Noniin, poika on tänään ollut niin hyvä uninen että on aikaa kirjoitella se synnytyskertomus :) Tässä vaiheessa voisin kertoa, että minulla on ihan järjettömän matala kivunsieto kyky ja olen niin nynny että pelkään neuloja...
Elikkäs.. Kaikki kai alkoi silloin tosrtaina, kun mulle tuli kauhea tarve kuvata tota masua jokasuunnasta, en tosin ajatellut siinä vaiheessa että muuten olisi myöhäistä
Sairaalakassinkin otin silloin vasta äitiltä lainaan.. Torstai ilta meni ihan tavallisesti, puuhastelin kaiken näköistä ja menin sitten hiukan aikaisemmin nukkumaan kuin yleensä.
Perjantaina puoli kuuden aikaan aamulla siten herään siihen kun mahassa tuntuu poksahdus ja lapsivettä lirahti housuun - tosin luulin ensin pissanneeni kun sehän kuuluu loppuraskauden vaivoihin että pidätyskyky heikkenee
Aika äkkiä asia kuitenkin valkeni ja herätin sitten miehen ja sitten alkoi se hermostunut ravaaminen ympäri asuntoa. Mies kasasi pinnasängyn ja minä laitoin lakanat yms. valmiiksi. Sairaalakassiin heittelin vähän mitä sattuu (pakatkaa hyvät ihmiset se valmiiksi!). Supistuksia ei aluksi ollut, mutta pikkuhiljaa alkoi tuntumaan sellaisia "vihlaisuja" alavatsalla. Kuitenkin vain kerran tunnissa ja ne eivät tihentyneet missään vaiheessa, päätin siis soittaa laitokselle ja kysellä toimintaohjeita.
Lähdettiin sitten joskus 11 aikoihin aamulla sinne tarkastettavaksi, koska minulla oli viikkoja vasta 36. Hiukan ennen puoltapäivää päästiin sitten tutkittavaksi - reilu yhdelle sormelle auki ja lapsivettähän se oli ollut mitä housuun oli lirahtanut. Supistuksia edelleen todella harvoin. Olin automatkalla ajatellut, että saan vain ne antibiootit ja sitten päästään kotiin odottelemaan. Kätilö kuitenkin sanoin, että kotiin pääsee vasta vauvan kanssa
Tässä vaiheessa mieleen hiipi paniikki - eihän tässä näin pitänyt käydä! miksi nyt? onko kaikki hyvin kun vauva nyt jo ulos haluaa?
Päästiin "odotteluhuoneeseen" katselemaan telkkaria ja kätilö kävi laittamassa mulle antibioottitipan ja mittasi verenpaineet ja laittoi käyrille, siinä sitten makasinkin seuraavan kaksi tuntia ja aika mateli kun ei tapahtunut mitään (onhan siellä sairaalassa luettavaa, mutta ottakaa oikeesti jotain virikettä mukaan, koska eipä telkkaristakaan tullut mitään katsomisen arvoista). Supistuksia tuli harvoin, mutta ne alkoivat olemaan tosi kipeitä ja oli pakko nousta seisomaan jos kerkesi ennenkuin se alkoi. Tälläistä meno oli siis kuuteen asti illalla, silloin supistukset hiipuivat ja niitä tuli entistä harvemmin. Alkoi ärsyttämään jo kun tuntui että kroppa ei toimi niinkuin sen pitäisi, mitään lääkkeitä en ollut vielä saanut joten niissäkään ei ollut syy..
Kahdeksan aikoihin illalla mulla alkoi lämpö nousta ja sain lisää antibioottia ja labratäti kävi ottamassa verikokeen. Oli tosi ahdistavaa, kun kokoajan piikitettiin ja tiesi että lisää on luvassa..
Illalla yhdentoista aikoihin sain ensimmäisen kipulääkkeet ja se laitettiin käsilihakseen, kivuliaita supistuksia oli mutta harvoin ja kivunlievitystä tarvitsin että pystyin nukkumaan. Edistystä kun ei tuntunut tapahtuvan sitten millään ja piti kerätä voimia. Hetken kai sainkin nukuttua ja mies kuorsasi vieressä :)
Kahden aikaan lauantai aamuyöllä mut sitten siirrettiin synnytyssaliin ja aloin ottaa ilokaasua. Se vei oikeasti kivuliaimman osan supistuksista kun sen ajoitti oikein :) Viiteen asti aamulla vetelin kaasua ja torkuin välissä, supistuksia tuli n. 10 minuutin välein. Kätilö tarkisti kohdunsuun tilanteen ja olin 4cm auki. Tässä vaiheessa teki mieli huutaa "MITÄ?!?" tuntui että mussa on jotain vikaa kun noin pientä edistystä oli tapahtunut ja olin kärsinyt jo monta tuntia. (tiedän, olen nössö
)
Mulle laitettiin kohdunkaulan puudute, kun supistukset alkoivat hiukan tihentyä. Puoli kahdeksan aikaan olin 5cm auki ja sain epiduraalin, olin ihan nirvanassa. Kaikki kivut hävisivät ja katselin monitorista kun supistus tuli mutta en tuntenut mitään :) Kymmenen aikoihin aamulla kivut palasivat kovina mutta supistukset olivat harventuneet. Kätilö tarkisti onko edistystä, 8cm auki. Taisin tässä kohtaa huutaa jotain todella älykästä, olin vaan niin iloinen
Miestäkin käskin menemään nyt kauppaan kun oli sitä mietiskellyt aamusta asti.. Mulle laitettiin toinen annos epiduraalia ja sain oksitosiini tipan, oli hankala olla kun oli 6 eri letkua kanyylissä kiinni ja vauvan sydänääniä seurattiin todella tiuhaan, en siis päässyt liikkumaan niin paljon kuin olisin ehkä halunnut. Edistystäkin olisi varmasti tullut nopeammin jos ei olisi tarvinnut maata kokoajan. Lämpö oli taas noussut ja sain jonkinlaista kuumetta alentavaa lääkettä joka vaikutti ainakin niin että en meinannut hereillä pysyä.
Hetken päästä olinkin jo 9cm auki ja kätilö laittoi pudentuspuudutteen ja ilmoitti että kohta ponnistetaan :) Nyt alkoi taas paniikki iskeä, hetkeä aikaisemmin olin ollut vihainen kun mitään ei tapahdu ja nyt en halunnut että alkaa tapahtumaan..
Puoli yhdeltä olin 10cm auki ja sitten alkoi odottelu, koska tulee ponnistustarve. Yhden aikoihin sain luvan alkaa ponnistelemaan ja kätilö laittoi vauvan päähän sykepiuhan kiinni. Tässä vaiheessa alkoi hässäkkä - vauvan sykkeet hävisi, huone täyttyi ihmisillä, mulle ja miehelle iski paniikki ja mua heiteltiin sängyllä polvilleen ja päätä painettiin patjaan, virolaisaksenttinen mieslääkäri oli käsi vauvan päässä kiinni ja molotti jotain, muut ihmiset pyöri mun ympärillä eikä kukaan kertonut mitään. No, tilanne oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, käänsivät mut kyljelleen ja sykkeet palasi. Kukaan ei tiennyt mitä tapahtui, kätilöt ja lääkärit spekuloivat keskenään mutta mulle ei kukaan puhunut. Eipä tosin ollut aikaa jäädä asiaa kyselemään koska täytyi jatkaa ponnistamista ja kahden jälkeen lääkäri tuli tarkistamaan tilanteen. Kätilöt miettivät leikkataanko vaiko eikö, teki mieli huutaa että "perkele leikatkaa ei se mahdu" . No sitten mulle leikattiin se eppari ja imukuppia mietittiin. Toinen kätilö vielä jatkoi leikkaushaavaa, koska ensimmäinen oli leikannut liian lyhyen. Imukuppia ei kuitenkaan sitten tarvittuja poika syntyi klo 14.30 ja oli 51cm pitkä ja painoi 3345g, päänympärys oli 33cm. Itku tuli ja taisin nukahtaa hetkeksi,havahduin kun vauva parkaisi ja sitten se olikin jo mun rinnalla, ihan siinä silmies edessä!
Aivan uskomaton tunne <3<3<3 Avautumisvaihe kesti papereiden mukaan 11h35min ja ponnistusvaihe 1h30min ja jälkeiset 15min. Kivut oli aivan tajuttomat ja rankka oli kokemus mutta oli se sen arvoista <3
Olen itsekin käynyt niitä kertomuksia lueskelemassa muissa ketjuissa ja kyllä se auttaa jollain tapaa valmistautumaan vaikka ihan erilaisiahan kaikki tapaukset on.. :)
