tärisee pelosta jne. Vähiten kestää raskauden kantaja. Asia olisi pitänyt rauhoittua jo ajat sitten, eli ymmärtäisin jos ekat 2vkoa olisivat tollaiset, mutta kun jatkuu jo 2kk... Eikä iloitse raskaudesta, vaan kokee sen taakkana.

En ole kärsinyt mielenterveysongelmista aiemmin, mutta olen olemassaan luonteeltaan hyvin arka, kipuherkkä ja hyvin herkkä ja yksinkertaisesti mieli ja keho eivät pysy minulla mukana muutoksissa. Minä en osaa sanoa mistä pelot kumpuaa, vaikka lukisin etukäteen raskauden etenemisestä... Tunteet ovat eri asia kuin järki. Olen tähän ryhtynyt järkiperäisistä syistä, enkä ajattelisi tätä vaihtoehtoa, jos olisin sinkku tai eläisin miehen kanssa, joka nauttii lapsettomasta elämästä
 
Olet itkenyt hysteerisesti kaksi kuukautta, mutta et ole hakenut apua? Miehesi ei nauti lapsettomasta elämästä. Luuletko, että hän pystyy vielä jatkamaan parisuhdetta kanssasi, jos päädyt keskeytykseen?

Ei tuollainen ahdistus odottamalla mihinkään. Kyllä sen eteen pitää töitä tehdä. Ilman ammattiapua sitä lietsoo itseään vain pahempaan suohon. Tiedän, sillä olen itse kokenut.

Minulla on ystävänä herkkä kipupelkoinen, joka ryhtyi harkitsemaan lasta vasta 40 vuotta täytettyään, koska pelkäsi raskausaikaa ja synnytystä niin paljon. Hän ainakin sai tukea ja selvisi lopulta ihan hyvin.

Mutta toki itse teet päätöksen. Ehkä tästä eteenpäin harkitset asiat etukäteen.

Nyt sanon ehkä vähän rumasti, mutta minua ärsyttää suunnattomasti, kun joku piiloutuu herkkyyden taakse tuolla tavoin. Minäkin olen herkkä ja aisteiltani yliherkkä. Minullekin silti kaikki on mahdollista. Täytyy vain tehdä enemmän töitä omassa päässään. Kaikkea ei voi sietää ja moni asia tuntuu hirveältä, mutta selviytymiskeinoja on. Elämää ei voi elää niin kuin muut, vaatii töitä kehittää omanlaisensa tapa toimia.
Tämä siis yleisesti herkkyydestä.
 
Suski75 sanoi:
Minä taas olen 100% sitä mieltä, että lapsen oikeus syntyä perheeseensä täysin haluttuna ohittaa aina vanhempien velvollisuuden "kantaa vastuunsa" seksin seurauksista. Jos lasta ei halua, ei silloin ole kenenkään etu lasta tehdä. Ei vanhempien eikä lapsen.

Minä en ainakaan olisi halunnut syntyä sellaisille vanhemmille, jotka olisivat tehneet minut vain "kantaakseen vastuun" seksistä, kamala ajatuskin. Suomessa toivottavasti yhdenkään lapsen ei enää nykypäivänä tarvitse syntyä tähän maailmaan ollakseen vanhemmilleen rangaistus vanhempien aikaisemmista valinnoista, ollakseen osoitus muille, että vanhempi on "kasvanut aikuiseksi" ja "kantanut vastuun" seksistä. Raskauden jatkamisen syyt pitää löytyä ihan muualta kuin "vastuun kantamisesta", ainakin siinä vaiheessa raskautta kun keskeytys on vielä mahdollista.

Vaikka minulle on ollut aina selvää, että haluan lapsia, etten tekisi ikinä aborttia (paitsi jos raskaus olisi alkanut esim. raiskauksesta), ymmärrän silti, että kaikki eivät ole tässä suhteessa samanlaisia kuin minä. Vanhemmuus on sen verran rankkaa, ettei minusta siihen kannata lähteä pelkästä velvollisuudentunnosta, päätös pitää tulla sisältäpäin omista haluista ja toiveista, eikä ulkoisten vaatimusten takia. Harvaa kannattelee ja tsemppaa koko huoltajuuden 18 vuoden ajan pelkkä mielihyvä siitä, että lapsesta huolehtimalla osoittaa "kasvaneensa aikuiseksi" ja "kantaa vastuunsa". Vanhemmuuden motivaation pitää löytyä jostain ihan muualta kuin noista asioista.

Hyvä kuitenkin, että tämä asia nousi keskusteluun mukaan, jotta ainakaan tuolla perusteella ei päätöstä tekisi, kun vielä on mahdollista toisinkin päättää.
Click to expand...
Sanonpa vaan että onneksi sain syntyä vaikkei vanhemmat halunnutkaan. Ja onneksi minulla on pikkuveli vaikka äiti katuikin kun ei tehnyt aborttia. Elämä on ihanaa vaikka mut onkin pidetty hengissä velvollisuudesta :Heartred ei oo kummiskaan syyllistetty meitä lapsia siitä että ollaan olemassa. Vaan ihan mukisematta pidetty huolta. Ja kyllä äiti meitä varmaan rakastaakin. Mulle on riittänyt rakkauden osoitukseksi se kun oon ollut kipeänä ja äiti tuonut särkylääkettä ja jotain hyvää. Semmon välittäminen tulee varmaan automaattisesti omaa lastaan kohtaan ajanmyötä. Ellei sitten ole jotain tunne ongelmia.
 
marsupilami sanoi:
Semmon välittäminen tulee varmaan automaattisesti omaa lastaan kohtaan ajanmyötä. Ellei sitten ole jotain tunne ongelmia.
Click to expand...
Ei tule automaattisesti, ja tunneongelmat usein syntyvät siitä, että vanhempi ei lasta halunnut ja alkaa lopulta vihata lasta sen vuoksi.

Loistavaa, että teillä ei ongelmia asiasta tullut. Epäilemättä sinäkin olisit kuitenkin mieluummin syntynyt tilanteeseen, jossa olisit ollut haluttu lapsi.
 
Oon kyllä sitä miettinyt kuinka olis ollut hienoa syntyä haluttuna, ja ns normaaliperheeseen. Mutta näillä mennään mitä annetaan. Ja mielummin näin kuin ei ollenkaan. Ei se elämä näin aikuisena enää riipu vanhemmissa kiinni. Isä ei pidä yhteyttä, mutta äidin kanssa ollaan kummiskin yhteyksissä ja hänestä joskus lastenhoito apuakin irtoaa :) mutta elämästä selviäis onnellisesti ilmankin.

Mutta apua kannattaa hakea, ja varsinkin jos alusta asti puututaan tilanteeseen jossa kokee ettei lasta halua. Niin ehkä voidaan ehkäistä se viha ja katkeruus lasta kohtaan. Oma äiti on surkea puhumaan asioista, eikä varmasti ole tuntemuksia ikään kellekkään purkanut muuta kuin kännissä. Niin välillä kumpuaa hänestä se katkeruus omasta elämästä, olisi halunnut asioitten menevän toisellalailla.
 
Vähän ehkä aiheen vierestä, mutta tuo toivottu lapsi mietityttää. Miksi on enemmän oikein, että äidin pitää haluta lasta, mutta jos isä joutuu isäksi vastoin tahtoaan, niin se on yleisesti hyväksyttävää? Senkun vaan jatkaa elämäänsä ja äiti kyllä pärjää eikä lapsi kärsi? Kärjistetty esimerkki, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan?
 
Yölento sanoi:
Vähän ehkä aiheen vierestä, mutta tuo toivottu lapsi mietityttää. Miksi on enemmän oikein, että äidin pitää haluta lasta, mutta jos isä joutuu isäksi vastoin tahtoaan, niin se on yleisesti hyväksyttävää? Senkun vaan jatkaa elämäänsä ja äiti kyllä pärjää eikä lapsi kärsi? Kärjistetty esimerkki, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan?
Click to expand...
Minusta sekään ei ole oikein, että mies joutuu sosiaaliseksi isäksi (geeneistä viis) vastoin tahtoaan. Ja yhteiskunnan tuet yksinhuoltajille pitäisi olla sitä luokkaa, ettei ketään tarvitsisi pakottaa vanhemmaksi taloudellisten syiden takia.
 
nimenomaan apua hain ammattiauttajilta psykologeja myöten, jolloin tajusin etten henkisesti ole valmis, ja ahdistus jatkuu koko ajan. Kuka jaksaa itkeä, ahdistua ja pelätä 9kk? Riski mielenterveyden menettämisestä liian iso.
 
Ensin teki mieli olla kommentoimatta, mutta jos nyt kuitenkin yritän. Ensimmäisessä kirjoituksessa kerroit, että olet ollut masentunut raskauden alussa kaksi viikkoa ja sitten olo on vähän helpottanut. Ihan ensinnäkin masennus on tila, joka on kestänyt yli kaksi viikkoa. Tuollainen parin viikon jakso muuttuvassa elämäntilanteessa on normaalia reagointia.

Sitten kerroit, että olet käynyt juttelemassa neuvolassa kätilön kanssa, joka ei ymmärrä eikä auta ja että et ole päässyt psykologille. Ja nyt kuitenkin olet käynyt psykologilla.

Et tietenkään ole meille tilivelvollinen, mutta vertaistuesta saa itselleen edes jotain muuta kuin pahan mielen, jos kertoo asioista totuudenmukaisesti.

Minäkin ihmettelen miehesi tavoin, että et ole valmis keskustelemaan ahdistusta helpottavasta lääkityksestä raskauden aikana.

Ja ihan vain muistutuksena, että keskeytys aiheuttaa myös kipua. Sitä ei saa keisarileikkauksena.
 
Takaisin
Top