Takki tyhjä, elämää lapsettomana -kokemuksia

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja DeWill
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
DeWill

DeWill

Vasta-alkaja
Heippa!
Olen uusi tällä sivustolla . Haluan jakaa oman lapsettomuuden tarinani ja toivon muiden kokemuksia ja ajatuksia asiasta: Mitä tehdä kun lapsia ei vain tule?

Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä kahdeksan vuotta. Suhteen alussa mies teki jo tiettäväksi ettei koe lapsia "pakottavana" tarpeena, mutta mahdolliset tulokkaat toivotetaan tervetulleksi. Itse toisaalta olen kokenut lapsesta saakka olevani hoivaaja ja sen kautta lapset ovat olleet ajatuksissa ja toivottuja.

Nyt olen 33v. ja mies 42v. Ehkäisyn jätimme pois 5 vuotta sitten. Ensin lapsen teko oli tjottailu fiiliksellä. Eli ns. vakavaa yritystä ei vielä ollut. Vuosien kuluessa tjottailu on muuttunut hiljalleen kuumeeksi ja viimeiset 1.5 vuotta ollaan menty aivan roihulla.

Molemmilla meillä on terveydessä sekundäärista taustaa joka saattaa selittää tilannetta. Lääkäriin asti emme ole kuitenkaan missään vaiheessa menneet. Osaltaan siksi että itse koen asian hirvittävän herkäksi ja henkilökohtaiseksi. Vain muutama henkilö lähipiiristä edes tietää kamppailustamme. Toisaaltaan asumme pienellä paikkakunnalla, jossa et voi mennä mihinkään törmäämättä tuttuihin. Kolmanneksi työskentelen itse terveydenhuollossa, joten julkisen puolen hoitohlökunta on sitä kautta tuttua ja koen vaikeaksi käydä edes lääkärillä joka on tuttu jotain muuta kautta. Ja neljänneksi vielä miehen "ei niin pakottava tarve" asenne on hillinnyt haluja. Häntä en halua painostaa käynteihin ja hoitoihin. Osaltaan itsekään en näe meidän tulevaisuutta lapsettomuushoidossa.

Noh, nyt siis yritystä ja odotusta on takana tämä 5 vuotta. Tässä kierrossa saamani nega raskaustestiin oli jossain määrin minulle se viimenen niitti. Henkisesti tuntuu että olen aivan loppu, ja tunnen, että toivo luomuraskaudesta on menetetty. Lapsesta asti kun olen nähnyt itseni "tulevana äitinä" onkin takki nyt aivan tyhjä. Hyvää elämää on jäljellä vaikka kuinka, mutta mikä on tästä eteenpäin se asia mitä odottaa tai mihin pyrkii?

Millä täyttää tätä tyhjyyttä joka ennen oli täynnä odotusta ja toivoa?

Pidän meitä mieheni kanssa jo perheenä, emme tarvitse lasta ollaksemme perhe. Suhteemme myös on vakaa emmekä tarvitse lasta paikkaamaan etääntyneitä välejä tai muuta sellaista. Matkustelemme harvakseltaan fiilisten mukaan ja remontoimme omaa taloa. Suvussa on pieni lapsia joita lellitään aina mahdollisuuksien mukaan. Olemme myös allergiaperhe, jolloin nämä ihanaiset karvaiset lapsenkorvikkeetkaan eivät tule kyseeseen.


Nyt rakkaan palstalaiset toivoisin teiltä omia kokemuksia ja tarinoita siihen mitä tästä eteenpäin?
Fyysisesti tekemistä meillä siis on, lähinnä tuo henkisen tyhjyyden täyttäminen tuntuu mahdottomalta.
 
Tulipa vahva samaistumisen tunne kirjoituksestasi sillä erotuksella, että me ollaan lopulta käännetty kelkkamme hoitojen suhteen ja viime syksynä mentiin tutkimuksiin. Muutama vuosi mentiin tuolla samalla tjot-fiiliksellä, eikä ollut mitään pakottavaa vauvakuumetta. En tiedä onko sellaista varsinaisesti vieläkään, vaikka totta kai kovasti omaa lasta toivotaan. Kun se kolmenkympin rajapyykki jäi taakse, alkoi kuitenkin miettiä, että elämä on tässä ja nyt, eikä joskus myöhemmin. Ja mitä jos muutaman vuoden päästä kaduttaisi, ettei selvitetty voidaanko niitä lapsia koskaan saada.

No nyt on kolme tuloksetonta inseminaatiota takana ja ivf-hoidot edessä elokuussa. Oltiin jo muka etukäteen päätetty, ettei lähdetä rankempiin hoitoihin, mut inssien jälkeen kynnys madaltui huomattavasti.

Meillekin oli alunperin todella vaikea ja iso päätös lähteä tutkimuksiin ja hoitoihin, mut sitten ajattelin, että kerranhan täällä vaan eletään ja jos halutaan lapsia, asialle on yksinkertaisesti tehtävä jotain. Tai sitten on hyväksyttävä se, että jää lapsettomaksi. Voihan se olla, että tuo hyväksyminen on edessä hoidoista huolimatta, mut eipähän tarvitse myöhemmin jossitella.

Voimia vaikeisiin hetkiin ja päätöksen tekoon. <3
 
Kiitos Aawa viestistäsi.
Itse olen pohtinut nyt myös enemmän hoitoihin lähtöä tai edes mahdollisuuksien selvittämistä. Itseä pelottaa se että onko mahdollisesti tuloksettomien hoitojen jälkeen tämän asian hyväksyminen vieläkin vaikeampaa? Toisaalta niinkuin sanoit kannattaako myöskään jättää mahdollisuudet kokeilematta jos sitten myöhemmin kaduttaa? Pitänee ottaa asiat syvemmin miehen kanssa keskusteluun, koska sen päätöksen tekeminen ei tule olemaan helppoa.
Teilläkin on ollut kivikkoinen tie, ja on hienoa että jaksat olla edelleen positiivinen. Toivon sydämestäni että hoidot tuottavat tulosta!
 
Täällä kanssa yksi todella pitkään luomuna yrittänyt. JOtain pientä tietenkin tehty mm simpat tutkittu ja mulla tsekattu paikat. Mulla vaan ylipainoa jota pitäisi tiputtaa jota haittaa sitten add. Kilpirauhasissa on häikkää mutta sitä ei lääkärit halua tutkia sen enempää. Hoitoihin ei olla menossa kun mies edelleenkin tjottailee ja jos puhe kääntyy kunnolla yrittämiseen niin makkarissa hiljenee. Joten mä vaan sitten yksin kuumeilen, jo kohta kahdeksan vuotta. Mä olen 34 ja mies 35. Enemmän tässä ressaa se että miehellä on vaikka kuinka aikaa tulla isäksi, mutta mulla vuosi vuodelta heikkenee mahdollisuudet.

Olen joutunut kuoppaamaan haaveeni suurperheestä, sillä olen aina ollut se "hoivaaja" ja elämä ei ole minua juurikaan kohdellut hyvin. Mutta näillä mennään.
 
kaakamelli kiitos viestistäsi!
Se on harmillista että varsinkin julkisella sektorilla olet usein yhden lääkärin mielipiteiden armoilla. Ja nuo hoitamatta/tutkimatta jättämispäätökset voivat olla hyvinkin vaikeita selättää. Monetkaan lääkärit eivät lähde kyseenalaistamaan toistensa päätöksiä.

Itse painin myös tuon painoasian kanssa. Se osin jarruttaa myös itsellä hoitojen kysymistä koska odotettavissa on vain keskustelua laiduttamisen määrästä. Tällä hetkellä mielialakin on jo sen verran apea, ettei jaksa sellaista mennä kuulemaan.
Itse törmännyt lääkäreillä myös asenteisiin että jos satut olemaan ylipainoinen tai tupakoit tms. laitetaan vaivat niiden piikkiin ja jätetään tutkimiset sikseen kokonaan. Esim. Itsellä kovien käsisärkyjen syynä oli lääkärin mielestä painoni ja se että en käy sateessa lenkillä (?!) eikä tutkimuksiin ollut hänen mielestään siten syytä :banghead: onnekseni en joutunut k.o. lääkärillä enempää asioimaan.

Puolison kanssa eri linjoilla oleminen myös ottaa ajoittain varsin koville. Kuten teillä, olemme mekin miehen kanssa eri tunnoilla. Asiasta on aina väliajoin puhetta. Toisaaltaan kunnioitan hänen oikeutta mielipiteeseen ja siksipä koen hoitoihin lähtemisen osittain pakottamisena. Uskon että hän lähtisi sille tiellä kanssani jos niin vahvasti haluasin, mutta en toivoisi tilannetta että kesken prosessin hän tulisi toisiin aatoksiin tai kokisi tilanteen liian painostavaksi. Lapsi on tullessaan niin suuri muutos, vaikkakin olisi jo kaikkea etukäteen suunniteltu ja sovittu.

Tsemppiä ja jaksamista sinulle! Yritetään muistaa että emme ole yksin tämän kipeän asian kanssa ja täällä on hyvä purkaa sydäntään. <3
 
Hei Dewill ! Haluaisin sanoa sinulle, että kaikki on mahdollista. Itse sain esikoiseni luomusti nyt tammikuussa 2016 40-vuotiaana. Synnytyksen jälkeen täytin 41 vuotta. Olisin kuitenkin halunnut lapsia jo aiemmin. Edelliseen parisuhteeseen lapsia ei tullut ja uudessa parisuhteessa sain ensin tuulimunaraskauden 3/13. Siitä kesti kaksi vuotta ennen kuin tuli uusi plussa. Kävimme miehen kanssa tutkimuksissa väestöliitolla 2/15, jossa todettiin ettei raskaudelle ole muita mahdollisia esteitä kuin ikä ja ylipaino bmi 35. Jos haluat lapsia sinuna menisin niihin tutkimuksiin ihan oman mielen rauhasi takia. Myös miehelle kannattaa painottaa, että naisen hedelmälliset vuodet on rajalliset. Suosittelen käyttämään ovulaatiotikkuja, jotta tiedät milloin on paras hetki tulla raskaaksi.
 
maria75 kiitos viestistäsi!

Ihanan positiivinen kokemus sinulla. Vaikkakin et ole vaikeuksilta myöskään välttynyt. Ja onnittelut uudesta pikku-ihmeestä! :love2

Tokihan sitä pientä toivoa elättelee koko ajan, mutta vast-ikää on itselle alkanut todellisuus iskeä päin naamaa enemmän. Tikuttelua on harrasteltu tässä viimeiset 1,5 vuotta ja kehokin kertoo aika selkeästi ovulaation, nyt kun olen oppinut tarkkailemaan merkkejä.
 
Hei DeWill! Tuttuja ajatuksia sulla. Ymmärrän että ette ole menneet hoitoihin, mutta kannustaisin kuitenkin menemään jos voimia ja rohkeutta riittää! Me yritimme viisi vuotta ihan tosissaan ja ne oli raskaita vuosia. Emme myöskään puhuneet asiasta, vaan kamppailimme kaikessa hiljaisuudessa. Mies olisi halunnut mennä hoitoihin, mutta minä en ollut koskaan valmis menemään. Sitten kun olin jo luovuttanut asian suhteen, tulinkin yllärinä raskaaksi ja 2 kk päästä pitäisi pikkuisen syntyä. Joten kaikki on mahdollista! Enpä olisi uskonut että luomuna raskaudun vielä ja näinkin pitkälle raskaus etenee. Minun kohdalla hidasteena saattoi olla liika asian miettiminen ja lapsettomuudesta sureminen, mutta sillehän ei mitään voi. Meillä tais tulla asialle onnellinen loppu, ja sitä toivon todella teillekin! Että saisitte vielä oman pienen! Voimia sinulle, asia on hyvin vaikea ja henkilökohtainen, eikä kukaan voi ymmärtää miltä lapsettomasta voi tuntua, jos ei ole sitä itse kokenut.
Jos tuntuu, että hoitoihin ette mene missään tapauksessa, koita löytää itsellesi joku toinen asia mistä unelmoida, laittaa taka-alalle tämä asia ja keskittyä johonkin muuhun. Helppoa se ei ole, mutta tiedän muitakin kuin me, jotka ovat tulleet luomusti raskaaksi kun on lopettanut varsinaisen yrittämisen.
Paljon paljon voimia!! ♡
 
Moi!
Minun neuvoni on jotenkin kehoittaa miettimään mitä ja kuinka paljon ihan oikeasti haluaa. Meillä lapsettomuus oli minulle niin iso kriisi, että päätimme kokeilla kaikki mahdolliset "hinnalla millä hyvänsä".

Ajattelin, etten anna itselleni "keinutuolissa" anteeksi, jos en tiedä tehneeni asian eteen kaikkea. Vain siten olisin voinut aloittaa lapsettomuuden hyväksymisen kun olisin tiennyt, ettei lasta tullut millään keinolla.

Onnekseni meillä keinot lopulta toimivat ja nyt odotan toista icsi-vauvaa. Ei ollut helppo tie, mutta se päätös oli pysyvä ja kannatteleva. "Kaikki kokeillaan mitä kokeilla voi." Nyt on "vähän" enemmän velkaa ja elämä täysin muuttunut..mutta siitä minä lapsesta asti haaveilin.

Pahinta minusta olisi jäädä vuosikymmenen päästä harmittelemaan, että miksi emme vain yrittäneet "enemmän"..Kun kaikki on kokeiltu, ei voi harmitella ja surutyön voi prosessoida pikkuhiljaa pois.

Tsemppiä joka valintaan ja päätökseen!! :Heartbigred
 
Tyhjyyden täyttämisestä vielä..tietysti asia pitää ensin prosessoida niin, että on sujut lapsettoman elämän kanssa. Lapsi"projekti" on aina pitkä projekti joka on mutkikas tie tavoitteineen.
Eli tyhjyyden tunteen voisi mahdollisesti täyttää toisella tavoitteella. On se sitten elämäntapa-remontti, uuden harrastuksen aloittaminen ja päämäärään pyrkiminen tai opinnot tai jokin asia missä vain haluaa kehittyä ja edetä henkilökohtaisesti. Projekti mistä löytyvät myös välitavoitteet ja päätavoite sekä palkitsevuus.

Itse pelkään jopa kriisiä siitä kun tämän lapsi saadaan "tavoitteellisesti" maailmaan ja perhearki rullaamaan..niin minkä tavoitteen sitten keksin.. laughing7 ..tietysti lasten kasvatus on koko elämän mittainen projekti. :laughing5 Mutta niin monta vuotta tottui siihen, että nyt tavoitellaan verenmaku suussa jotain unelmaa.. Toivottavasti olen väärässä ja opin vain elämään hetkessä ilman suurempiä tavoitepyrkimyksiä...mutta tällainenkin pointti tuli mieleen. :rolleyes:
 
DeWill, meillä on nyt yli 10 vuoden avioliitto takana ja yhtä kauan perhetoive. Perheeseemme on tullut tänä aikana 3 koiraa ja positiivista mieltä olen saanut esim. liikunnan avulla, kaikesta huolimatta elämässä oli paljon upeita elementtejä - vaikka ei lasta kuulunutkaan. Kun aikanaan kävi selväksi, että tarvitsemme apua - se oli tavallaan helpotus, että tähän voidaan ainakin yrittää tehdä jotain.
Itse en olisi kestänyt, jos olisimme luovuttaneet hoitojen kanssa liian pian. Pelkäsin loppuelämän surua lapsettomuudesta liian paljon. Siksipä investoimme tähän vuosien saatossa paljon henkistä ja taloudellista pääomaa. Tämän vuoden lahjamunasolu-IVF oli meille siis 6. IVF-kierros ja tiedossa oli, että viimeinen. Onneksemme tulin raskaaksi 1. tuorealkionsiirrosta maaliskuussa. Olin myös itse pistänyt kaiken peliin ruokavalion, vitamiinien ja hivenaineiden, akupunktion yms keinojen kanssa. Tiesin, että teen kaikkeni.
Toivon, että löydätte oman polkunne asteittain ja sopivina palasina :)
 
Me ehdimme lapsettomuudesta kärsiä noin kuusi vuotta. Minulle äitiys oli ollut haaveena jo kauan, joten kun alun yritysten jälkeen tikkuihin ei niitä kahta viivaa alkanut kuulumaan, päätimme lähtä hoitoihin. Tovi siinä tosin meni rohkeutta kerätessä. Jälkeenpäin on vähän jo naurattanut ne alun jännitykset, esim. että mitä jos lääkärin mielestä emme harrasta tarpeeksi usein seksiä ja hän ei vie asiaamme siksi eteenpäin.

Tutkimuksissa minusta löytyi yllättävä "vika", joka vaikeutti raskautumista. Tämä oli jotenkin todella huojentava tieto, kun pystyi sitten ajattelemaan, ettei itse voisi asialle mitään. IVF:t eivät toivottua tulosta tuoneet, joten aloimme jonottamaan luovutettuja munasoluja. Juuri kun olisi ollut meidän vuoromme, huomasinkin olevani raskaana. Todellinen yllätysluomuraskaus!
Valitettavasti tämä raskaus meni kesken.

Keskenmenon käsittelyssä meni tovi ja sen jälkeen siirryimme niihin luovutettuihin munasoluihin. Mutta kun niilläkään ei raskautta alkanut kuulumaan, keskustelimme mieheni kanssa pitkään ja hartaasti, että mihin olemme valmiita ja mitä haluamme elämältä.
Olimme edelleen sitä mieltä, että lapsenkaipuu on valtava ja päätimme laittaa adoptiohakemuksen etenemään.
Pakkasessa meillä oli vielä alkio, joten päätimme käydä sen polun loppuun saakka ja käsitellä lapsettomuuden siltä osin kunnolla viimeisen hoidon myötä.
Ettei tosiaan sitten vanhana tarvitsisi miettiä, että mitä jos.

Ja onneksi niin tehtiin! Nyt tuossa vieressä tuhisee pieni 6 kk vanha aarteemme.

On tietysti tapauskohtaista miten kukakin näitä asioita haluaa käsitellä ja kuinka pitkälle edetä, mutta itse en olisi voinut jättää asiaa kesken ja ainakin itsellä asian käsitteleminen oli sen edetessä koko ajan helpompaa.

Todella paljon tsemppiä teille!
 
Rypäle, ihanaa että onnistuitte!! Miten teillä on mennyt pienen kanssa, onko lahjamunasolu-tausta tuonut jotain erityispiirteitä?
Me ei olla vielä alettu puhua pienelle tai luettu satuja, mutta pianhan tässä varmaan kannattaa alkaa harjoitella mm. kertomista erityislaatuisesta taustasta :)
 
Olen pitempään jo lueskellut sivuston keskusteluja ja saanut jonkinlaista lohtua omaan tilanteeseeni. Olemme miehen kanssa yrittäneet lasta noin 3,5 vuotta johon aikaan mahtuu kolme alkuraskauden keskenmenoa. Alkuvuodesta kävimme Oys:ssa tutkimuksissa mutta mitään vikaa ei kummastakaan löytynyt. Lääkäri sanoi että se on hyvä asia että raskautuminen on onnistunut mutta toisaalta se ei itseäni lohduttanut koska lopputulos on kuitenkin edelleen se että olemme lapsettomia. Mitään suoranaista apua ei meille ollut tarjota mikä oli itselleni pieni shokki.
Suosittelen kuitenkin menemään tutkimuksiin koska itse ainakin ajattelin että vuosien jälkeen saattaisi herätä itsesyytökset jos ei kaikkea ole tutkittu ja joku syy/apu olisikin ollut tarjolla.
Vastoinkäymisistä huolimatta itselläni on edelleen taistelutahtoa että periksi ei anneta ja yritetään niin kauan kun vaan pystyy. Parisuhdekin on vahvistunut ja lähentynyt tämän myötä, meistä on tullut taistelupari.
Täytyy myöntää että pieni katkeruus on tullut lapsia saavia kohtaan, miksi muilla asiat näyttävät onnistuvan niin helposti. Tuttuni laittoi synnytyksen jälkeen tekstiviestin että kaikki meni käsikirjoituksen mukaan. Se tuntui kamalalta. Mun elämässä on vähä erilainen käsikirjoitus...mutta toivottavasti se joskus muuttuisi.
 
Kultahippu83, pahoittelut menetyksestänne! Johtuuko alkaneista raskauksista, ettette saa apua? Meistä ei myöskään löytynyt vikaa, mutta pääsimme kuitenkin julkisena palveluna Väestöliittoon IVF:ään (toki senkin jälkeen tarvittiin vielä lukemattomia lahjamunasolualkionsiirtoja tähän pisteeseen). Neuvolantätini oli saanut 6 keskenmenoa, ennenkuin hänelle annettiin lugesteronit alkuraskauteen ja 4 vuoden välin/yrityksen jälkeen heille tuli tyttö. Nämä on hyvin mystisiä juttuja, mutta toivon että saatte luonnolta tai lääketieteeltä avun ja ratkaisun.
 
Mitään apua ei oikein ollut saatavilla koska tutkimuksissa ei löytynyt mitään syytä keskenmenoille. Lugesteroneista ei lääkäri maininnut ollenkaan, ehdotti ainoastaan että seuraavassa raskaudessa voisi kokeilla tukoksia ehkäisevää lääkitystä mutta siitäkään ei mitään tarkempia ohjeita antanut...tarkoittiko sitten Primaspania vai Klexanea. Ja jos uusi raskaus ei ala vuoden sisällä niin sitten olisi vaihtoehtona muut hedelmöityshoidot. Ymmärsin että keskenmenoa ei pystytä mitenkään ehkäisemään kun ei tiedetä mistä se johtuu.
Ainoastaan toisen raskauden aikana olen ehtinyt käydä ultrassa jossa todettiin alkion menehtyneen rv7+3 (vuoto alkoi samana päivänä kun ultra oli). Itse ajattelin että noihin aikoihin veri alkaa kiertää alkiossa että syynä voisi kuitenkin olla jokin tukostaipumus.
 
Kultahippu, no onhan tuossa kuitenkin joku suunnitelma. Ehkä sillä tukostapumuksella on tekoa tässä. Meillä oli lopulta mun surkeat munasolut ja sitten autoimmuunitausta, että ilman lahjamunasoluja ja kortisonia ei oltais tässä.
 
Niin toisaalta jonkinlaista suunnitelmaa on mutta ei mitään tarkkaa esim.tuosta tukoksia ehkäisevästä lääkityksestä. Mitään kontakteja ei sovittu naistentautien polille. Jäi vähän sellainen olo että sitä jäi tyhjän päälle.
Tällä hetkellä olen raskaana ja olen itse aloittanut Primaspanin. Tein pientä taustatyötä aiheesta ja päätin aloittaa lääkkeen, ajattelin että ei mitään menetettävää ole vaikka lääkkeen aloitankin. Saa nähdä onko sillä mitään vaikutusta vai päättyykö raskaus samoin kuin edelliset.
Päivä kerrallaan mennään ja katsotaan miten käy.
 
Huomasin tämmöisen keskustelun.
Haluan kertoa meidän tarinan
Ollaan miehen (30) minä (28 ) oltu 8 v yhdessä josta 5v naimisissa. Mehän ei olla koko aikana käytetty ehkäsyä kun ollaan ajateltu että lapsia saa tulla jos on tullakseen asenteella ollaan siis mentiin pari vuotta.
Sit menin gynelle ja sain clomit ja söin niitä jtn 6 kiertoa eikä mitään tapahtunut.
Sitten saatiin lähete julkiselle lapsettomuus polille siellä tehtiin 3 inssiä taas tuloksetta sitten siirryttiin ivf hoitoon josta tehtiin 2 siirto tuloksetta nekin ja munasolupunktion jälkeen sain hyperstimulaation ja hb laski 80 ja olin 4 pv osastolla toipumassa..
Sitten tuli kesäloma ja hoitotauko joka teki päälle ilmeisen hyvää koska seuraavia menkkoja ei kuulunut ja tein ensimmäisen plussa testin 5 ja puolen vuoden päästä kun alettiin yhdessä olemaan josta nyt meitä ilahdutta ihana höpönassu poika kohta 2v <3
 
Nyt sitten on pojan syntymän jälkeen taas oltu ilman ehkäsyä joten eipä helposti tunnu pikku kakkonenkaan tulevan
 
Takaisin
Top