Toisen kolmanneksen mielialat ja pelot

S

Safira

Silmät suurina ihmettelijä
Tuolla olikin jo yksi ketju mielialoista ja peloista, mutta päätin perustaa oman ketjun mielialoille ja peloille, jotka meitä kohtaavat nyt näin raskauden keskimmäisellä kolmanneksella.

Yleensähän sanotaan, että raskauden toinen kolmannes on sitä raskauden nautinnollista aikaa: alkuraskauden oireet hiipuvat ja keskenmenon riski on pienentynyt.

Itse ehdin nt-ultran jälkeen olla ehkä kaksi viikkoa onnellisin mielin raskaudesta. Sitten heräsi taas uudet pelot: myöhäinen keskenmeno, rakennepoikkeavuus, ennenaikainen synnytys, kohtukuolema...

Omalla kohdalla pelkoja on lisännyt alavatsan tuntemukset, joiden pelkään olevan merkki jostain huonosta (näistä kirjoitin oireketjussa). Ennen tätä pelkoa pelkäsin, että aiheutan vauvalle pahaa esim. syömällä väärin. Asun kaupungin keskustassa ja joudun kävelemään töihin vilkkaita katuja pitkin. Joinain aamuina melkein itkettää, kun koko ajan nenään tulee voimakas pakokaasun tai tupakan haju.

Itsellä on taustalla raskaita elämäntapahtumia, ja tuntuu niin ylivoimaiselta, jos tässä raskaudessa jokin menisi pieleen.

Varmaan voikin jo päätellä, että odotan esikoistani. Kaikki on niin uutta ja outoa, kun ei yhtään tiedä, miltä tämän pitäisi tuntua. Maha ei ole vielä juuri kasvanut eivätkä vauvan liikkeet varmaan tunnu vielä moneen viikkoon (istukka on edessä), joten kaikki on yhä niin epätodellista!

On tuntunut ihan hullulta kertoa ihmisille raskaudesta, kun koko ajan on tunne, että ei meille mitään vauvaa tule. Miestä olen jo toppuutellut, ettei kerro vielä kovin monelle, hän kun on niin kovin innoissaan. Itsekin haluaisin olla, mutta en uskalla!

Onko muilla samanlaisia ajatuksia näin toisella kolmanneksella?
 
Safira kyllä erilaiset mahatuntemukset on normaaleja muulloinkin kuin alkuraskaudessa! Itselläni ainakin jo alavatsa tuntuu outona/epämiellyttävänä kävellessä. Ilmeisesti alkavaa liitoskipua nivusessa myös. Jos olen jalkella pitkään niin vatsa/selkä alkaa ilmoitella olemassaolostaan... kohtu supistelee (on kovana möykkynä) ja kiritä housuja ei pysty pitämään mahaa puristamassa.

Mulla pahin väsymys helpotti ehkä jossain rv 15... mikä vaikutti jonkinverran mielialoihinkin. :)
Mutta tosi äkäinen jne olen kyllä yhä:oops: Siihen ei muutosta.

Pelon aiheita pyrin vaan olemaan ajattelematta!!! Toki pelottaa aina jos kuulee jotain surullisia tapahtuneen. Toista odotan niin mietin voiko toinenkin raskaus ja synnytys sujua! Enempi alkanu kumminki luottaa nyt kun ultrassa nähny vauvan ja liikkeitäkin välillä tuntuu ja maha näkyy :)
 
Safira, sama epätodellinen fiilis ja pelokkuus vaivana täälläkin. Itse koitan rauhoittua ajatuksella, että kun kerta kaikki on mennyt hyvin tähän asti niin todennäköisin vaihtoehto on, että kaikki menee hyvin jatkossakin. Tiukkaa tekee välillä. Mutta eiköhän meillä molemmilla vielä joidenkin viikkojen päästä voisi alkaa jotain liikkeitäkin tuntumaan, luulen että se taas omalta osaltaan toisi varmuutta että pienellä on kaikki hyvin :)

Kaikki tämä tuntuu eniten todelliselta silloin, kun miehen kanssa puhutaan vauvasta ja siitä, missä tai mitä tekisimme nyt jos vauva olisi jo täällä. Mutta muille tuntuu kyllä välillä hassulta kertoa, kuk ei aina meinaa itsekään tosiaan todeksi uskoa.
 
Voimia sinulle safira! Pelkojen kanssa eläminen on tosi raskasta. Itsellänikin on ollut tässä vastaavia ajatuksia, ei tosin ihan noin paljon kuin sinulla. Olen itse yrittänyt tukeutua ajatukseen, että todennäköisintä on, että kaikki menee hyvin. Se lohduttaa vähäsen. Oletko päässyt neuvolassa puhumaan peloistasi? Tai löytyykö sinulla lähipiiristä ihmisiä, joiden kanssa voit näitä ajatuksia jakaa? Yksin noiden kantaminen on kohtuuttoman raskasta.
 
Kiitos kivoista vastauksista!

Ruusa: Mies sanoo mulle aina myös, että koita vaan olla ajattelematta niitä pelon aiheita. Se on kyllä niin vaikeaa! Jo siksikin, kun mahassa tosiaan tuntuu vähän väliä. Tunnistatko supistuksen selvästi? Sulla tietysti jo toinen raskaus, ehkä se helpottaa tunnistamaan? Mulla kun ekasta kyse niiin en yhtään tiedä mikä kuuluu asiaan ja mikä ei... Ja just nuo supistukset huolettaa, kun en tiedä, onko mulla nyt kyse niistä vai jostain muusta. :sad001

En pysty ajattelemaan noita mahatuntemuksia mitenkään järkevästi. Vaikka lääkärin mukaan kaikki on nyt ok, olen ihan varma, että vauva syntyy ennen aikojaan, että pahin mahdollinen tapahtuu! Kuulostan varmaan täysin sekopäältä.... Olisi pakko päästä tästä hermoilusta eroon, en halua olla mikään hermofriikki äiti.

Possumunkki: Ihan samanlaisia fiiliksiä kyllä. Ihanimpia on tosiaan ne hetket kun puhutaan miehen kanssa vauvasta, mietitään nimiä ym. Mutta samalla mulla kaivaa takaraivoa ajatus, että mitä jos joudun pettymään. En uskalla ajatella niitä onnellisia ajatuksia! Oon myös ajatellut, että ehkä se liikkeiden tunteminen helpottaa mieltä. Mutta entä jos niitä ei hetkeen olekaan? Minkähänlaiseen paniikkiin menen... Oon tilannut kotidopplerin jo aikaa sitten mutten ole kertaakaan sitä uskaltanut käyttää. :D Pelkään juuri, etten saakaan niitä sydänääniä kuuluviin ja menen ihan paniikkiin!

Yksi pelonaihe on muuten myös se, että miten tämä stressi ja hermoilu siihen vauvaan sitten vaikuttaa! On niin mahdotonta olla rauhallisin mielin. Mulla on kyllä onneksi maailman ihanin neuvolan terkka. Hän juuri eilen sanoi, että mun elämänkokemuksella (useita isoja menetyksiä, viimeisin alle vuosi sitten) ei ole ihme ajatella, että elämä on haavoittuvaa ja että on vaikea luottaa kaiken menevän hyvin.

Viirivehka: Kiitos. Neuvolassa tosiaan oon saanut puhua, mutta niitä neuvolakäyntejä on hirmu vähän! Toinen oli eilen, ja seuraava on vasta huhtikuun lopulla. Sain sieltä onneksi vauvaperheterapian puhelinnumeron, soitan sinne huomenna. Toivottavasti jonot ei ole ihan järkyttävän pitkät! On toki ystäviä ja sukulaisia, joille voin puhua. En vain halua rasittaa ketään liikaa. Mies on onneksi maailman ihanin. On jotenkin hassua, että vaikka odotetaan vauvaa yhdessä, niin ollaan kuitenkin hänen kanssaan ihan eri tilanteissa. Varsinkin, kun mies on aina niin iloinen ja huoleton. Pitäisi ottaa oppia.

Pakko vielä sanoa, että täällä palstalla on kyllä jotenkin ihanan hyvä henki :Heartred On helppo kirjoittaa vaikeistakin asioista.
 
Safira sanoi:
Kiitos kivoista vastauksista!

Ruusa: Mies sanoo mulle aina myös, että koita vaan olla ajattelematta niitä pelon aiheita. Se on kyllä niin vaikeaa! Jo siksikin, kun mahassa tosiaan tuntuu vähän väliä. Tunnistatko supistuksen selvästi? Sulla tietysti jo toinen raskaus, ehkä se helpottaa tunnistamaan? Mulla kun ekasta kyse niiin en yhtään tiedä mikä kuuluu asiaan ja mikä ei... Ja just nuo supistukset huolettaa, kun en tiedä, onko mulla nyt kyse niistä vai jostain muusta. :sad001

En pysty ajattelemaan noita mahatuntemuksia mitenkään järkevästi. Vaikka lääkärin mukaan kaikki on nyt ok, olen ihan varma, että vauva syntyy ennen aikojaan, että pahin mahdollinen tapahtuu! Kuulostan varmaan täysin sekopäältä.... Olisi pakko päästä tästä hermoilusta eroon, en halua olla mikään hermofriikki äiti.

Possumunkki: Ihan samanlaisia fiiliksiä kyllä. Ihanimpia on tosiaan ne hetket kun puhutaan miehen kanssa vauvasta, mietitään nimiä ym. Mutta samalla mulla kaivaa takaraivoa ajatus, että mitä jos joudun pettymään. En uskalla ajatella niitä onnellisia ajatuksia! Oon myös ajatellut, että ehkä se liikkeiden tunteminen helpottaa mieltä. Mutta entä jos niitä ei hetkeen olekaan? Minkähänlaiseen paniikkiin menen... Oon tilannut kotidopplerin jo aikaa sitten mutten ole kertaakaan sitä uskaltanut käyttää. :D Pelkään juuri, etten saakaan niitä sydänääniä kuuluviin ja menen ihan paniikkiin!

Yksi pelonaihe on muuten myös se, että miten tämä stressi ja hermoilu siihen vauvaan sitten vaikuttaa! On niin mahdotonta olla rauhallisin mielin. Mulla on kyllä onneksi maailman ihanin neuvolan terkka. Hän juuri eilen sanoi, että mun elämänkokemuksella (useita isoja menetyksiä, viimeisin alle vuosi sitten) ei ole ihme ajatella, että elämä on haavoittuvaa ja että on vaikea luottaa kaiken menevän hyvin.

Viirivehka: Kiitos. Neuvolassa tosiaan oon saanut puhua, mutta niitä neuvolakäyntejä on hirmu vähän! Toinen oli eilen, ja seuraava on vasta huhtikuun lopulla. Sain sieltä onneksi vauvaperheterapian puhelinnumeron, soitan sinne huomenna. Toivottavasti jonot ei ole ihan järkyttävän pitkät! On toki ystäviä ja sukulaisia, joille voin puhua. En vain halua rasittaa ketään liikaa. Mies on onneksi maailman ihanin. On jotenkin hassua, että vaikka odotetaan vauvaa yhdessä, niin ollaan kuitenkin hänen kanssaan ihan eri tilanteissa. Varsinkin, kun mies on aina niin iloinen ja huoleton. Pitäisi ottaa oppia.

Pakko vielä sanoa, että täällä palstalla on kyllä jotenkin ihanan hyvä henki :Heartred On helppo kirjoittaa vaikeistakin asioista.
Click to expand...

Hyvältä kuulostaa tuo terapia ja että mieheltäsi ja neuvolasta saat tukea :) Ei ihme sitten jos vaikeuksia taustalla että vaikea olla murehtimatta. Ja kuuluuhan pelot ja herkistyminen normaalistikin raskauteen. Sitten on valmiimpi vastaamaan sensitiivisesti vauvankin tarpeisiin. Mulle tosin viimeksi herkistymiset tuli eniten synnytyksen jälkeen vasta ja oli kyllä tosi tärkeää että mies osasi tukea ja rauhoittaa :)

Niin ja supistusten tunnistamisesta, niin tunnistin esikoisestakin ne helposti makuullaan ollessani, kun kohtu kohosi epäsymmetriseksi palloksi, niin mietin pitääkö mun ilmoittautua sirkukseen vai mitä ihmettä :'D Mutta supistuksia ne vaan oli... Mutta seistessä tai kävellessä en niin selvästi erota. Joskus vaan semmoinen epämukava tunne ja kohtu on ikäänkuin enemmän tiellä. Ja joskus voi olla pitkäänkin melko pinkeä niin vaikea tietää mistä supistus alkaa ja mihin loppuu. Ja välillä vatsaa tai selkää "juilii" vähän, mutta kun mennyt ohi niin kaiketi normaalia. Yksi syy rentouteen nyt on se kun esikoisen kohdalla oltiin niin huolissaan ja lopulta meni yliajalle raskaus ja käynnistettiin! Niin eiköhän tämäkin mene samalla kaavalla ettei etuajassa tule...

Mutta tsemppiä!!! Hyvä tosiaan että osaat käsitellä tunteitasi ja on tukea!
 
Mulla on hieman sama ongelma. Alkuraskaudessa oireiden vuoksi oli tunne, että tuolla on oltava jotain. NT-ultran jälkeen meni myös pari viikkoa uskoen että meille tulee vauva. Nyt kun oireet ovat hävinneet, välillä iskevää huonoa oloa lukuunottamatta eikä vatsakaan kasva niin nopeasti kuin odottaisin, niin aina välillä käy mielessä, että onkohan siellä kaikki hyvin. Mutta jotenkin sitä haluaa silti uskoa, että on. Joten jospa se tästä helpottaa kunhan liikkeitä alkaa tuntumaan. :)
 
Mulla on tullu ihan hirveä pelko, kun viikot vaan vierii eteenpäin, rv26+2-3 päiviä kohtaan jolloin mulla alkoi kuopuksen kanssa ongelmat. Se aika oli kyllä henkisesti (kuin fyysisestikin) todella rankkaa. Tuona päivänä mulla siis alkoi kipeet supistukset ja useaan otteeseen jouduin osastolla olla levossa. En edes tajunnut että siitä jäi näin pahat traumat mut nyt uuden raskauden edetessä se tuntuu vaan koko ajan hirveämmältä. Ihan kurkkua kuristaa ajatuskin siitä. Pelkopolillekin pääsen vasta rv20 jälkeen. :sad001
 
Mikä tuossa ajassa sulle tuntui pahimmalta, kivut, vauvan menetyksen pelko vai sairaalassa olo tms?

Mua stressaa pitkäjaksoinen supistelu jota aika ajoin ilmennyt rasituksen jälkeen ja taas eilisillasta nyt jatkunut. Olin liian pitkän työpäivän töissä eilen siitä ilosta että jaksoin tehdä rästihommaa kun ma meni aivan hyväntekeväisyyteen. Aiemmin ollut samaa vaivaa mutta piti taas muka kokeilla kun oli hyvä olo, että on ihminen tyhmä. Sitten onkin supistanut koko illan, yöllä heräsin siihen ja heti aamulla taas. Piti googlata kuinka pieniä keskosia voidaan pitää hengissä :sad001 Nyt lopetan nämä ylityöt ja tänään menen myöhemmin että saan vähän kevyemmän päivän.

Mandah sanoi:
Mulla on tullu ihan hirveä pelko, kun viikot vaan vierii eteenpäin, rv26+2-3 päiviä kohtaan jolloin mulla alkoi kuopuksen kanssa ongelmat. Se aika oli kyllä henkisesti (kuin fyysisestikin) todella rankkaa. Tuona päivänä mulla siis alkoi kipeet supistukset ja useaan otteeseen jouduin osastolla olla levossa. En edes tajunnut että siitä jäi näin pahat traumat mut nyt uuden raskauden edetessä se tuntuu vaan koko ajan hirveämmältä. Ihan kurkkua kuristaa ajatuskin siitä. Pelkopolillekin pääsen vasta rv20 jälkeen. :sad001
Click to expand...
 
Safira, miten voit? Etenikö asia perheterapian suhteen?

Tunnistan tosi hyvin tuon halun olla rasittamatta läheisiä liikaa omilla huolilla. Jakamalla se kantaminen kuitenkin helpottuu ja myös ne läheiset on yllättävän sitkeitä. Oon itse semmonen puhumalla parantuva. Käyn kolmatta vuotta psykoterapiassa ja jaetaan myös läheisten kanssa paljon huolia. Ei ne toisten surut oo miuta ikinä liikaa rasittaneet. On ollut tosi hienoa voida olla tukena ja että toinen luottaa. Kyllä ne läheiset siun surun ja huolet kestänee.
 
Mä en oikeen ees tiiä mikä siinä oli kamalinta. Kivut oli välillä tosi kovia ja se henkinen rasite kun ei tiennyt että mitä tulee tapahtumaan sekä kotona kaks lasta oottamassa äitiä kotiin. Oon kyllä super onnellinen että loppujen lopuksi kaikki meni hyvin ja poju syntyi vasta 36+6! Vaikka synnytyskin oli todella kamalan kivulias ja nopea eikä mies ehtinyt mukaan. Jotenkin toi kaikki aina on sellasena sumusena kautena mielessä ja ahdistaa että jos kaiken joutuisi uudelleen käymään läpi. :sad001
 
Nää pelot valtaa välillä munkin mielen! :/ Varsinkin iltaisin ja yksin. Toisen kohdalla oon pelännyt paljon enemmän keskenmenoa, vammaa, rakennepoikkeavuuttaa, kohtu kuolemaa, synnytyksessä kuolemaa,kätkykuolemaa,kun ensimmäisen kanssa en pelännyt laisinkaan. Siis se tuntuu hirveältä miettiä että mikään ei ole itsestäänselvää. :/

Täytyy vaan toivoa parasta :Heartred
 
Mä tiedostan tässä raskaudessa riskit vielä enemmän kuin kahdessa edellisessä, silloin pelkäsin lähinnä sikiön vammaisuutta/sairautta tai loppupuolella kohtukuolemaa. Nyt lisäksi ennenaikaisuutta tai myöhäistä keskenmenoa edelleen (viikot 17+3). On vaikea olla samaa mieltä kun ihmiset päivittelee että meneepä nää viikot tässä vaiheessa nopeasti eteenpäin. No ei todellakaan tunnu siltä! Jokaisen viikon lasken moneen kertaan ja katselen kalenterista miten monta viikkoa rakenneultraan (3.4.), miten monta viikkoa siihen että vauvoja yritettäisiin hoitaa jos syntyisivät jne. Ja kovin kauan tuntuu vielä olevan siihen!
Varmaan ajan kuluminen voisi nopeutua jos kevät jo kohta pääsisi kunnolla käyntiin. Nyt on vielä sellaista harmaata kevättalven arkea vaikka aurinko jo lupaavasti pilkisteleekin. Kun vielä vähän maa sulaisi ja pääsisi pihanurmikkoa kuopsuttelemaan jne. niin mielialakin kirkastuisi!
 
Mua ei päivisin ole tällä hetkellä ahdistellut kun supistuksetkin on lakanneet mutta nyt 2 yötä jo herännyt miettimään vkon päästä olevaa rakenneultraa ja mitä jos siinä selviääkin jotain vakavaa poikkeamaa. Kummallisin ajatus siinä yöllä ahdistellessa tätä on se, että olisipa muut vielä tietämättömiä raskaudesta niin ei tarvis selitellä sitten aborttia. Ninkuin se olisi se pahin. Ohhoh tätä päätä!

Sokeripala: mä jo leikkasin angervopensaita kun en malttanut enää :wink
 
Mulla on alkanut pelot ja ahdistukset tulla uniin. Viimeiset yöt olen nähnyt painajaisia, jossa kuolee jotain eläimiä, yhdessä pelastamani linnunpojan söi varikset ja toisessa meidän (jo kuollut) koira kuoli. Yhdessä tiputin vauvan soutuveneestä järveen. Toinen teema on, että miehelläni on toinen nainen tai ei halua viettää aikaa mun kanssa :sad001
 
Mulla siis yksi km takana ennen tätä raskautta ja tämä tärppäsikin heti samantien. Alussa pelkäsin hulluna ja aika meni todella hitaasti! Nt-ultran jälkeen oon pelännyt vähemmän. Siinä kesken menneessä raskaudessa luin ihan älyttömästi keskenmenoista (vaikka silloin vielä näytti hyvältä) ja muutenkin mietin ja stressasin. Vaikka km tuli silti aivan täytenä shokkina! Nyt oon vaan tietoisesti päättänyt, että en pelkää enkä stressaa (mulle se on tosi vaikeeta mun luonteen takia). Tekis mieli lukea kaikkea rakennepoikkeavuuksista jne. Mutta se vaan lisää ahdistuneisuutta enkä suoraan sanoen jaksa enää olla ahdistunut ja surullinen. Eli ainut neuvo mitä osaan antaa, on että älkää lukeko palstoja. Ja yrittäkää elää mahdollisimman normaalia elämää.

Mulla siis ru tasan kahden viikon päästä. Odotan sitä malttamattomana. Enkä todellakaan ilman pelkoja. Mutta ajattelen nyt näin, että ku ei voida asioihin millään tavalla (paisti noudattamalla raskausajan ruokavaliota) vaikuttaa, niin sit vaan kannattaa olla murehtimatta. Ja neuvolassa lohdutti, että varmasti kaikki on hyvin kun kerran nt-ultrassakaan ei ollut mitään moitittavaa ja veriseulat oli ok! Vaikka eihän kukaan voi varmaksi tietää. Mutta täällä suomessakin syntyy paljon lapsia, joista valtaosa on täysin terveitä. Pakko vaan luottaa siihen, että meidänkin vauva on!

Just tällä hetkellä mun mieliala on hieman maassa.. En osaa sanoa mistä johtuu. Ehkä siitä, että mies jää kohta jälleen lomautetuksi ja mua ahdistaa meidän taloustilanne. Lauantaina vauvan liikkeet tuntui pitkin päivää (eka päivä, että tuntui mooonta kertaa), eilen vähän laiskemmin ja tänään ei vielä oo tuntunut mitään. Siksi kai myös vähän ahdistaa. Vaikka tiedän ettei näillä viikoilla oo vielä säännölliset potkut (18+0). Kai se tästä..

Ja minäkin nään ihan järkyttäviä unia. Petän mun miestä, juon alkoholia vaikka oon raskaana ym. Muutenkin niin todellisia ja sekavia unia! Varmasti sekin osittain vaikuttaa seuraavan päivän mielialoihin.. Mutta unethan on yksi raskausoire.
 
Viirivehka: Sain soitettua vauvaperheterapiaan vasta tällä viikolla, sieltä sanoivat palaavansa asiaan muutaman viikon kuluttua. Silloin siis vasta varataan aikaa, eli jonoa on. Tällä hetkellä tosin tuntuu, että mun oloa helpottaisi ainoastaan, jos joku asiantunteva lääkäri selittäisi nää mun oireet ja vakuuttaisi, että kaikki on hyvin ja tulee olemaan.

Mahatuntemukset jatkuvat, joskin ehkä aiempaa harvempina (päivitän tästä oireketjuun). En ole löytänyt niille selitystä (lääkärien ja terkan mukaan kohdun kasvusta johtuvaa), joten alan olla täysin vakuuttunut, että jostain huonosta ne kertovat... Luultavasti siitä, että vauva syntyy ennen aikojaan. Koska nyt on viikkoja niin vähän (18+3), olen varma, että vauva ei selviä edes sinne 27. viikolle saakka, jolloin keskosella olisi hyvä mahdollisuus selviytyä.

Tuntuu ihan huonon onnen provosoimiselta miettiä nimiä, isompaa asuntoa tms. kun pelkään niin paljon, että joudun pettymään. Tuntuu myös niin epäreilulta, että kaiken hirveyden jälkeen joudun kokemaan tällaista pelkoa jonkun typerän oireen takia, jonka syytä en vain keksi. Ja kauhealta tuntuu myös ajatella kertoa ihmisille, ettei mitään vauvaa tulekaan.

Jos pääsen sinne 27. viikolle saakka, ehkä silloin mieli helpottuu? Niin tosin ajattelin ennen nt-ultraakin, että sen jälkeen uskallan muka nauttia... Tuntuu niin järjettömän pitkäältä ajalta odottaa noille viikoille saati sinne 37-40 viikoille saakka!! Ehdin tulla varmaan hulluksi sitä ennen.
 
Täällä kanssa yksi ahdistunut ilmoittautuu... Pelkään myös samoja kuin te aiemmatkin ; myöhäinen keskenmeno(yksi alkuraskauden aikana tapahtunut takana) , kätkyt, synnytys... Yms. Mutta nyt eniten oma jaksaminen ja ahdistus on eniten huolettanut. Miksi olen niin ahdistunut ja surullinen.. Vauva liikkuu paljon vatsassa, enkä kärsi edes oikein (enää) fyysisesti mistään kivuista tai pahoinvoinnista, mutta mieleni tuntuu olevan ihan pirstaleina. Tuntuu etten kestä mitään stressiä tai vastoinkäymisiä kun olen taas itkuinen/ärtynyt. Töissä en ole pystynyt olemaan nyt viikkoon koska ahdistaa ja masentaa ja ihmiset käy hermoille. Tuntuu syylliselle... Pitäisi iloita raskaudesta jaksaa kaikkea ja hehkua. Tuntuu etten tunne itseäni ollenkaan:en vartaloani enkä mieltäni joka on negatiivisten ajatusten täyttämä. Hävettää näyttää näitä tunteita edes miehelle. Tuntuu että olen lihonnut, pahantuulinen ja epäviehättävä mörkö jota on vaikea rakastaa. Neuvolaan olen menossa puhumaan näistä mutta olo on niin yksinäinen.. Ei ole oikein edes ystäviä kelle puhua... Ja ne vähätkin kyllä hyvin ajan tiehensä kun en osaa/jaksa keskustella vaikka kaipaan seuraa ja lohtua muiltakin (kuin mieheltäni) älyttömästi... :sad010
 
Mä suljen tietoisesti pois ikävät ajatukset. Juuri kuten ylempänä on kirjoitettu: kun ei voi itse asiaan vaikuttaa, niin ei auta pelätä. Mutta oon osannut iloita kunnolla vasta siitä asti, kun liikkeet ovat alkaneet tuntua päivittäin ja ru on ohi.

Mun toinen lapsi lakkasi kasvamasta ja käynnistettiin noin viikkoa ennen kuin oli täysiaikainen. Raskaus loppui tavallaan ihan kesken, ja huolestutti kovasti, ennen kuin näki, että vauva on kaikesta huolimatta täysin kunnossa. Kun odotin lääkäriä puhkaisemaan kalvot, kätilö esitteli mulle synnytysosastoa. Tulimme erään huoneen ovelle ja siellä seisoi lääkäri ja pöydällä näkyi jotain älyttömän pientä ja punaista. Kätilö sanoi ihan tyynesti: "Näin elegantilta näyttää, kun kokenut lääkäri hoitaa viikolla 24 syntyneitä kaksosia." Tää on jäänyt ikuisesti mun mieleeni. Myöhemmin kävi ihmeellinen sattuma ja kuulin, että nämä kaksoset selvisivät ja voivat oikein hyvin nykyään.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top