synnytyspelkoa liikenteessä.

[MuikeeMamma]

Heippa vaan teille kaikille!

Kerron nyt omasta tuumastani tätä inhottavaa seuralaista kohtaan, joka tuossa olkapäälläni kuiskuttelee ja aiheuttaa ylimääräisiä tykytyksiä.
Eli mieleeni on jälleen tullut tuo synnytyspelko, kipu, epäonnistuminen, itsens riittämättömäksi tunteminen. yksinjäämisenpelko, luottamuksen puute itseensä, hoitajiin. Kaikkea sekamelsaa.

Minulla oli synnytyspelko 10 vuotta sitten kun esikoistani odotin, ja tähän uuteen raskauteen siis kuluikin se melkein 10 vuotta ennenkuin uskalsin oikeastaan ajatellakaan raskautta. Laskettu aika siis huhtikuussa ja odotan pelon sekaisin mutta innostunein tuntein. Vauvan hoito minua ei pelota, Synntys sensijaan pelottaa.

Poikaa tein 20 tuntia jolloin lopulta päädyttiin sektioon pysähtyneen synnytyksen takia.

Viimeviikolla vierailin sitten ensimmäisen SYPE Käynnin neuvolan lähetteen toimesta ja omasta toivomuksesta että asiaa alettaisiin hoitaa jo hyvissä ajoin, viimeksi meni niin viimetippaan sekin käynti.

Kätilö oli aivan ihana, sellainen vanhe´mpi rouva joka oli kyllä nähnyt ja kuullut varmasti uransa varrella kaikenmoista. Kävimme edellisen synnytykseni läpi kohta kohdalta mitä kertomukseeni oli tuolloin sairaalassa kirjoitettu. Mieheni oli kanssa mukana, joka toi minulle myös turvaa tuolla käynnillä. (tarkennan vielä että miehelleni tämä on ensimmäinen, joten olemme siis uusio perhe), kätilökin ihmetteli synnytksen kulkuani ja totesi sen todella kivikkoiseksi ja hankalaksi ensisynnyttäjällekin kuin uudelleen synnyttäjälle, oli suoraansanottuna liian paljon tehty tarpeetonta, mutta mistäpä näistä voi sitten aina etukäteen tietää.

Synnytykseni käynnistettiin oksitoosinilla, joka aiheuttaa kovat ja kivuliaat supistukset. synnytyksen aikana myös sain ilokaasua, epiduraalia, paracervikaali puudutusta ja sun muuta. Myös kuume oli munulla korkealla synytyksen aikana joka myös hankaloitti tapahtumaa.

Sypen polilla myös keskusteltiin vaihtoehdoista joita on kaksi, nykyään ei kuulemma pakoiteta ketään synnytt'm''n alakautta jos se tuntuu olevan ylitsepääsemätön pelko, jonka kuitenkin loppujen lopuksi päättää lääkäri, mutta kyllähän se niin on että jokainen meistä itse on se joka puolen itsestään pitää.

Mietinkin tässä, tosin on vielä aikaa, kaikkea mahdollista, alatiesynnytystä ja leikkausta, omaa rohkeuttani, ajatusten sekamelskaa. Toiveita ja asioita olen kirjoitellutkin jo ylös paperille jotka auttavat minua sitten iettimään lisää kun jaksan asiaan paneutua. Toisina hetkinä synnytän alakautta ja kestän sen kivun, toisina hetkinä ehdottomasti sectio.

Onko muita joilla ajatus laukkaa ja tunteet myllertää? kerron toki lisää ja kysyä voi reippaasti, tämä oli vain tälläinen raaka teksti näin alkuun, kun olisi tekstiä tullut ihan kauheesti.

Mukavia hetkiä kasvavan massun kanssa kaikille :)

 

[elmiina]

Hmm, eipä juuri. Sen verran voin samaistua, että ennen raskauttani minulla on ollut aivan ylitsepääsemätön synnytyspelko. Jos olisin tullut raskaaksi kolme vuotta sitten olisin takuulla vaatinut sektiota pelon vuoksi. Tuossa vaiheessa minulla ei myöskään ollut mitään halua imettää, koin sen sitovana, pelottavana ja ylipäänsä aivan kamalana asiana, jota en ikinä tahdo tehdä. Yäk.

Nyt raskauden myötä kun olen lukenut asiasta ja erityisesti lääkkeettömästä synnytyksestä enemmän olen alkanut myös luottaa itseeni enemmän. Naisen keho on kuitenkin luotu synnyttämään ja jos synnytys pääsee luonnollisesti käyntiin eikä rakenteellisia esteitä ole tai vauva vaikka perätilassa niin naiset ovat jopa nukahtaneet tai pyörtyneet kesken synnytyksen ja lapsi on silti syntynyt normaalisti. Keho hoitaa tarpeellisen.

Poikkeustilanteet sitten asia erikseen. Jos joudutaan synnytys käynnistämään syystä tai toisesta niin usein synnytykseen joudutaan puuttumaan enemmän sitten muutenkin. Kuten sinullekin on pelkopolilla on ilmeisesti sanottu, usein mitä enemmän puututaan, sitä enemmän joudutaan puuttumaan. Varsinkin puuttumisen aiheuttamat pelkotilat voivat jopa pysäyttää synnytyksen. Se on aivan luonnollinen reaktio - luonnossa villinä synnyttävä eläin pelästyessään lopettaa synnytyksen ja pyrkii turvalliseen paikkaan, ennen kuin synnytys voi jatkua. Ihminen ei lopulta kaukana siitä eläimestä ole ja vieras ympäristö, vieraat ihmiset voivat hyvin luoda ihmisessä vastaavan pelkotilan ja sitten se on menoa.

Oikeastaan vaikeinta varmasti on, että kun synnytys on kerran lähtenyt "väärille raiteille," sitä on vaikea saada luonnollisesti jatkumaan. Voi nousta kuumetta, vauvan sydänäänet voivat heiketä, jne. ja silloin tulee kiire ja päädytään välilihan leikkaukseen ja imukuppiin tai jopa pihdeillä väkisin vetämään lapsi ulos tai sektioon. Näistä pitäisi vaan yrittää osata ajatella että juuri sitä varten se apu on paikalla ollut ja kuitenkin kaikki on tehty vauvan parhaaksi, vaikka itse synnytys on jättänyt äitiin trauman. Pitäisi jollain lailla kyetä hyväksymään se tapahtunut ja käsittelemään asia positiiviseksi.

Itselläni on muita traumaperäisiä kokemuksia käsittelyssä ja ei se helppoa ole, jotkin asiat vaan jättävät ihmiseen niin syvän jäljen, ettei muutama terapiakäynti paljon auta. Mutta kun saa niitä omia ajatuksiaan oikeille raiteille voi hiljalleen opetella hyväksymään tapahtuneen. Minulla on siis lievästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä traumoja jotka väistämättä vaikuttavat myös tulevaan synnytykseen ja nuoruudessa johtivat muista sulkeutumiseen ja kiusaamiseen eli hyväksikäyttöä seurasi myös fyysinen puuttuminen esim. koulussa enkä oikein luota ihmisten kosketukseen enkä esim. hoitohenkilökuntaan tai auktoriteetteihin ylipäänsä. Olen jo valmiiksi arka ja iso määrä "puuttumista" ja varsinkin jatkuvat alatutkimukset jne. synnytyksessä voivat traumatisoida lisää, vaikka kuinka yrittäisin ajatella niitä "normaalina."

Tulevasta synnytyksestähän ei ikinä tiedä kuinka käy. Itsehän olisin innokas luomuilija, mutta jos tilanne siihen menee ja lapsen hyvinvointi sitä vaatii niin kyllä otan kaiken mahdollisen myös lääketieteellisen avun vastaan. Sitä varten se on olemassa että sillä hädän hetkellä voidaan tilanne pelastaa. Kaikki ei välttämättä todellakaan mene kuten toivoisi, sille ei vain mahda mitään. Ja kun on kyse elämän isoimmista asioista se omien ajatuksien muokkaaminen oikeaan suuntaan on myös yksi elämän isoimmista töistä. Tapahtuneelle ei lopulta kuitenkaan voi mitään ja tulevaa ei voi tietää.

En nyt tiedä olenko enemmän avuksi vai haitaksi mutta tuossa omia ajatuksia aiheesta. Epävarmuus on ainoa asia joka on varma, mutta jollain tavalla sitä on löydettävä ne positiiviset ajatukset sieltä joukosta (menee miten menee, kaikki yrittävät varmasti parhaansa). Ja jos kertakaikkiaan ei kykene ja sinullakaan toiveissa ei ole vaikkapa suurperhe niin ei takuulla kukaan sinua syyllistä jos sektioon päädyt.

Itse yritän ajatuksiani työstää koko ajan lääkkeettömän synnytyksen suuntaan, koska haluaisin niin monta lasta kuin kykenen kantamaan. Jos se on kaksi niin sektiollakaan ei liene väliä, mutta kuudenteen sektioon en itse henkilökohtaisesti haluaisi. Raskauksien välinkin pitäisi olla jo sen takia pidempi (ja minulla on ikää jo kohta 30 vuotta) ja kohdun seinämät voivat useasta sektiosta heikentyä, samoin kuin alkion kiinnittymismahdollisuudet. Joten en haluaisi "oman toiminnan vuoksi" jäädä ilman niitä lapsia jotka voisin muuten saada. Eri asia sitten, jos lääketieteellisen pakon edessä enempää ei ole tulossa, silloin on tehty kaikki voitava ja on oltava kiitollinen jo siitä, mitä on saanut. Mitään tiettyä lapsilukua en uskalla ajatella "tavoitteeksi."

 

[ninetsu]

meillä esikoinen synty 40+0, synnytys oli "nopia" ens synnyttäjälle, 7,5h.
mutta...
puolen yön maisa mentii sairaalalle, ko epäilin lapsiveen tulua (tuli semmosta paksua läpinäkyvää limaa, ei ollenkaa niinkö vettä) ja lapsivettähän se oli ja saatii jääjä sinne. ilokaasulla ja kohdunkaulan puujutteella mentii.

6 maisa aamulla sanottii, että nyt oon täysin auki, seuraavalla supistuksella saa ponnistaa. mulla ei ollu yhtää semmonen olo, että pitäs ponnistaa, koitin punnata ja punnata, mutta tuntu ettei mitää tapahtunnu. vauva tuli aina sentin ulos päin, mutta meni sitte puoli senttiä takasi. tunnin ponnistamisen jäläkee kätilö leikkas alapäätä, ko vauvan syjänäänet alako heikkenee ja vauva oli pakko saaja ulos. vauva ei meinannu mahtua ulos. puolen tunnin päästä kätilö oli leikkonnu lisää alapäätä, kätilöitä oli salisa 3kpl, kaks piti jaloista kiinni ja painovat mahaa ja yks oli vastaanottopääsä. lääkäri oli justii tuomasa imukuppia ko sainki ihte punnattua vauvan ulos. kello oli 7.30, eli ponnistusvaihe kesti siis 1,5h.

vauvan pää oli lytistynny, siihen tuli isot pahkat, vauva paino 4060g. kätilö oli nii pahasti leikkonnu mun alapäätä, että sitä ihtiäki hirvitti ja makasin tunnin lääkärin tikattavana. (yleensähän siis kätilö tikkaa). en meinannu päästä sängystä pois, olin heikosa kunnosa ja pyörryinki. en pystynny istuhu kunnolla, vain vasemmalla kankulla istuinrenkaan päällä. vessasa käynti oli tuskaa.

mies haki tiimarista lasten uimarenkaan, jonka päällä istuin kotona seuraavat kaks viikkua syöjen vuorotellen buranaa ja panadolia. siittä vielä kaks viikkua istuin tyynyn päällä. varmaa pari kuukautta synnytyksen jäläkee pystyin istuhu kovallaki penkillä kunnolla. jäläkitarkastuski kipiän alapään takia jätettii "viime tippaha". seksiä ei uskaltannu aatellakkaa. käveleminenki oli hankalaa, postilaatikkua pitemmälle vaunuttelee uskalsin vasta 1,5kk päästä synnytyksestä.
istualtaa imettäminen jäi opettelematta sen takia, ko en pystynny istuu.

toisen lapsen kohalla pelekäsin samaa, että vauva on taas 4kg, alapää jouvutaa silippuaha ja on yhtä kipiä synnytyksen jäläkee. synnyttäminen ei siis pelottannu. vaikka sanohan neuvolan täti, että yleensä se toinen vauva tulee helepommin ulos mitä ensimmäinen, että harvoin joutuu alapäätä yhtä pahasti leikkaaha ko on uudellee synnyttäjä.
mutta silti pelotti!

toinen synnytys käynnistettii rv 41+2. synnytyksen kesto 2,5h, ponnistusvaihe 5min. nyt mulla oli semmonen olo, että on oikiasti pakko ponnistaa ja tunsin kunnolla miten pitää ponnistaa, miten sen vauvan saa ulos.
vauva paino 3960g, tikkejä piti laittaa 2kpl. repesin vähä eellisen leikkausarven vierestä, ko arpikujos ei antanu periks. kätilö sano, että oli kyllä viiminen hetki käynnistää, ettei minusta tuon isompaa vauvaa hyvällä saa ulos.

mutta se tunne heti synnytyksen jäläkee, aivan mahtava! pysty istuhu kunnolla, oli semmonen olo että lähetäänkö kotia. :D siitä vauvastaki pysty nauttihi enempi, ko ihtellä ei ollu kipuja eikä tarvinnu miettiä uskallanko mennä vessaa, voinko kävellä, pääsenköhän sängystä ylös, voinkohan syyä istualtaa... tämä synnytys oli kyllä ihana, jos synnyttämisestä voi nuin sanua! :D mieski sano, että on mukava nähä minut nii hyvä kuntosena synnytyksen jäläkee. :)

nyt oon menosa hyvillä mielin sitte synnyttään tätä kolomatta lasta, ootan yhtä ihanaa synnytystä ko toisen lapsen kohallaki... tokihan sitä voi sattua mitä vain, mutta luultavasti ei tartte taaskaa leikkua alapäätä.

 

[V.A.T.]

Meillä on vain sivuutettu sektiotoiveet. Näen jo painajaisiakin synnytyksestä. Tiedän, että leikkaushaava tulee olemaan kipeä ja ruma, mutta haluan valita vaihtoehdon, mistä tiedän melko tarkasti, mitä tapahtuu. Alapään kautta synnyttäminen kun voi olla mitä tahansa. Minulla voi olla hyvä tuuri, tai sitten ei. En halua ottaa sitä riskiä, että traumatisoidun loppuiäkseni, enkä enää uskalla tehdä toista lasta. Tuntuu, ettei minulla ole oikeutta itse valita, mitä kropalleni tapahtuu - ei ainakaan ilman selittelyjä ja vakuutteluja. Kätilökin tuumasi vihaisesti ensimmäisessä ultrassa, ettei sitä sektiota noin vain saa. Jos olen itse tehnyt päätöksen, eikö sen pitäisi olla riittävä peruste? Miksi joudun pelkäämään asian sivuuttamista ja pakottamista "tavalliseen" synnytykseen? Toki, sekin on fakta, että olen pelännyt synnytystä lapsesta saakka, en saa öisin herättyäni uudelleen unta, kun stressaan ja pelkään asiaa. Olen tutkinut ja selvitellyt sekä vertaillut eri vaihtoehtoja ja niiden riskejä. Miksi kuitenkin pitää perustella, että pelkään "riittävästi" saadakseni sektion - eikö riitä, että olen tehnyt valintani?