Taaperon tuittu ei ei ei ikä

[Myrsky21]

Meillä eletään pahinta uhma kiukku, en tottele, en omista korvia, plaa plaa ikää
Lapsi on kolme ja meidän hermot kireällä

Milloin tää ikä loppuu ja onko hyviä ideoita miten opettaa miksi pitää totella, miksi taapero iässä kiukuttaa jne
Vaikka kuinka puhutaan asiasta ja kerrotaan miksi pitää totella, miksi tietyssä iässä harmittaa ja haluaa kokeilla rajoja niin kirjat ja videot jossa asiaa käsitellään niin olisi ihana löytää

Huvitti kaupassa kun oltiin niin lapsi kiukkusi "äiti ei saa ostaa ruokaa, ei äiti syö, äiti ei saa.." joku ventovieras pappa pysähtyi toteamaan että " ihana ikä tuo tahtojen taisto + ei ei ikä ja tsemppiä tuohon vaiheeseen hänellä lapset on jo isoja mutta muistaa kuinka hermoja syövää aika oli. Silti lapset on kasvaneet aikuisiksi ja on hyvät välit heihin. Hienosti jaksat silti pienen kiukkupussin kanssa " Lapsi alkoi ujostelemaan ja yht äkkiä äiti olikin kuitenkin paras ja halusi piiloon äidin helmoihin

 

[Vadelmapirtelö]

Mies luki uhmakirjan (Alfven Malin, Hofsten Kristina : Uhmakirja). Sanoi että toimi hyvin vertaistukena ja tiivisti että kirjan perusteella lapsemme uhma on täysin normaalia ja uhma on hyvästä

Minulla vielä lukulistalla, niin ei ole omaa kokemusta siitä

 

[VäriSointu]

Mies luki uhmakirjan (Alfven Malin, Hofsten Kristina : Uhmakirja). Sanoi että toimi hyvin vertaistukena ja tiivisti että kirjan perusteella lapsemme uhma on täysin normaalia ja uhma on hyvästä

Minulla vielä lukulistalla, niin ei ole omaa kokemusta siitä

Minä olen myös lukenut tuon kirjan ja allekirjoitan miehesi analyysin.

Meillä on uhma aaltoillut ja ensimmäinen aalto muistaakseni on 3:n vuoden jälkeen pikkuhiljaa rauhoittunut. Lapset on mielestäni loppujen lopuksi uhmassakin jossain määrin erilaisia, niinpä vaikea on itseni sanoa, miten asioita kannattaa opettaa. Ja temperamentti vaikuttaa lapsen reagointiin.
Ainakin kannattaa valita taistelunsa. Turvallisuus ja tärkeät aikataulut (esim) ovat meillä asioita, joista ei neuvotella. Joissain toisissa asioissa voi antaa lapselle sananvaltaa, jolloin lapsi saa kokemuksia siitä, että saa vaikuttaa itseään koskeviin asioihin. Esim. 3 vaatekertaa, joista saa valita, ruualla voi valita kasviksia/leivän ym. Tässä kirjoitettuna tämä kuulostaa jotenkin laimealta ja niin kaukaiselta siitä kun ite on ihan räjähtämispisteessä.

Joskus hämäys saattaa toimia. Jos hän sanoo: äiti ei syö! Siihen voi jatkaa (rauhassa mietiskellen), että ”ahaa, eikö äiti syö? Mitäköhän siitä seuraisi? Äiti varmaan kutistuisi niinkuin ilmapallo ja lopulta äiti olisi ihan pieni peukalon pituinen äiti.” Joskus tuollainen hupsu hämääminen toimii ja saa lapsen ajatukset pois siitä tahtotaistelusta. Hän saattaa lähteä ajatusleikkiin mukaan.
Tsemppiä ja pitkää pinnaa! kun on päässyt siitä uhmasta yli ja tullut uusia, toisenlaisia haasteita, on helpompi katsoa tilannetta kauempaa ja analyyttisesti. Se on niin kokonaisvaltaista ja raivostuttavaa, kun on siinä myrskyn silmässä (tämä ei viittaus nimimerkkiin ).

 

[Myrsky21]

Kiitos. Täytyy tuo kirja lukea

 

[Pikkuvarpunen]

Nostan vanhaa ketjua. Meillä täytetään tässä kuussa kaksi vuotta ja pää hajoaa tän jatkuvan ”Ei, ei, ei”:n kanssa onneksi lapsi on päivät päiväkodissa, muuten tippuisi totaalisesti palikat multa. Yöllä karjui tunnin äidin perään, kun heräsi yöllä ja isi meni lohduttamaan. Isä otti pojan viereensä nukkumaan, kun ei rauhoittunut ja sielläkin huusi pitkään että isin käsi pois, vaikka häntä ei kosketettu lainkaan. Rauhoittui sit lopulta nukkumaan kuitenkin isänsä viereen. Me nukutaan siis kaikki eri huoneissa, minä 2 kk vauvan kanssa, isä työhuoneen vuodesohvalla ja 2-vuotias omassa huoneessaan. Pukeutuminen ja aamutoimet on yhtä helvettiä ja samoin iltatoimet. Myös viikonloppuisin uloslähdöt ja päiväunilta heräämiset. Alkaa huumori loppua, kun herään itse vauvan kanssa muutaman tunnin välein ja pahimmillaan esikoinen huutaa uhmaansa ja haluaa mun syliin ja kuopus huutaa nälkäänsä, likaista vaippaa tai vatsavaivoja. Ja isi ei ole viime päivinä kelvannut mihinkään paitsi jos äiti on ollut ilkeä ja vaippa on kuitenkin laitettu päälle vaipanvaihdon jälkeen, vaikka on kuinka huudettu ”ei uutta vaippaa”

Jännittävää siksi, että isä oli esikoisen kanssa pidempään kotona kuin minä ja vielä viime syksynkin teki lyhyempää työaikaa. Eli ei ole kyse siitä, että oltaisiin tehty kaikki aiemmin äidin kanssa ja nyt uusi vauva olisi korvannut esikoisen. Ja teen esikoisen kanssa edelleen kahdestaankin juttuja, esim. eilen hain päiväkodista ilman vauvaa ja illan kylpyhetki oli myös kahdestaan. En sitten tiedä, onko ongelma, kun joskus annetaan hänelle mahdollisuus valita, kumpi vaihtaa vaipan tai lukee iltasadun.

Esikoinen on ollut aiemmin tosi yhteistyökykyinen ja rauhallinen ja tuntuu, että tämä raivoava pieni peto ja meidän aurinkoinen ja nauravainen poika on kuin kaksi kokonaan eri lasta. Toki on hyviäkin päiviä, jolloin uhmaa (mä nyt sanon sitä uhmaksi vaikka tiedän, ettei lapsi tahallaan ole vaikea) ei ole juurikaan, mutta sitten on sellaisia päiviä niin kuin tänään että tekisi vain mieli olla hakematta lasta sieltä päiväkodista

Ei mulla muuta, lähinnä olisi jotenkin kiva kuulla, ettei olla ainoita, joilla on tällaista.

 

[Vargynja]

Meillä esikoinen on aina ollut voimakastahtoinen ja kyllä se varsinkin ajoittain on näkynyt voimakkaana vastustamisena. (Väitän hänellä olleen uhmaiän sijaan uhmakausia n. kahdesti vuodessa suunnilleen kouluikään asti. ) Välillä tuntui ettei mikään kelpaa, mitään ei halua tehdä itse (mutta vanhemman auttaminenkin harmittaa) ja ylipäätään kaikesta tulee iso tunnereaktio. Vähän isomman lapsen kanssa sentään pystyy keskustelemaan ja perustelut saattaa mennä välillä perille.

Ainakaan omien lasteni kohdalla ajoittainen valinnanvapaus ei pahenna tilannetta. En ainakaan usko. Pikemminkin, kun pieni tahtoja saa edes jostain päättää itse, on muissa asioissa joustavampi. (Toki päätöksen tekoa harjoitellaan vanhempien asettamissa raameissa.)

Ehkä teillä uusi vauvakin aiheuttaa uhmaa? Jos on mustasukkainen tai kestää vain tottua uuteen elämään, vaikka saakin äidin huomiota. Pikkusisarus on kuitenkin iso muutos.

 

[Pikkuvarpunen]

Ehkä teillä uusi vauvakin aiheuttaa uhmaa? Jos on mustasukkainen tai kestää vain tottua uuteen elämään, vaikka saakin äidin huomiota. Pikkusisarus on kuitenkin iso muutos.

Todennäköisesti. Ei tässä varmaan voi muuta kuin hokea itselle, että tämä on tärkeä kehitysvaihe ja menee aikanaan ohi.

 

[AnnMarii]

Nostan vanhaa ketjua. Meillä täytetään tässä kuussa kaksi vuotta ja pää hajoaa tän jatkuvan ”Ei, ei, ei”:n kanssa onneksi lapsi on päivät päiväkodissa, muuten tippuisi totaalisesti palikat multa. Yöllä karjui tunnin äidin perään, kun heräsi yöllä ja isi meni lohduttamaan. Isä otti pojan viereensä nukkumaan, kun ei rauhoittunut ja sielläkin huusi pitkään että isin käsi pois, vaikka häntä ei kosketettu lainkaan. Rauhoittui sit lopulta nukkumaan kuitenkin isänsä viereen. Me nukutaan siis kaikki eri huoneissa, minä 2 kk vauvan kanssa, isä työhuoneen vuodesohvalla ja 2-vuotias omassa huoneessaan. Pukeutuminen ja aamutoimet on yhtä helvettiä ja samoin iltatoimet. Myös viikonloppuisin uloslähdöt ja päiväunilta heräämiset. Alkaa huumori loppua, kun herään itse vauvan kanssa muutaman tunnin välein ja pahimmillaan esikoinen huutaa uhmaansa ja haluaa mun syliin ja kuopus huutaa nälkäänsä, likaista vaippaa tai vatsavaivoja. Ja isi ei ole viime päivinä kelvannut mihinkään paitsi jos äiti on ollut ilkeä ja vaippa on kuitenkin laitettu päälle vaipanvaihdon jälkeen, vaikka on kuinka huudettu ”ei uutta vaippaa”

Jännittävää siksi, että isä oli esikoisen kanssa pidempään kotona kuin minä ja vielä viime syksynkin teki lyhyempää työaikaa. Eli ei ole kyse siitä, että oltaisiin tehty kaikki aiemmin äidin kanssa ja nyt uusi vauva olisi korvannut esikoisen. Ja teen esikoisen kanssa edelleen kahdestaankin juttuja, esim. eilen hain päiväkodista ilman vauvaa ja illan kylpyhetki oli myös kahdestaan. En sitten tiedä, onko ongelma, kun joskus annetaan hänelle mahdollisuus valita, kumpi vaihtaa vaipan tai lukee iltasadun.

Esikoinen on ollut aiemmin tosi yhteistyökykyinen ja rauhallinen ja tuntuu, että tämä raivoava pieni peto ja meidän aurinkoinen ja nauravainen poika on kuin kaksi kokonaan eri lasta. Toki on hyviäkin päiviä, jolloin uhmaa (mä nyt sanon sitä uhmaksi vaikka tiedän, ettei lapsi tahallaan ole vaikea) ei ole juurikaan, mutta sitten on sellaisia päiviä niin kuin tänään että tekisi vain mieli olla hakematta lasta sieltä päiväkodista

Ei mulla muuta, lähinnä olisi jotenkin kiva kuulla, ettei olla ainoita, joilla on tällaista.

Kuulostaa todella tutulta. Meidän esikoinen on luontaisestikin todella kovapäinen ja uhmaikäisenä vasta olikin kovapäinen. Sai ihan käsittämättömiä raivareita ja ihan käsittämättömistä syistä. Ja uhmaikäisenä nimenomaan isi kelpasi meillä, en minä vaikka olen ollut lasten kanssa kotona. Aamut alkoivat välillä puolentunnin raivolla kun isi oli lähtenyt töihin ja minä menin hakemaan sängystä. Nyt kolmevuotiaana on oma lujatahtoinen itsensä toki, mutta raivareita ei ole enää tullut muuta kuin väsyneenä. Eli vuoden se pahin vaihe kesti. Ei varmaan paljon lohduta, mutta kyllä se sitten joskus loppuu. Armoa itselle. Noi raivot voi olla tosi vaikeita ottaa vastaan ainakin mitä omasta kokemuksesta tiedän. Varsinkin jos niitä tulee pahimmillaan päivittäin. Ottakaa siis hengittelytaukoja. Ja välillä noihin ei vain tunnu auttavan mikään vaikka mitä tekisi.

 

[Selah]

@Pikkuvarpunen Täältä tulee sympatiat 2v:n äidiltä. Ollut niin voimakastahtoinen jo pienestä pitäen, että tämä kausi ei yllättänyt, mutta raastaa kyllä hermoja olla kaverin kanssa kaikki päivät kotona. Viime päivät olen päätynyt laittamaan lapselle ulkovaatteet päälle etuajassa aamupäivän ulkoiluun ja työnnän hänet yksin ulos terassille hetkeksi "kuuntelemaan lintujen ääniä" että saan hengähtää ihan hetken kun itse puen eteisessä

Olen huomannut sellaisen ihmeellisen tavan puhua lapsille jota siis ihan kaikki käyttää, äidit ympärilläni, 70v+ äitini sekä toiselta puolelta maailmaa olevat sukulaiset, eli on ihan universaali puhetapa. Siis "mentäisiinkö pesemään hampaat" tai "laitettaanko takki päälle". Oon tätä alkanut miettimään että mitä ihmettä mä oikein lapselta kysyn asiaa mikä pitää jokatapauksessa tehdä ja ikäänkuin haen sitä ei-taistelua jossa sitten kumoan hänen vastauksensa vaikka aluksi itse häneltä kysyin. Eli kiinnitän huomiota siihen että pakollisia asioita en ikinä kysy vaan ilmoitan "nyt pestään hampaat" tai "seuraavaksi puetaan päälle". Mutta yritän antaa mahdollisimman paljon myös päättää itse kun jostain luin että se on tärkeää, eli "otatko maitoa vai vettä?". Muutenkin vältän kysymyksiä, sanon mieluummin että "tuossa on juomapullo jos haluat juoda" ja jätän sen hänen lähelleen, en kysy "haluatko juoda?"

Ennakointi on myös tärkeää että pysyy yhteistyökykyisenä, ei liikaa, ajattelen että omalle lapselle ehkä 5 min ennen sanon että "kohta siivotaan leikit ja pestään hampaat" ja saatan vielä toistaa 2 min ennen.

Jostain luin myös että pitäisi varmistaa, että on paljon kivaa tekemistä eikä kaikki ole kieltämistä ja taistelua. Paljoa siis kehumista myös ja kieltäessä yritän sanoa että "äitiä ei saa lyödä, mutta lyö vaikka tuota pöytää ja siitä kuuluu bam." Ettei kaikkea vaan kokoajan kielletä, vaan on myös vaihtoehtoja. Mutta minkäs teet jos meinaa kokoajan mennä siihen "ei saa tehdä noin" Itse myös yritän kaikkeni etten hermostuessani toimi huutaen tai fyysisesti tms. Siis että lapselle ei tule tunne että nyt äiti menetti kontrollin ja anna huonoa esimerkkiä selkeästi temperamenttinen luonteen omaavalle lapselle, jolla tulee olemaan varmasti ongelmia hermostumisen kanssa. Jos mua ärsyttää niin vedän syvään henkeä ja sanon "äitiä ärsyttää ja harmittaa nyt ihan kauheasti" ja tilanteen mukaan sitten hengittelen tai poistun ja selitän lapselle mitä tapahtuu.

Mitäs muuta keksisin.. Tuo huumori oli hyvä vinkki, sen luin myös jostain. Käytän sitä myös loputtomaan kitinään, jota en jaksa yhtään. Ikinä en kysy tekeekö äiti tai isi, en tiedä onko se hyvä vai ei, mutta juurikin mielestäni se ei ole lapsen päätettävissä ja en jaksa että hän alkaa määräilemään kumpi laittaa nukkumaan tms. Ja sitten pyrin siihen että ei ikinä pyörretä päätöstä sen takia että lapsi kiukuttelee(tai muutenkaan ei uhkailla sellaisilla asioilla mitä ei voi pitää), mahdollisesti voidaan keksiä joku toinen juttu, mutta jos on kielletty jo vaikka että ei katsota eläimiä puhelimelta niin sitten voin antaa periksi ja katsoa eläimiä kirjasta.

Lisäilen jos tulee mieleen, nää nyt tälläsiä omia mitä pyrin tekemään, eikä tietenkään ole aina mene niinkuin Strömsössä.

 

[AnnMarii]

Ja lisäyksenä yksi mitä tehtiin paljon oli että annettiin tehdä kaikki itse mitä pystyi. Eli jos halusi yleensä painaa hissin nappia tai sammuttaa valot jne. niin aina kysyttiin että haluatko tehdä tuon. Niin ja se miten ja mihin esim. ruoka laitetaan. Saako banaanin pilkkoa jne. Ihan älyttömiä juttuja välillä, mutta lapselle tosi isoja. Jos unohdettiin niin siitä maksettiin sitten karvaasti. Hirveästi ajatustyötähän tuosta tulee itselle lisää.. mutta niin kehittyy kyllä lapsen taidotkin. Ja meillä ei valitettavasti napakat ilmoitukset siitä mitä tehdään ole toimineet. Niihinkin osattiin ja osataan edelleen sanoa hyvin painokkaasti ei jos sille päälle sattuu, vaikka ennakoitaisiin ja 20 kertaa toistettaisiin.. ja jotkut asiat kun on vain tehtävä kuten hampaidenpesut, eli niistä ei kyllä keskustella.. Saa kyllä itse harjata omalla harjalla ekana ja sitten me harjataan... Että ehkä tuolla tavalla sitä omaa toimijuutta voi lisätä tuollaisissa asioissa jotka vanhemman on tehtävä jos se vain toimii