Synnytystarinat

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Kyumin
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Vasta eilen sairaalasta kotiin tulleena ajatuksen kulku ei ole se kaikista kirkkain, mutta kirjaan nyt ylos asiat ennen kuin unohdan miten kaikki meni. Tosin muistikuvat eivat ole kovin tarkat koko synnytyksen lapi alkujaankaan.

Eli minut otettiin sisaan maanantai-aamuna klo 8 sovittuun synnytyksen kaynnistykseen. Sairaalakamppeet niskaan, haastattelua, odottelua. Sitten tehtiin sisatutkimus ja kerrottiin, etta jos paikat ovat tarpeeksi kypsat, niin laitetaan suoraan oksitosiini-tippa, muussa tapauksessa propess-tamponi. Ekaksi tehtiin siis ultra ja sisatutkimus. Minulle laitettiin se propess n. klo 9.30 aamulla ja sen vaikutuksen kestosta hieman varoiteltiin, etta sen kanssa voisi menna jopa seuraavaan paivaan ja vasta seuraavana aamuna siirryttaisiin avautumisvaiheeseen ja laitettaisiin oksitosiini-tippa. Siina vaiheessa meinasi menna hermot ja jo pelkka ajatus tiistaihin saakka odottelusta tuntui ikuisuudelta ja masentavalta.

Noin 11.30 maissa alkoi tuntua pienta kipua. Sellaisia hyvin heikkoja supistuksia. Pystyin kuitenkin syomaan ja liikkumaan ihan normaalisti, naureskeltiin ja vitsailtiin. Seurana jo raskausajalta tuttu menkkajomotus ja selan polttelu. Sydanmonitorissakin oltiin jonkin aikaa.

Noin klo 14 maissa supistukset alkoivat tuntua jo melko kivuliailta ja niita tuli tiheesti. En missaan vaiheessa laskenut niita. Miehen kanssa soitettiin katilo paikalle tsekkaamaan tilannetta ja sepas sanoikin, etta nyt vaikuttaa silta, etta synnytys on jo alkanut. Katilo teki sisatutkimuksen ja olinkin avautunut jo 2 cm. Kalvot puhkaistiin ja tilannetta jaatiin seuraamaan, minka jalkeen olinkin jo avautunut 4 cm.

Sitten kivut olivatkin jo jostain toisesta maailmasta. Minulle ehdotettiin epiduraalia, mutta siina menikin ainakin se puoli tuntia ennen kuin anestesia-laakari ehti tulla paikalle. Jotenkin mun tilannetaju alkoi heittaa aika pahasti. Muistan kuinka mulle kerrottiin, ette nyt me valmistellaan tata epiduraalia ja se lekuri oli huoneessa paikalla... Siina vaiheessa tuli ihan kamala ponnistamisen tarve! Mainitsin siita katilolle, han teki sisatutkimuksen ja olinkin jo ihan kokonaan auki, eika siina vaiheessa anneta enaa epiduraalia. En voinut edes liikkua kipujen takia, en voinut menna kylkiasentoon saati istua, vapisin vain hervottomasti.

Joten suoraan synnytykseen. En muista montako kertaa ponnistin (tai ponnistinko itse lainkaan, tuntui etta kroppa ponnisti minun puolesta ilman minun tahtoa), mutta synnytyksen jalkeen minulle kerrottiin ponnistusvaiheen kestaneen 15 minuuttia. Olimme miehen kanssa ihan shokissa. Onneksi kumpikaan ei joutunut nakemaan mitaan, silla alakroppaa peitti lakana.

Vauvalla oli musta ja paksu tukka, mika oli jarkytys myos... En koskaan ajatellut, etta silla olisi jo niin "ison ihmisen tukka". Ja olin niin shokissa etten kyennyt edes imettamaan heti, vaikka sita minulle ehdotettiin. Sanoin, etta haluan ensin suihkuun ja imettaa puhtaana, en omassa hiessa kylpien.

Porukka siella oli ihan ihmeissaan miten nopeesti kaikki oli mennyt. Kaynnistys aloitettiin noin klo 9.30 ja vauva syntyi papereiden mukaan 15.45. Painoa 2,9kg ja pituus 49cm.

Kuuden jalkeen olin jo omassa huoneessa. Sita ennen mua ommeltiin kasaan. Kuulemma minulle tehtiin myos episiotomia, jonka leikkaamisesta synnytystilanteessa minulla ei ole minkaanlaista mielikuvaa!

Samoiten ei ole mielikuvaa siita, missa vaiheessa propess on otettu pois vai onko se tippunut itsestaan...
Limatulpastakaan ei ole havaintoa.

Sita kuuluisaa oksitosiini-tippaa en koskaan ehtinyt kokemaan.
Ja ilokaasua ei ollut tarjolla lainkaan (se kylla mainittiin jo sairaalan esitteessa...).

Ja kaikki ilman epiduraalia, koska siihen ei ollut aikaa. Jos avautumisvaihe olisi ollut pitempi, niin minulle oltaisiin laitettu epiduraali... Toisaalta ihmetyttaa sekin, miten ensin uhkaillaan, etta edessa on pitka prosessi ja sitten onkin jo tulenpalava hoppu. Jos minun pitaisi kuvailla synnytystani parilla sanalla niin sanoisin, etta nopea ja aggressiivinen.

Olimme kolme yota sairaalassa, koska pojan verensokeriarvoja seurattiin.

Nuppi on edelleen pikkasen sekaisin, joten en osaa sen paremmin synnytystani kertoa. En ole viela kasitellyt synnytystani. En ole sinut tapahtuneen kanssa, vaikka eivat fiilikset pahatkaan ole. Jotenkin en ole viela edes sisaistanyt koko vauvan olemassaoloa. Nyt vaan paiva kerrallaan kolmistaan. :)
 
littlered, mua ollaan myös varoiteltu, että voi kestää kauan ennen kuin alkaa tapahtumaan, jos käynnistykseen joudutaan. Kuulostaa kyllä tosi nopealta toimitukselta, huh! Kiitos, että jaksoit jakaa tämän meidän kanssa. Antaa toivoa ettei prosessi kestä ikuisuutta :) ja että tuostakin selviää hengissä :)
 
Oh, myötäelin täysillä, Littlered, kuulosti niin tutulta tuo yllättävä nopea aukeaminen&ponnistustarve ja lupa siihen, 'vaikkei pitänyt vielä pitkään aikaan'. Mutta se on positiivista, että selvittiin nopeasti ja henkisesti helpolla loppuosasta, vaikka tuo shokki "nytkö jo", tulikin. Mä luulen, että ainakin mulla se jopa auttoi siinä.. Hyvä me! ;)
 
Kiitos tarinasta Littlered! Auttoi taas ymmärtämään, miten erilaisia synnytykset voivat olla, ja miten vähän voi loppujen lopuksi tulevaa koitosta ennustaa, mentiin sitten käynnistyksen kautta tai ei.

Tsemppiä vielä palautumiseen sekä fyysisesti että henkisesti! :)
 
Tästä tuli nyt sitten romaani jota olen kirjoittanut kuluneen viikon aikana, ja samalla tästä tuli keino itselleni vähän käsitellä mitä oikein tapahtui. Omat muistikuvat ovat osittain vähän hataria, mutta miehen avulla olen saanut meidän pojan synnytystarinan kirjoitettua.

28.10 (40+3)

8:30 Kirjauduttiin sairaalaan ja saatiin oma huone. Mulle tuotiin tosi hehkeä sairaalakaapu ja rullatuolilla vietiin osastolle. Siellä vastassa oli meidän oma lääkäri joka kertoi miten tästä nyt edetään ja millainen päivä on odotettavissa. Ekaksi olin käyrillä puolisen tuntia, eikä mittarit värähtäneetkään. Sisätutkimuksessa totesivat, että olen ihan kiinni, ja lähdetään siis liikkeelle ihan nollasta. Sanoi monta kertaa että tässä mennään varmasti huomiseen, koska lähtökohtana on näinkin epäkypsät paikat, ja että toivottavasti toitte tekemistä mukaan.

10:15 Kätilö tuli laittamaan prostaglandiini tabletin kohdunsuulle. Hän päätti, että kyllä se sormi tuosta läpi menee ja painoi tabletin väkisin kohdunsuun läpi. Hänellä oli varmaan koko käsi mun sisällä ja sattui niin s**tanasti että tuli eka itku. Vertakin alkoi valumaan ihan kiitettävästi. Siinä sitten jatkettiin käyrillä makailua kaksi tuntia, jos supistuksia alkaisi tulemaan (joskus supistuksen alkavat heti voimalla). Vähän siinä tulikin alussa, johtuen varmaan rajusta kohdunkaulan käsittelystä, mutta ne loppuivat nopeasti ja mittari näytti pelkästään viivaa taas. Sanoivat taas, että tässä mennään varmasti huomiselle kun mitään ei tapahtunut yhdellä tabletilla. Sanoivat, että 4h päästä laitetaan toinen, ja siitä 6h päästä kolmas. Ja aamulla varmaan joudutaan aloittamaan oksisotiini-tippa, ja se voi olla aika epämiellyttävää kun ollaan näin epäkypsässä tilassa. Eli ei kauheasti annettu toivoa että mistään tulisi mitään, ja mua alkoi masentaa.

13:00 Meidät kärrättiin takaisin omaan huoneeseen jossa oli tarkoitus levätä 4 tuntia ennen seuraavaa tablettia. Samalla sekunnilla kun tultiin huoneeseen ja vielä istuin rullatuolissa, niin jotain napsahti mahassa. Nousin ylös ja menin sänkyyn makaamaan. Tunsin, että jotain valuu alapäästä ja menin vessaan. Pissan jälkeenkin lorina jatkui ja sanoin miehelle että meniköhän multa vedet. Naurettiin, että no ei varmaan mennyt kun äsken sanottiin että näyttää valitettavasti siltä että tässä menee tosi kauan. Vettä kuitenkin pulppusi jatkuvasti ja melkein heti alkoi supistaa. Supistuksen tulivat n. 2-3 minuutin välein ja kovenivat joka kerta (sainpas käyttää sitä supistus appia :) ). Sanottiin hoitajalle, että multa meni varmaan vedet, hän kurkkasi sängynsuojusta ja sanoi että joo, siltä näyttää ja hän ilmoittaa meidän lääkärille. Odoteltiin sitten että lääkäri tulisi katsomaan meitä, mutta ei kuulunut. Supistukset tiheni ja alkoivat olla kipeitä.

17:00 Vihdoin rullatuolimies tuli hakemaan mut ja vei alakertaan osastolle. Oma lääkäri tuli siihen ja huokaisi että tästä tulee pitkä päivä mulle. Kattoi sitten mun naamaa tarkemmin ja kysyi että onko kaikki hyvin. Sanoin, että vedet meni kello yksi ja sen jälkeen on supistellut säännöllisesti ja tekee kipeetä. Hän vähän epäili, että ootko nyt varma, että kuulostaa aika nopealta toimitukselta jos vedet meni jo. Hän teki sisätutkimuksen ja samalla meni suurin osa vesistä hänen kädelle ja vaatteille. Mitäs epäili :) Joo, ei mitään epäselvää, vedet mennyt ja vesi näyttää hyvältä. Kohdunsuu auki 2cm, mutta kaulaa oli vielä jäljellä. Hän tokaisi että olisitte nyt soittaneet hänelle, että hänen olisi pitänyt saada tietää että vedet meni koska nyt oot varmaan jo tosi kipeä. Joo-o.. sattuu ja kovaa. Hoitaja oli unohtanut ilmoittaa hänelle, muuten mut oltaisiin tuotu heti alakertaan käyrille ja seurantaan. Kysyin mitä kivunlievitystä voin saada, tarjolla oli tasan kaksi vaihtoehtoa, opiaatteja ja epiduraalia. Vähän hölmistyin kun olin ajatellut kaikkia niitä vaihtoehtoja joita suomessakin saa. No, en mä nyt ainakaan mitään opiaatteja ala vetelee, joten sanoin että epiduraalin, mutta sinnittelen vielä vähän aikaa. Nyt en oo varma kauan mun sinnittely kesti, koska supistukset tihenivät, pitenivät ja kovenivat joka kerralla.

n. 17:30 Kätilö kävi kysymässä, että otatko jo epiduraalin kun alkoi vissiin naama olemaan sen näköinen ja kyyneleet valui ja miehen käsi meinasi murtua. Oli kuulemma ihan sama otanko sen nyt, tunnin päästä vai kolmen. Ilmoitin sisukkaasti, että ei vielä. Kätilö ihmetteli hetken ja sanoi että no ilmoittakaa sitten niin nukutuslääkäri tulee heti. Mies alkoi jo taivuttelee mua ottamaan sen piikin... Aika nopeasti hengitys lähes salpaantui jokaisella supistuksella ja koska ilman hengitystä on vähän vaikea elää, päädyin ottamaan epiduraalin heti ja mies lähti hakemaan lääkäriä, joka tulikin sitten parissa minuutissa. Onneksi. Mies ohjattiin jostain syystä pois huoneesta ja mut laitettiin istumaan sängylle jalat suoriksi ja taipumaan eteenpäin. Kukaan ei tukenut tai pitänyt musta kiinni, sanoivat vaan että pysy paikoillaan ja hartiat alas. Asento oli niin epämukava ja supistukset sattuivat niin kovaa, että aloin tärisemään ja itkemään. Epiduraalin laitto sattui ihan jumalattomasti, ja tärisin vielä enemmän. Sattui myös kun lääkeaine levisi selkään. Ihmettelin, että miksi tuntuu vaan oikealla puolella mutta pidin tyypillisenä suomalaisena tuppisuuna turpani kiinni niin että pääsisin pois siitä tilanteesta. Ajatuskin, että olisivat pistäneet tai sörkkineet uudestaan oli sen verran epämiellyttävä, että ajattelin ”ihan sama”. Hyvät naiset, sanokaa ihmeessä jos epäilette ettei epiduraalin laitto mennyt ihan nappiin! Hyvin nopeasti kuitenkin kaikki kipu hävisi, vasenta lonkkaa lukuun ottamatta. Oksitosiini laitettiin myös tippumaan kun supistuksen hävisivät epiduraalin myötä. En siis tiennyt, että epiduraali vie supistukset, eikä sitä kukaan kertonut. Anyway, tipalla saatiin aikaiseksi voimakkaat supistukset ja tosi tiheään. Minä makasin tyytyväisenä sängyssä enkä tuntenut mitään, paitsi vasemmassa lonkassa sattui ja kovaa, mutta ajattelin että ei se haittaa, meenpä osittain luomuna ja kivusta tiedän että jotain tapahtuu. Pian kätilö tuli katsomaan tilanteen ja olin hänen suureksi hämmästykseksi jo 5cm auki. Arvioivat, että ehkä lapsi syntyy yön aikana. Tippaan lisättiin jatkuvasti vauhtia ja supistuksia sateli tosi tiheään ja kovaa, mutta mä makasin sängyllä ilman mitään tuntemuksia (myös vasen puoli meni tunnottomaksi jossain vaiheessa, luojan kiitos) ja lähettelin viestejä siskolle että onpas tämä helppoa :)

20:00 Kätilö tuli katsomaan meitä ja yllättyneenä huudahti, että sähän oot jo 10cm auki ja ihan valmis tuomaan lapsen tähän maailmaan. Järkytyin pahasti, koska mähän olin vaan maannut sängyssä ja ajattelin että tässä menee koko yö, ja sitä mulle myös toitotettiin jatkuvasti. Sen sijaan kätilö sanoi että voit pikkuhiljaa alkaa ponnistamaan kun tulee kova supistus, niin saadaan vauvan päätä alaspäin. Ööh.. ok, ponnistin aina vähän väliin hiljalleen, mutta en tajunnut että miten mä voin tietää milloin supistaa. Hetken päästä kätilö tuli käymään ja sanoi että no katso tosta monitorista, kun se näyttää yli 30 niin ponnistat hiljalleen. Asia selvä. Myös oma lääkäri kävi vilkaisemassa meitä ja taas vähän säälien sanoi että tosi harmi että tässä edetään näin hitaasti.. Miehen kanssa katsottiin toisiamme, että hitaasti vai? Sitten lääkäri luki papereista ja tosi yllättyneenä sanoi VAU, valmista on, loistavaa!!

n. 21:00 Oma lääkäri kävi uudestaan kokeilemassa missä vauvan pää on, ja totesi ettei se ole tullut yhtään alemmas. Käski alkaa ponnistaa ihan tosissaan, eikä haittaa vaikka lapsi syntyisi siinä tarkkailuhuoneessa. Jäätiin siis miehen kanssa kahdestaan tavalliseen sänkyyn ponnistelee. Seurattiin mittaria ja ponnistin aina supistuksen tullen minkä pystyin. Paine alapäässä oli aivan käsittämätön ja aloin tärisemään ja ääni melkein lähti. Missään asennossa ei ollut hyvä. No, tavallisessa sängyssä siinä tilassa ei ollut paljoa vaihtoehtoja. Aloin kiemurtelee ja hokemaan horroksessa että en pysty, tää ei liiku mihinkään.

n. 22:00 Vauva oli tullut vain hiukan alemmaksi ja matkaa oli kuulemma vielä paljon. Paine oli aivan käsittämätön ja tässä vaiheessa alkaa muisti pätkimään. Kätilö ja oma lääkäri kävi tiuhaan kannustamassa ja yrittivät tehdä oloani helpommaksi. Miehen kanssa he yhdessä nostelivat mua eri asentoihin mutta missään ei ollut hyvä. Jossain vaiheessa koko vasen selkälihas meni kramppiin ja tässä vaiheessa en vissiin tajunnut enää mistään mitään. Mies ja lääkäri puhuivat espanjaksi, ja katsoivat huolestuneena mua. Käskivät ponnistaa niin kovaa kun vain pystyn, että vauva on saatava ulos. Vielä tunti pitäisi jaksaa, muuten joudutaan ottamaan kovemmat otteet käyttöön, ja lääkäri mainitsi imukupin, jota mä pelästyin ja yritin ponnistaa mutta ei siitä tullut tässä vaiheessa mitään kun paine oli aivan sietämätön ja mitään ei tapahtunut vaikka miten kovaa pusersin. Oksitosiinia lisättiin jatkuvasti, muistaakseni lähettiin liikkeelle kympistä ja viimeksi kun katoin laitetta niin siinä luki 80. Yksikköä en muista.
 
23:00 Synnytyssaliin. Tärisin ja itkin kun mut nostettiin kovalle sängylle vaakatasoon, selkä oli tosi kipeä, vasemmassa lonkassa tuntui jatkuva supistus ja paine oli, jos mahdollista, vielä kovempi. Jalat sidottiin ylös, kädet laitettiin paikoilleen telineisiin, että saisin paremmin ponnistettua. Yritin pari kertaa, ja lääkäri totesi että vauva on vieläkin kovin ylhäällä eikä se liiku ollenkaan kun ponnistan. Otetaan avuksi imukuppi. Taisivat kolme kertaa repiä imukupilla ja mulle huudettiin ponnista, mutta en tiedä tuliko siitä enää mitään. Vauva kuitenkin liikkui vähän ja paine siirtyi alemmaksi ja luulin että repeän kahteen osaan - imukupilla yritettiin siis kolme kertaa ja joka kerta kun luulin että vauva on jo ulkona, niin lähti kuppi irti ja vauva muljahti takaisin sisään. Lääkäri ilmoitti, että on pakko leikata väliliha. Sanoin (tai ainakin mietin), että ihan sama, mä kuolen kumminkin, tärisin ja huusin, ja itkin miehelle että mä en pysty, vauva on liian iso eikä tule mahtumaan. Lääkäri otti sitten pihdit, ja mies kertoi jälkeenpäin että häneltä meinasi taju lähteä kun se lääkäri survaisi ne pihdit mun sisään, olivat kuulemma sen verran hurjan näköiset. Ja isot. Lisäksi verta tuli ja paljon, mieheni on kuitenkin nähnyt työnsä puolesta paljon kuolemaa ja jopa hän järkyttyi veren määrästä. Hän oli koko ajan pääni luona, ja vaikka yksi ilta vähän katkerana sanoin että olisit voinut vähän enemmän koskettaa ja kannustaa mua, niin hän katsoi mua loukkaantuneena ja sanoi ettei koskaan irrottanut käsiään musta, vaan koko ajan hieroi ja silitti ja katsoi mua silmiin ja kannusti ja tsemppasi. En ollut ilmeisesti rekisteröinyt hänen läsnäoloaan ollenkaan, kun luulin että hän oli vain seissyt siellä ja katsellut sivusta ja ”hylännyt” mut.

23:20 Lääkäri huusi että nyt vika ponnistus, vauva on pakko saada ulos. En tiedä mitä mä tein, tuskin mitään järkevää, mutta huusin ainakin koska se tunne kun vauva revittiin ulos oli aivan käsittämätön. Tunnetta ei pysty kuvailemaan, mutta en koskaan unohda sitä tunnetta alapäässä kun vauva revittiin väkisin ulos. No, sieltä se lopulta tuli ja multa meinasi taju lähteä kaiken tärinän ja itkun yhteydessä. Lääkäri laittoi vauvan rinnalle ja mä hoin että en mä pysty, en mä pysty. Makasin siis vaakatasossa, ilman mitään tukea päälleni ja vauva oli mun rinnalla, ja eihän mulla ollut mitään voimia missään, ja kädet tärisivät. Mutta pakkohan vauvasta oli kiinni pitää. Kesti hetken ennen kuin tajusin kysyä että onko se tyttö tai poika. No poikahan se oli. Lääkäri keskittyi korjaamaan mun alapäätä, poika huusi mun rinnalla ja hamuili tissiä. Mä yritin kannatella mun päätä miehen avulla että näkisin vauvan. Tästä ajasta ei ole mitään käsitystä, onneksi mies otti kuvan kun vauva laitettiin rinnalle, niin oon voinut sitä katsoa. Poika syntyi kuulemma lähes ehjien kalvojen sisällä, ja istukka tuli heti perään pienellä ponnistuksella (ainakin kuvittelen ponnistaneeni saatuani käskyn). ONNEKSI. Lääkäri kysyi tikatessa että sattuuko, no ei satu, miten mikään voisi sattua äskeisen jälkeen? Niin siis mulla oli vissiin epiduraali koko ajan päällä, luulen ainakin näin. Muuten olisin varmasti kuollut kipuun. Lääkäri kursi mua kasaan lähes tunnin, tai ainakin kunnes seuraava draama alkoi. Repimisen rajuutta kuvaa se että viereisellä seinällä parin metrin korkeudella oli muutamia veripisaroita, myös lääkärini oli yltä päältä veripisaroiden peittämänä.
 
00:30 Mulla oli siis vaikeuksia pitää vauvaa kunnolla, kuten tuossa kerroin. Jossain vaiheessa tajusin ettei poika liiku ja mies hokasi myös että ”hei, mitä tapahtu”. Sekunnissa lääkäri nappasi pojan ja juoksi viereiseen huoneeseen ja huusi ”EMERGENCY” ja lastenlääkärin paikalle. Ehdin vain nähdä että poika meni siniseksi siinä kun häntä vietiin pois mun luota. Siinä ei mennyt kun silmänräpäys, kuulemma vaikka musta tuntui että ikuisuus, kun poika rääkäisi. Silti hänelle suoritettiin jotain toimenpiteitä viereisessä huoneessa ja mä jäin yksin makaamaan pöydälle, jalat yhä telineissä kiinni ja koko kroppa krampissa. Mies seisoi näiden huoneiden ovensuussa ja näytti niin järkyttyneeltä, piti käsiään pään päällä ja hoki ”no, no, no”. Katsoi mua ja katsoi vauvaa. Itkin ja huusin, että mitä siellä tapahtuu, ja mies vaan sanoi ettei tiedä. Ihmisiä juoksi sieltä sisälle ja ulos, ja lopulta sinne tuotiin keskoskaappi. En tiedä kauanko tilanne jatkui siellä, mutta se tuntui ikuisuudelta. Poika vietiin pian keskoskaapissa teho-osastolle seurantaan. Mies lähti pojan mukaan ja mä jäin yksin omiin eritteisiin makaamaan ilman että tiesin mitä on tapahtunut ja mitä nyt. Hoitajat sitten vissiin huuhtelivat vielä mun alapäätä, ja vihdoin irrottivat mun jalat, ja nostivat mut toiseen sänkyyn jolla he sitten veivät mut omaan huoneeseen. Siellä nostivat taas omaan sänkyyn, laittoivat miljoona sidettä ja sanoivat etten saa syödä, juoda tai liikkua yhtään neljään tuntiin. Jäin sitten sinne huoneeseen yksin vieläkin shokissa kaikesta, suu kuivana ja vatsa huusi ruokaa ja päällimmäisenä valtava huoli siitä että mitä pojalle on tapahtunut. Pian oma lääkäri tuli käymään, hän selitti pitkän tovin jotain, mutta mulla ei ole mitään muistikuvia mitä (en edes muistanut että hän oli käynyt siellä, mutta mieheni valaisi minua asiasta). Pian mies tuli ja kertoi että pojalla on kaikki hyvin ja lastenlääkäri tekee jotain neurologisia testejä selvittääkseen jos pojan aivot kärsivät. Mies oli myös ottanut pari valokuvaa pojasta, ja mun sydän särkyi siihen paikkaan kun näin pojan yksin kaapissa kiinni eri johdoissa ja letkuissa.

Poika oli lopulta 3 yötä teho/”puoliteho”osastolla, ja vaikka häntä tarkkailtiin kaiken mahdollisen varalta, aivot tutkittiin moneen otteeseen ja otettiin paljon eri kokeita, eivät he löytäneet mitään epänormaalia, vaan poikamme todettiin täysin terveeksi, pirteäksi ja energiseksi vauvaksi. He halusivat kuitenkin pitää hänet siellä noinkin monta yötä ollakseen varmoja että hengitys pysähtyi ainoastaan sen yhden kerran ja ettei sitä tapahdu enää uudestaan. Oli niin sydäntä raastavaa katsoa pientä siellä kaapissa yksin pelkässä vaipassa, kiinni eri monitoreissa, ja kun hän yritti hamuilla suulla tissiä ja käsillään huitoi ympärinsä - selkeästi hakien läheisyyttä. Se tunne istua siinä kaapin vieressä kykenemättömänä antamaan lapselleen sitä mitä hän epätoivoistesti haluaa ja tarvitsee ei tule unohtumaan koskaan. Tulen varmaan vuodattamaan kyyneliä muistellessani tätä tunnetta loppuelämäni. Kaikki kipu ja kauhu jota koin synnytyksen yhteydessä ei ole mitään verrattuna siihen henkiseen kärsimykseen jota koin siinä istuessani keskoskaapin vieressä. Torstaina 31.10 aamulla pojalle annettiin vihdoin puhtaat paperit ja saimme luvan lähteä suoraan osastolta kotiin!


Pitkän tarinan yhteenvetona kerron vielä lyhyesti pari asiaa, jotten aiheuta turhia pelkoja muille tällä tarinalla. Lääkäri sanoi jälkeenpäin että oli millimetristä kiinni ettei poika olisi mahtunut alakautta (jos ei oltaisi käynnistetty sinä päivänä olisi lopputuloksena ollut todnäk kiireellinen sektio). Tämän takia poika ei tullut alaspäin omin avuin eikä ponnistusten voimalla, vaan tarvittiin voimakeinoja. Toiseksi, väliliha leikattiin, mutta se ei riittänyt vaan leikkaushaava repesi lopulta peräaukkoon asti. Mieheni antoi varovaisen arvion että 20 tikkiä olisi laitettu. Lääkäri kuitenkin näytti hänelle miten hän oli korjannut alapääni, ja mieheni sanoi että tosi siisti jälki jota tuskin näkee. Haava ei ole ollut kovin kipeä, välillä kirvelee hieman, joten uskon että hän tosiaan ompeli tosi hyvin paikat. Eilen uskalsin jopa kokeilla miltä se haava tuntuu ja onhan siellä niitä tikkejä ja paljon, mutta hyvin tasaiselta se tuntui. Poika voi mainiosti, nukkuu ja syö, on todellinen aarre eikä turhasta itke. Loppujen lopuksi, vaikka kokemus ei ollut ihan sitä mitä odotin, niin ei se tule olemaan este jos päätämme joku päivä pyöräyttää pikkuiselle siskon/veljen. Ja se on totta, että kaikki mitä synnytyksessä tuntee ja kokee, unohtuu kun saa pikkuisen rinnalleen. Omalla kohdallani ei se unohdus tullut ihan heti, mutta kun poika yksi yö tarrasi kiinni sormeeni ja hymyili unissaan, unohtui suurin osa kaikesta siitä ikävästä jota koimme :love7
 
Huh, kyllä taas hävisivät sanat ja kyynelet tulivat silmiin, kiitos Sophie kun laitoit tämän jakoon. Ihanaa, että olette nyt kuitenkin päässeet kotona aloittamaan elämän vauvaperheenä ja kaikki on hyvin, hurjasta kokemuksesta huolimatta!
 
Huhhuh Sophien, aikamoinen synnytystarina! Hienosti kutenkin kaikki päättyi, sehän on se pääasia. Tsemppiä synnytyksen käsittelyyn, sen verran rajulta toimeniteeltä kuulosti!
 
Sophie, aika hurjan kuulonen ollu teillä kossin maailmaantulo O.o Onneksi kuitenkin kaikki hyvin nyt :)
Tuli mieleeni tässä että aika ironista kun etkö se ollut sinä joka naureskeli "en halua edes teoreettista mahdollisuutta revetä päästä perseeseen"-ilmaisulle tuolla valitusketjussa? :( anteeksi jos saan kuulostamaan tuon jotenkin tökeröltä.. :confused:

Sent from my GT-I9305 using Vau Foorumi mobile app
 
Kiitos kun jaoit tarinan taalla Sophie. Hurja kokemus, mutta onneksi tarinalla on onnellinen loppu! :love7
En mielellani lue toisten synnytystarinoita enaa, silla omasta synnytyksesta on niin vahan aikaa ja koko unohtamis-prosessi viela pahasti kesken. Meilla mies on jopa videokuvannut meidan synnytystapahtumaa. Ei nyt tietenkaan mitaan alakertajuttuja, vaan yleisesti sita tunnelmaa, mun kouristelua, kiemurtelua sangylla ja meidan juttelua. Olen sen verta huumorintajuton, etten ole vielakaan kyennyt katsomaan otoksia. Sen aika on myohemmin.

Minulle on nyt jalkeenpain tullut hyvin voimakkaana muistona se vahva tuoksu, mika vauvasta lahti, kun se pukattiin mun kasivarsille. Sellainen veren ja kinan lemahdus saattaa ihan yhtakkia vaan tulla mun nenaan kun vaikkapa katson sohvalla televisiota. Se on ihan mielettoman todelta tuntuva muisto, ei kuitenkaan vastenmielinen, ainoastaan kummallinen.

Meillakaan ei raskaus tai edes synnytys ole sellainen kokemus, etta se olisi este pikkusisarelle sitten joskus. Kaikesta ollaan selvitty hengissa ja seuraava raskaus voisi periaatteessa olla helpompikin kun tietaa mista on kyse milloinkin. Meidan kohdalla varmaankin tama vauva-arki ja ennen kaikkea tuleva vauva-arjen ja tyoelaman yhdistaminen tulee olemaan SE juttu, joka sinetoi uuden raskauden kohtalon. :)
 
Kiitos naiset. Kokemuksesta kirjoittaminen ja puhuminen on jo auttanut paljon, kuten myös oma nopea toipuminen, ja tietysti ihana terve pikkuinen :)

Nostan hattua teille jotka olette saattaneet lapsenne tähän maailman luomuna! Olette uskomattomia!! Ja kaikki sympatiat teille jotka olette viettäneet vauvanne kanssa pidempiä aikoja osastolla, paljon voimia!
 
Ehdittiinpä mekin syntymään lokakuun puolella!

Rv 40+3 klo 2 yöllä tuntui mahassa valtava muljahdus ja jotenkin tuli sellainen olo, että nyt tapahtui jotain outoa. Pikkasen itseäni kääntäessäni, tunsin, miten pöksyt kostuivat. Ei muuta kun vessaan tutkimaan asiaa ja jotain kirkasta nestettähän sieltä tihutteli. Hieman myöhemmin neste muuttui vaaleanpunertavaksi ja hyvin limaiseksi, (limatulppa irtosikin aamupäivän aikana). Uni ei enää silmään tullut vaan valvoskelin vain ja yritin "rentoutua", mutta eipä siitä mitään tullut :) Aamulla tuli soitettua synnärille ja käskivät seurata tilannetta ja soittaa myöhemmin uudelleen. No, vuoto jatkui, uusi soitto puolenpäivän maissa synnärille ja sieltä käsky tulla näytille iltapäivällä, kun oletetusta "vesien menosta" on 12 h kulunut. Ennakoivia lieviä epäsäännöllisiä supistuksia oli erittäin vähän tässä vaiheessa yöllä/aamulla/päivällä.

Sairaalassa tehtiin testi ja lapsivesihän se tosiaan oli mikä tihutteli. Kotiin ei siis enää ollut asiaa! Kohdunsuu sentin auki ja kohdunkaula kadonnut tässä vaiheessa (muistaakseni?). Sitten vaan odotettiin ja odotettiin. Illalla ennakoivat supparit voimistui häiritseviksi, yöksi sain jonkin kipupiikin ja pari tuntia sain silti vain nukuttua. Seuraavana aamuna sitten tavattiin lääkäri ja kalvot puhkaistiin, koska "synnytys" ei edennut mihinkään itsestään. Siitäpä ne oikeat supistukset sitten pikku hiljaa alkoivatkin ja säännöllistyivät ja voimistuivat. Tosi kipeitä (=lähes sietämättömiä) supparit oli mun mielestä siinä vaiheessa, kun olin n. 6 cm auki ja silloin epiduraali <3 tuli kehiin. Anestesialääkäriä ei tarvinnut juurikaan odotella, piikki tuli tosi nopeasti ja siinäpä sitten jo kohta nukuinkin vähän. Ilokaasua kokeilin ennen puudutusta, en tykännyt, ei siitä ollut juurikaan apua minulle ja olo tuli vähän hiprakkaiseksi. Ehkä aloitin sen käytön liian myöhään? Lämmin suihku auttoi näihin koviinkin suppareihin muuten tosi hyvin!

Siinäpä sitten ennen 10 illalla sanoin kätilölle, että onpa koventunut tuo paine alakerrassa. Hetken päästä tutkittiin tilanne ja siinäpä sitä sitten olinkin jo täysin auki. Tässä vaiheessa tuli semmoinen olo, että ei kai tässä _NYT_ aleta synnyttämään?!? Mieskään ei ihan tajunnut, että nyt tosiaan ruvetaan hommiin kaiken sen odotuksen jälkeen. Ponnistelut aloitettiin, oli vaikea ensikertalaisena tajuta mitä tekee ja milloin tekee, mutta sitten alkoi ponnistusten yhteydessä tuntua, että jokin sieltä on ulos tulossa. Kävi kuitenkin niin, että sikiön sykkeet alkoivat käydä matalalla pitkän aikaa. Palautuivat kyllä normaaliin, mutta kätilöt päättivät, että nyt ei enää odotella. Lääkäri paikalle ja kolmas kätilö ja imukuppi kehiin. Vauvan pää (ja valtavan tuuheat hiukset) oli jo näkyvissä, joten puudutus vaan alakertaan ja välilihan leikkaus, imukuppi kiinni ja 4 vetoa ja ponnistusta ja lapsi oli ulkona. Kaikki tapahtui viidessä minuutissa, enkä tuntenut mitään muuta kuin muljahduksen kun beibi tupsahti ulos. Tilanne vaikutti minusta niin dramaattiselta, että luulin jo, että vauva tulee ulos puolikuolleena, mutta ei, hirveä rääkyminen heti ja täydet 10 pistettä! :) Poika oli ilmeisesti jäänyt napanuoran kanssa jotenkin puristuksiin loppusenteillä ja siksi sykkeet laski. Napanuora ei ollut kaulan ympärillä tms. Henkilökunnan mukaan olisi saanut itsekin lapsen ulos, mutta he eivät halunneet ottaa riskejä lapsen terveyden suhteen, siksi tilanteeseen puututtiin. Ponnistusvaihe oli kuitenkin kestänyt jo lähes tunnin siinä vaiheessa, joten olisin minäkin ollut pian finaalissa.

Väliliha siis leikattiin ja pitkähkö repeämä tuli emättimeen, lääkäri aloitti ompelun ja kätilöt viimeistelivät. Ompelu oli melkein epämukavinta, koska se tuntui kestävän ikuisuuden ja tunsin, miten verta valui koko ajan. Ei mitään tietoa mitä tapahtuu, onkohan kaikki ok... Verta menetinkin 700 ml, (hemoglobiini laski 144:stä 92:een) ja koko lapsiprojektin päätteksi pyörryin kätilön saattamana vessaan hetkeksi...

Loppu hyvin kaikki hyvin, vaikka vähän ylimääräistä draamaa tulikin. Olin vähän ulalla missä mennään kun keskityin vaan ponnistamiseen ja ponnistusten välillä lisähapen hengittämiseen. Mutta eipä siinä paljon välilihan leikkaukset tai imukupit sitten pelota, kun itsekin haluaa vaan siinä vaiheessa lapsen terveenä ulos! Kipuja en tuntenut, epiduraali vaikutti vielä ja puudutteet sain tosiaan vielä alapäähän kursimisen ja muun ajaksi.

Poika syntyi siis 29.10, painoa reilu 3,5 kg (isompi kuin kukaan uskalsi veikata) ja mittaa noin 51 cm.

Viikko ollaan oltu kotosalla ja yritetään opetella tätä vauva-arkea, joka koostuu lähinnä imetyksestä (n. tunnin välein), vaipoista, nukkumisesta, röyhtäilystä ja välillä raivoitkuista tai pienemmästä kitinästä. Ja pienestä univajeesta.
 
Näitä synnytystarinoita on NIIIN hyvä lukea! Kiitos kaikille kun jaatte :) ja pakko kommentoida Sophien hard core-kokemusta: mä nostan hattua sulle että kävit läpi moisen helvetillisen kokemuksen! Meni kunnolla kylmiä väreitä kertomustasi lukiessa ja käänsin sen miehellekkin ja yhdessä sitä täällä "kauhisteltiin". Toivottavasti olet toipumaan päin, vauvakin auttaa varmasti palautumisessa.<3 <3


Sent from my iPhone using Vau Foorumi
 
Nyt päätin että ehdin kirjoittaa oman synnytystarinani iloksenne. Pahoittelut jos on kovin sekava.

Supistukset alkoivat 22.10. aamuyöstä ja loppuyö meni sohvalla pyöriessä kun ajattelin että mies saisi näin paremmin nukuttua ja jaksaisi olla paremmin tukenani ja toisaalta myös työpäivän sillä olin aikaisemmista vääristä hälytyksistä oppineena varma että tämäkin olisi vain väärä hälytys. Aamulla lähetin miehen töihin ja rauhoittelin että ei tässä mitään kiirettä ole. Tuolloin supistukset n. 10min välein ja olo vielä melko siedettäviä. Päivällä touhuilin käsityöni parissa istuen jumppapallon päällä ja kävin kävelyllä jotta supistukset voimistuisivat ja supistusväli lyhenisi. Mies tuli töistä n. 17.00 ja syötiin rauhassa jonka jälkeen soitin synnytyssairaalaan josko saisi tulla näytille kun supistusväli oli lyhentynyt n. 5 minuuttiin ja kivut olivat jo paljon kovemmat. Synnytyssairaalassa vietettiin aikaa sitten tuonne kahteentoista asti jolloin huomasin että supistukset olivat laimentuneet ja saatiin lupa lähteä vielä kotiin. Tuolloin olin auki n. 4 cm.

23.10. Kotiin kun päästiin siinä yhden aikaan yöllä mies kävi nukkumaan ja minäkin yritin mutta samantien alkoivat aivan järkyttävät kivut ja supistusväli selvästi alle 4 min. Soitin uudestaan sairaalaan jossa neuvoivat menemään suihkuun. Viihdyin siellä tunnin mutta kivut eivät helpottaneet. Herätin miehen ja palattiin sairaalaan n. klo 04:00. Edistystä oli tapahtunut niin että olin auki n. 5 cm. Vietettiin aikaa synnytyshuoneessa ja kokeilin akupunktiota ja suihkua kipuja helpottamaan. Noin 8:00 aikaan ei vieläkään edistystä tuohon 5 cm ja kätilö ehdotti jos haluaisin vielä kotiin. Kipujen vuoksi se ei kuitenkaan tuntunut järkevältä ajatukselta ja päädyttiin lopulta siihen että saisin kipupiikin ja pääsisin lepäämään synnyttämättömien osastolle lepäämään. Mies meni kotiin nukkumaan. Kipupiikki ei auttanut ollenkaan, aiheutti vain huonon ja pyörryttävän olon. Nukkumisesta ei tullut yhtään mitään. Kuuma suihku jumppapallon päällä istuen oli ainut joka helpotti oloa. Akupunktiota sain kokeilla uudestaan ja tämän seurauksena tai muuten vaan olin 6 cm auki Mies tuli takaisin n. 15:00 ja joskus viiden aikaan päästiin takaisin synnytyssaliin ja saatiin vielä ammehuone. Ammeessa oleilu helpotti oloa paljon mutta kivut ja väsymys alkoivat jo painaa joten päädyttiin yksissä tuumin kätilön kanssa siihen että otettaisiin epiduraali käyttöön. Tämä tapahtui n. klo 20:00. Tässä vaiheesa myös äitini oli saapunut paikalle. (Olimme siis mieheni kanssa keskustelleet jo aikaisemmin että voisi olla hyvä että paikalla olisi myös toinen tukihenkilö sillä pelkään paljon sairaaloita ja muutenkin synnytys oli molemmille niin uusi juttu että halusimme paikalle jonkun joka on ollut tilanteessa aikaisemmin.)

Epiduraalin laiton jälkeen kalvot puhkaistiin ja vihdoin alkoi synnytys edistyä kunnolla. Sain myös vihdoin kivuiltani nukuttua muutaman tunnin ja tuntui että taas jaksaa. Sain kertaalleen lisää puudutetta ja vihdoin 24.10. siinä 02:00 jälkeen olin vihdoin 10 cm auki, vauva kunnolla laskeutunut ja supistukset alkoivat tuntumaan epiduraalilta joten päästiin ponnistusvaiheeseen. Alku vaikutti lupaavalta ja kätilö kannusti ja kertoi että olisi hyvin tilaa vauvalla tulla. Pian kuitenkin huomattiin että vauva oli kasvotarjonnassa ja pää vielä hiema vinossa joten edistymistä ei juurikaan ponnisteluistani huolimatta tapahtunut. Aikaa kului lähes 40min, jonka jälkeen kätilö sanoi että nyt vauvan pitäisi päästä ulos sillä sydänäänet heikkenivät hieman. Väliliha leikattiin ja loppuvaiheessa mies kannusti ja pyyhki kasvojani pyyhkeellä ja antoi vesihörppyjä, kätilö ja äitini auttoivat minua tukemalla jalkojani ja toinen kätilö painoi vatsaani voimakkaasti alaspäin auttaakseen vauvaa tulemaan. Lääkärikin kävi kurkkaamassa mutta tomera kätilöni totesi ettei mitään imukuppeja tarvita. Lopulta sain punnerrettua pikkumiehen ulos. Napanuora oli kerran kiepillä kaulan ympärillä mutta ei aiheuttanut ongelmia.

Papereihin merkittiin synnytyksen kestoksi 26, 5 h ja ponnistusvaiheen kestoksi 53 min. Vaikka kokemus oli hurja ja kivut ikäviä jäi synnytyksestä kaikkiaan hyvä mieli. Arvosanaksi annoin 9. Kätilöt ja varsinkin tämä viimeinen olivat ihania ja rakas mieheni ja äitini antoivat tärkeän tuen. Vauvan sain heti syliini ja siinä unohtui kyllä kaikki ikävyydet ja kivut.
 
Muokattu viimeksi:
Täältä vihdoin meidänkin synnytystarinaa, kertaalleen jo aloitin sitä kirjoittamaan mutta koneen akun loppuessa hävisi hyvä määrä tekstiä. Katsotaan, saako näin pari viikkoa myöhemmin, yhdellä kädellä kirjoitettuna (toinen käsi kiinni poikasessa) ja pienesti univelkaisena enää mitään koherenttia aikaiseksi :p

Mullahan ei ollut sitten mitään synnytystä ennakoivia oireita, joten mut otettiin päivystysosastolle yliaikaisuuden vuoksi sovittuun käynnistykseen su 10.11. klo 9 (jolloin rv 42+1), vastaanottanut kätilö esitteli osaston ja antoi hehkeät sairaalakamppeet vaihdettavaksi, ja n. 9.30 minut laitettiin käyrille ja lääkäri tuli tutkimaan paikat. Olin muutamaa päivää aiemmin tehdyn ya-kontrollin vuoksi ihan varma, että käynnistys tehdään ballongilla, mutta sen verran oli kohdunsuu ehtinyt muutamassa päivässä aueta, että nyt tutkinut lääkäri pääsi käynnistämään synnytyksen kalvojen puhkaisulla. Sen jälkeen jäin odottelemaan, josko supistukset alkaisivat spontaanisti (ja jos eivät 24h sisällä alkaisi, kutsuisi oksitosiinitippa).

N. klo 15 kieppeillä alkoi supistuksia olla jo n. 15 minuutin välein, raportoin vuoron vaihtuessa kätilölle kipujen olevan hieman menkkakipuja voimakkaampia mutta ihan siedettävää luokkaa. N. klo 17 kellotin supistukset reilun 5 min välein ja sen verran alkoi olla napakkuutta, että kysäisin kivunlievitystä. Kätilö tarkisti kohdunsuun tilanteen ja olin vasta 3-4 cm auki, joten alkajaisiksi sain pari särkylääkettä ja lämpötyynyn, js jonkin aikaa ne tehosivatkin, Sitten alkoivat supparit mennä kuitenkin ilkeiksi; yritin kävellä ja vähän liikkua, kun aina on sanottu, että liike auttaa kestämään supistuksia paremmin. No ei auttanut, vaan kivut nimenomaan voimistuivat kun lähdin liikkeelle, joten päädyin hengaamaan punkassani puoli-istuvassa asennossa ja optimoida tarvittavat wc-reissut supistusten väliin. Toisena odottamattomana "outoutena", ilmeisesti lihakseni jäivät suppareista aina jotenkin kramppiin, koska supistusten välissäkään en oikein voinut liikkua ilman kunnon supistuskivun kaltaista tuntemusta. Lakkasin liikkumisyritykset, kun iltapalat tulivat ylös kipujen vuoksi (sorry, jos liikaa infoa). Iltavuoron vaihtuessa yövuoroon pyysin voimakkaampaa kivunlievitystä, mutta sikiön sykkeet olivat niin tasaiseet, että kipupiikkiä ei voinut antaa. Mies lähetettiin tässä kohtaa kotiin. Koitin huonolla menestyksellä torkkua normisärkylääkkeillä ja nukahtamislääkkeellä, kunnes aamuviideltä sykkeet olivat paremmat, sain kipupiikkini ja tunnin-pari unta.

Aamulla mies tuli takaisin sairaalaan ja pääsimme synnytysosastolle klo 9 kieppeillä. Kalvojen puhkaisusta oli nyt 24h ja supistuksiakin oli ollut jo pitkään, mutta edistystä tapahtunut kovin vähän, olin edelleen samat 4 cm auki, ja pientä turhautumista alkoi olla ilmassa. Synnytysosastolla minut laitettiin oksitosiinitippaan ja jatkoin supistusten kanssa kärvistelyä ilokaasun turvin. Klo 13 kieppeillä alkoivat supistukset olla aika henkeäsalpaavaa luokkaa, joten pyysin vähän järeämpää lisäkivunlievitystä. Ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen sain epiduraalin kautta laitettavan kipulääkecocktailin (fentanyyliä ja jotain muuta, en varsinaista epiduraalia, koska EDELLEEN olin vain sen 4 cm auki, argh), ja se vihdoin auttoi sekä supistuskipuun - supparit tuntuivat kyllä edelleen - että supistusten väliseen kramppaamiseen ja kipuiluun. Ah. Mieskin oli helpottunut, kun sai vihdoin minusta irti muutakin kuin "älä puhu mulle" tai "älä koske muhun" :)

Vuoro vaihtui klo 15 ja seuraavan kerran kun kätilöt tarkistivat kohdunsuun tilanteen (n. klo 16), olinkin 9,5 cm auki, hihhei! Ponnistamaan ei kuitenkaan vielä päästy, koska lapsi ei ollut kunnolla laskeutunut. Eli jatkettiin odottelua, ja sovittiin, että tarvittaessa laitetaan "varsinainen" epiduraali. Supistuskivut alkoivatkin palata, joten sain epiduraalini klo 18-19 välillä, ja pystyin vähän jaloittelemaan lapsen laskeutumisen edesauttamiseksi. Harmi vaan, että toinen ei millään halunnut laskeutua. Mulla alkoivat tässä kohtaa tulehdusarvot olla melko korkealla ja lämpökin oli noussut, joten sain myös antibioottitipan. Jossain kohtaa huomattiin myös, että lapsivesi on muuttunut vihertäväksi, joten kätilötkin alkoivat ilmeisesti haluta saada lapsen hiljalleen ulos. Wc-käynnit eivät enää onnistuneet, joten virtsarakkoni katetroitiin pariinkiin otteeseen lapsen laskeutumista odotellessa. Jossain kohtaa (n. 20.30) lapsi oli sen verran laskeutunut, että sain wc-pönttömäisen "ämpärin" (en muista, miksi sitä sanottiin), johon sain vähän harjoitella ponnistamista. Klo 21.25 oli epiduraalin vaikutus sen verran heikkenemään päin, että sain luvan ihan oikeasti ponnistaa. Hassusti vuoro ehti vaihtua kesken ponnistusten. Minusta kaikki meni todella nopeasti tässä kohtaa, muutamilla ponnistuksilla syntyi ensin pää, ja hyvin nopeasti sen jälkeen putkahti loputkin pojasta maailmaan. Syntymäajaksi merkattiin 21.50. Istukka tuli perässä 10 min myöhemmin.

Sain pojan hetkeksi rinnalle, mutta hänellä oli mennyt lapsivettä hengitysteihin joten hetken päästä kätilöt halusivat vielä putsata ilmateitä vähän paremmin. Tuore isä pääsi mukaan pesu- ja pukemishommiin. Minut taas kärrättiin melko nopeasti pois synnytyssalista ja leikkaussaliin paikallispuudutuksessa ommeltavaksi, en ollut tuntenut mitään repeämisiä mutta toisen asteen repeämät kuitenkin sain. Tilanne oli vähän hämmentävä, en tiedä ehtikö kukaan kommunikoimaan asiaa miehelle ja minä taas pidin jotenkin hulluna, että niin paljon porukkaa keskittyi "epäolennaiseen" eli minuun kun olisi pitänyt keskittyä lapseen (koin olevani ihan ok, kun taas huoli lapsen hengityksestä oli suuri). Pari leikkaussalissa ja heräämössä vietettyä tuntia tuntuivat TODELLA pitkiltä, kun olisin vain halunnut päästä miestä ja vauvaa katsomaan. Vihdoin pääsin osastolle ja perhehuoneeseen, mutta kello oli 1.30 ennen kuin mies ja vauvakin pääsivät sinne, olivat vielä olleet lastenlääkärin tutkittavana. Tässä kohtaa olin jo aikamoisen uupunut ja ensimmäinen imetys sujui lähinnä pelonsekaisin tuntein "jos mä rikon sen". Kolmen-neljän kieppeillä yövuorossa olleet kätilöt tarkistivat jälleen hengityksen tilanteen ja pyysivät ottaa vauvan kansliaan valvottavaksi. Äidin syyllisyys alkoi heti, kun toisaalta en millään halunnut olla muualla kuin lapsen lähellä mutta toisaalta taas olin niin väsynyt kahden päivän valvomisesta ja synnytyksestä, että olin puoliksi helpottunut, kun saimme muutaman tunnin nukkumisaikaa. Koska hengitys oli hankalaa, poika siirrettiin kansliasta yön aikana vielä lastenosastolle, missä hän viettikin seuraavat puolitoista päivää.

Lastenosastolla vietetty aika oli aika piinallista, vaikka tiesinkin toisen saavan hyvää hoitoa. Ensimmäisen vajaan vuorokauden olin tosiaan jopa hieman helpottunut, että saimme miehen kanssa levätä niin paljon, mutta se tunne kääntyi hyvin nopeasti huoleksi pikkuisesta, ja lastenosastolta poistuminen alkoi olla kerta kerralta vaikeampaa. Sanotaan, että kiintymyssuhteen luominen vauvaansa saattaa olla vaikeampaa, jos lapsi viettää ensipäivät lastenosastolla, mutta minusta meillä homma meni juuri toisin päin, reissu lastenosastolle herätti minussa äidinvaistoja ja suurta rakkautta pikkuista kohtaan nopeammin ja voimakkaammin kuin mitä olisin ikinä kuvitellut. Lastenosastolta pääsimme pariksi päiväksi vielä perhehuoneeseen ja kotiin lopulta, kun poika oli neljän vuorokauden ikäinen. Oli ihanaa, kun hänen ja minun ei tarvinnut enää roikkua kiinni tipassa monta kertaa päivässä!

Kaiken kaikkiaan, ihan ei mennyt niin kuin strömsössä, mutta traumoja ei kyllä juurikaan jäänyt, en ehkä huomenna lähtisi uudestaan synnyttämään mutta vuoden päästä voisin varmasti jo mennäkin :) Pahin osa oli ehdottomasti tuo lastenosastolle joutuminen ja pitkittynyt oleskelu sairaalassa, vaikka toisaalta kotiin lähtiessä oli sitten jo todella varma ja luottavainen olo siitä, että osaa lastaan hoitaa, kun ehti sairaalassa harjoittelemaan rauhassa ja kyselemään aina tarvittaessa kätilöiltä ohjeita. Itse synnytyksestä tulevan varalle opin, että supistusten välissä ei välttämättä pystykään lepäämään, eivätkä ohjeet liikkumisesta välttämättä päde, vaan kivunlievitystä kannattaa pyytää rohkeasti hyvissä ajoin, niin säästää vähän voimiaan, jos homma pitkittyy, kuten nyt. Henkilökunnasta ja saamastamme hoidosta ei ole pahaa sanottavaa, mielestäni kaikki toimivat ammattimaisesti ja olivat ihanan ystävällisiä, erityisesti perhehuoneeseen lopulta päästyämme meidän kanssamme eniten aikaa viettäneet kätilöt olivat ihan huippuja :)
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top