Täälläkin yksi ensimmäisessä synnytyksessä repeillyt. Kolmannen asteen repeämät, ulompi sulkija kokonaan poikki, sisempi repesi puoliksi ja synnytyksen jälkeen olin leikkaussalissa 3,5 tuntia kolmen kirurgin paikkailtavana. Eppari tehtiin myös, mutta lapsi tuli hartiat poikkimitassa, joten toiselta puolelta sitten repesi. Synnytyksen käynnistys aloitettiin viikoilla 41+5 ja lapsi syntyi 42+0...
Esikoinen oli syntyessään n. 4,2 kiloa ja 54 cm pitkä, eli ei se pienin mahdollinen vauva :D Toivuin kuitenkin todella hyvin ja puhuin asiasta heti alusta asti hyvin avoimesti ja mietin myös keskenäni paljon mahdollista seuraavaa synnytystä, enkä koe että henkisiäkään traumoja olisi jäänyt.
Nyt kuitenkin eletään sinänsä jänniä aikoja, että toinen lapsi on syntymässä ihan minä hetkenä hyvänsä, tänään viikkoja 40+2. Ylihuomenna aikaistettu yliaikaiskontrolli, ja todnäk käynnistys. Tämä onkin itseä mietityttänyt ja hieman harmittanut, että näillä näkymin jälleen luvassa käynnistetty synnytys. Synnytystapa-arvio tehtiin äitipolilla ensimmäisen synnytyksen takia ja kokoa on seurattu tarkemmin. Lantio ei ole minulla ahdas, pehmytkudokset ne ekallakin kerralla taisivat olla se vastustava tekijä...ja lapsetn hartioiden asento.
Toki toivon, että tällä kertaa selviäisin pelkällä epparilla, ja että synnytys käynnistyisi jotenkin muuten kuin Cytotecillä...mutta pianhan se tiedetään. Tsemppiä kohtalotovereille, puhuminen ja kysyminen auttaa aina, pelkojen ja omien mietteiden kanssa ei kannata jäädä yksin. Tässä ei ole myöskään mitään noloa, vaikka varmasti näistä asioista puhuminenkin saattaa jo tuottaa tuskaa ja jopa häpeää, kun komplikaatiot ovat kuitenkin kiusallisiakin. Mutta kun suunsa avaa, saattaa löytyä samassa tilanteessa olleita yllättävänkin paljon :) Jo se, että kokee tulleensa kuulluksi, on iso juttu <3
