Onko lokakuisten joukossa muita mammoja jotka syystä tai toisesta kärsivät kovasta synnytyspelosta? Miten pelkoon on suhtauduttu ja oletteko saaneet apua asian kanssa? Täällä tartuttiin heti neuvolassa asiaan, tosin pohjalla on jo edellisessä raskaudessa ollut kova synnytyspelko ja ei ihan nappiin mennyt synnytys. Juuri hain postilaatikosta kutsun pelkopolille. Käynti näyttäisi olevan kesäkuussa... Edessä suunniteltu sektio koska alatiesynnytykseen en voisi enää edes kuvitella meneväni.
Synnytyspelko
- Ketjun aloittaja Sinips
- Aloituspäivämäärä
Itse en ehkä pelkää, mutta jotenkin kammoan... Ensimmäisen lapsen synnytyksen aiheuttama kipu ja tuska vielä liian tuoreena muistissa (sairaalan vessan kylmällä laattalattialla lähes pyörtyen kivusta). Mutta toivon että tämä tuleva varsinainen synnytys olisi ihan eri maata, sisältäen syntymän ilon. Vasta miehelle sanoinkin että hittovie jos tästä joutuukin ihan tositoimiin pönkäämään sit lokakuussa.,:D tuntuu vaan niin hurjalta, pelkään lähinnä että mulla itellä katkeaa joku verisuoni päästä tai pumppu leikkaa kiinni. :D
Itseäni ei niinkään pelota synnytyksen kivut, vaan kaikki se mitä synnytyksen aikana voi tapahtua. Mitä jos lapsi kärsii synnytyksessä hapivajeesta, minkä vuoksi aivojen kehitys jää lapsen tasolle. Tai jos paikat repeävät oikein kunnolla eikä normaali liikunta enää onnistu, koska sulkijalihakset pettävät pienimmänkin paineen alla. Housuun voi lirahtaa pissat ihan vain aivastuksesta. Molemmat skenaariot ovat tapahtuneet lähipiirissä ja pelottaa, että vastaava tapahtuu omalla kohdalla. Itsellä on liikunnan harrastamisella niin suuri merkitys henkiselle hyvinvoinnille, että varmasti masentuisin, jos joutuisin liikuntatottumuksia muuttamaan. Saakohan näiden takia luvan suunniteltuun sektioon. Ajattelin ainakin yrittää.
JAM tuo pissaongelma on kyllä tosi yleistä, kärsin edelleen (aivastukset, yskiminen,haarahypyt ja muu pomppiminen) välillä lirahtelusta siitäkin huolimatta ettei paikat revenneet synnytyksssä. Jos tuo huolettaa niin kannattaa nyt raskausaikana päivittäin jumpata niitä alapäälihaksia ja muutenkin pitää kuntoa yllä jos kerran liikunta on muutenkin tärkeää. Helpottaa itse synnytystä ja auttaa estämään synnytksen jälkeisiä liruongelmia. Pahoja repeämiä ei tietenkään voi oikein millään estää jos on tullakseen, ainut mitä voi tehdä on kuunnella kätilön ohjeita synnytyksen aikana, kätilö osaa yleensä arvioida onko paikat miten repeämispisteessä ja pystyy tekemään asialle paljon.
Keisarileikkauksessa on aina riskinsä ja myös palautuminen siitä kestää kauemmin kuin alatiesynnytyksestä, joten liikunnan aloittaminenkin saattaa ottaa aikansa. Alatiesynnytyksen jälkeen äiti pystyy olemaan mielestäni enemmän läsnä lapselle koska liikkuminen on helpompaa, tämäkin tietty niin yksilöllistä.
Suosittelen puhumaan neuvolassa näistä peloista rohkeasti.
Itselläni edellinen oli pitkä ja kivulias synnytys, silti Odotan innolla seuraavaa synnytystä. Hoitohenkilökunta oli niin pätevää Kysissä ettei jäänyt mitään pelkoja synnytykseen liittyen. Toivon kovasti että seuraavasta synnytyksestä selviäisi alle vuorokaudessa :)
Keisarileikkauksessa on aina riskinsä ja myös palautuminen siitä kestää kauemmin kuin alatiesynnytyksestä, joten liikunnan aloittaminenkin saattaa ottaa aikansa. Alatiesynnytyksen jälkeen äiti pystyy olemaan mielestäni enemmän läsnä lapselle koska liikkuminen on helpompaa, tämäkin tietty niin yksilöllistä.
Suosittelen puhumaan neuvolassa näistä peloista rohkeasti.
Itselläni edellinen oli pitkä ja kivulias synnytys, silti Odotan innolla seuraavaa synnytystä. Hoitohenkilökunta oli niin pätevää Kysissä ettei jäänyt mitään pelkoja synnytykseen liittyen. Toivon kovasti että seuraavasta synnytyksestä selviäisi alle vuorokaudessa :)
Mietin aika paljon (ja toivottavasti muutkin), mitä tällaiseen synnytyspelko-ketjuun kirjoittaa. Enkä siis reagoi nyt aiempiin kirjoituksiin! Mutta tekee mieli vastata ja en halua lisätä kenenkään pelkoja. En pelännyt ekaa synnytystä ja se menikin mielestäni hyvin. Kivunsietokyky kasvaa ihmeesti synnytykseen ja en toistakaan kertaa pelkää kipua. Mulla tuli kuitenkin pari ongelmaa, joiden kanssa toipuminen oli tosi hidasta. Ja toinen oli juuri tuo virtsankarkailu ja siihen ottaisinkin kantaa. Lantionpohjalihakseni olivat todella huonossa jamassa (kuulemma heterot harjoittaa niitä seksin aikana, heh) enkä ehtinyt nyt saada niitä ennen tätä toistakaan raskautta kuntoon. No, näillä mennään, ei mulla arjessa mitään isoja ongelmia ole tuon asian kanssa. Mutta sen sanoisin, että siihen löytyy kyllä apukeinoja. Aika parantaa jopa kahden vuoden ajan ongelmaa ihan itsekseen ja harjoitteluun voi saada fysioterapiaa (ainakin pääkaupunkiseudulla kannattaa mainita jälkitarkastuksessa, jos jää ongelmaa). Lisäksi on myös suht pieni leikkaus, jolla suurin osa lopuista saadaan kuntoon. Siis niistä, joilla lihakset ei vaan vahvistu tarpeeksi. Tunnen paljon synnyttäneitä ja lähinnä saan vain hämmästellä oman kokemukseni jälkeen, kuinka nopeasti kaikki toipuu ja kuinka hyvässä kunnossa he ovat. Eli tässäkin mennään pienillä riskeillä ja aika harvassa on ne vaivat, joista ei toivu synnytyksen jälkeen. Ja lantionpohjalihakset heikkenee ihan raskaudenkin takia ja aikana eli treeniin pääsee meistä melkein jokainen synnytystavasta riippumatta. Ja tietty päivääkään ei vaihtaisi pois pidemmästäkään toipumisajasta, kun palkintona on oma lapsi. :)
Voi en toki tarkoittanutkaan tätä ketjua pelon lietsontaan vaan nimenomaan asialliseen keskusteluun ja hakeakseni vertaistukea asiassa ja antaakseni sitä itse toisille äideille.
Synnytyspelolla en tarkoittanut sitä normaalia jännitystä ja pelkoa, jota varmasti kaikki jossain vaiheessa kokevatkin ennen synnyttämään lähtöä.
Itselleni synnytyspelko oli ensimmäisessä raskaudessa kokonaisvaltainen jokapäiväinen ahdistava pelkotila, joka vei kaiken ilon pois odotus ajasta. Sitä on vaikea selittää sellaiselle joka tätä pelkoa ei ole joutunut kokemaan. Viimeiset kymmenen viikkoa raskaudesta itkin joka päivä ja en saanut nukuttua öisin. En osannut hetkeäkään iloita pian tulevasta vauvasta, koska kaikki ajatukseni täytti vain tuo kauhistuttava pelko synnytyksestä. Sain paljon tukea ammattilaisilta neuvolasta ja sairaalan lääkäreiltä ja kätilöiltä ja pelkoani hoidettiin hyvin. Vain vertaistukea toisilta äideiltä oli hankalaa löytää, kun kukaan ei oikein tuntunut ymmärtävän sisälläni käymääni kamppailua.
Sairaalasssa minulle kerrottiin että lapsen syntymä on aina arvokas tapahtuma, sillä ei ole väliä kuinka lapsen synnyttää ja jokaisellla on oikeus hankkia lapsia peloista huolimatta. Ainoat sektio vastaiset kommentit joita minä olen saanut ovat tulleet toisilta äideiltä. Sain itse valita synnytystapani ja päätin yrittää alatiesynnytyksellä.
Kaikkien toiveista huolimatta synnytykseni ei kuitenkaan sujunut helposti ja ilman ongelmia. Ponnistusvaihe oli todella pitkä ja uskomattoman kivulias. Synnytys päättyi paniikin omaiseen tunnelmaan lapsen sydän äänten laskettua ja silloinhan tilanteessa tulee todella kiire. Lapsi kyllä syntyi avustettuna alakautta vaikka sectioon jo valmistauduttiin, mutta heti synnytyksen jälkeen minut nukutettiin ja vietiin leikkuriin ommeltavaksi. Vaurioita oli siis paljon. Ensimmäisen vuorokauden synnytyksen jälkeen makasin letkuissa sairaalasängyssä. Lapseni sain ensimmäisen kerran hetkeksi syliini hänen ollessaan jo vuorokauden ikäinen.
Kokemus oli kaikin puolin traumatisoiva ja ainoa keino minulle selvitä siitä oli samantien tekemäni päätös "ei koskaan enää". Näin ollen minun ei ole tarvinnut synnytystä sen koommin enää ajatella se on minulle taakse jäänyttä elämää ja en aio niitä haavoja koskaan repiä kunnolla auki. Pystyn ajattelemaan tapahtumia vain pintapuolisesti... eikä inulla ole mitään halua niitä edes yrittääkään ajatella. Päätös toi minulle helpotuksen tunteen mutta samalla koin myös suurta surua... tämä tulisi olemaan ainut lapsi mitä minulla koskaan olisi.
Minun ei tarvinnut itse ottaa asiaa puheeksi vaan heti sairaalassa minua hoitanut kätilö sekä lääkärini kumpikin suosittelivat, että jos vielä joskus haluan lapsia niin minun kannattaa valita keisarinleikkaus synnytystavaksi. Vahvasti luotan näiden ammattilaisen kykyyn arvioida tilanteeni.
Toipumisaika keisarinleikkauksesta ei pelota minua. Toipumisaika alatiesynnytyksestäni oli pitkä ja kivulias vaikka minkäänlaisia fyysisiä pysyviä vaurioita minulle ei jäänytkään ja toivuin täydellisesti.
Uskon, että pahimmillaankin toipuminen keisarinleikkauksesta tulee olemaan nopeampaa. Sen lisäksi valitsemani synnytystapa antaa minulle tällä kertaa mahdollisuuden kokea raskaus niinkuin useimmat sen kokevat iloisena ja jotakin hyvää odottavana aikana. Voin jo etukäteen iloita siitä että minulle on tulossa lapsi ja valmistautua elämään pikkuisen kanssa. Tämä yhdeksän kuukautta nyt ei ole elämäni ahdistavinta ja surullisinta aikaa vaan tämä on nyt aikaa ilolle ja onnelle, koska jotakin hyvää on nyt edessäpäin.
Jos tuo synnytykseni olisi sujunut hyvin olisin todennäköisesti päässyt peloistani ja kokenut synnytyksen voimaannuttavaksi ja lopunperin hyväksi kokemukseksi niinkuin se useimmilla sitten loppujen lopuksi on. Suurin osa synnytyksistähän kuitenkin sujuu hyvin ja ilman ongelmia ja toipuminen on nopeaa. Turhia pelkoja ei kannata kenenkään ottaa itselleen siitä mitä jollekin toiselle on tapahtunut, koska nämä tapahtumat ovat yksilökohtaisia ja niitä ei voi mitenkään ennustaa. Voimakasta synnytyspelkoa kokeva henkilö ei peloilleen mitään voi ja haluan antaa tukeni niille ihmisille jotka sitä kokevat. Pääasia on että osaa hakea apua pelkojensa kanssa eikä jää yksin...
Kylläpäs tulikin pitkä sepustus. Onnelllista odotusaikaa kaikille!
Synnytyspelolla en tarkoittanut sitä normaalia jännitystä ja pelkoa, jota varmasti kaikki jossain vaiheessa kokevatkin ennen synnyttämään lähtöä.
Itselleni synnytyspelko oli ensimmäisessä raskaudessa kokonaisvaltainen jokapäiväinen ahdistava pelkotila, joka vei kaiken ilon pois odotus ajasta. Sitä on vaikea selittää sellaiselle joka tätä pelkoa ei ole joutunut kokemaan. Viimeiset kymmenen viikkoa raskaudesta itkin joka päivä ja en saanut nukuttua öisin. En osannut hetkeäkään iloita pian tulevasta vauvasta, koska kaikki ajatukseni täytti vain tuo kauhistuttava pelko synnytyksestä. Sain paljon tukea ammattilaisilta neuvolasta ja sairaalan lääkäreiltä ja kätilöiltä ja pelkoani hoidettiin hyvin. Vain vertaistukea toisilta äideiltä oli hankalaa löytää, kun kukaan ei oikein tuntunut ymmärtävän sisälläni käymääni kamppailua.
Sairaalasssa minulle kerrottiin että lapsen syntymä on aina arvokas tapahtuma, sillä ei ole väliä kuinka lapsen synnyttää ja jokaisellla on oikeus hankkia lapsia peloista huolimatta. Ainoat sektio vastaiset kommentit joita minä olen saanut ovat tulleet toisilta äideiltä. Sain itse valita synnytystapani ja päätin yrittää alatiesynnytyksellä.
Kaikkien toiveista huolimatta synnytykseni ei kuitenkaan sujunut helposti ja ilman ongelmia. Ponnistusvaihe oli todella pitkä ja uskomattoman kivulias. Synnytys päättyi paniikin omaiseen tunnelmaan lapsen sydän äänten laskettua ja silloinhan tilanteessa tulee todella kiire. Lapsi kyllä syntyi avustettuna alakautta vaikka sectioon jo valmistauduttiin, mutta heti synnytyksen jälkeen minut nukutettiin ja vietiin leikkuriin ommeltavaksi. Vaurioita oli siis paljon. Ensimmäisen vuorokauden synnytyksen jälkeen makasin letkuissa sairaalasängyssä. Lapseni sain ensimmäisen kerran hetkeksi syliini hänen ollessaan jo vuorokauden ikäinen.
Kokemus oli kaikin puolin traumatisoiva ja ainoa keino minulle selvitä siitä oli samantien tekemäni päätös "ei koskaan enää". Näin ollen minun ei ole tarvinnut synnytystä sen koommin enää ajatella se on minulle taakse jäänyttä elämää ja en aio niitä haavoja koskaan repiä kunnolla auki. Pystyn ajattelemaan tapahtumia vain pintapuolisesti... eikä inulla ole mitään halua niitä edes yrittääkään ajatella. Päätös toi minulle helpotuksen tunteen mutta samalla koin myös suurta surua... tämä tulisi olemaan ainut lapsi mitä minulla koskaan olisi.
Minun ei tarvinnut itse ottaa asiaa puheeksi vaan heti sairaalassa minua hoitanut kätilö sekä lääkärini kumpikin suosittelivat, että jos vielä joskus haluan lapsia niin minun kannattaa valita keisarinleikkaus synnytystavaksi. Vahvasti luotan näiden ammattilaisen kykyyn arvioida tilanteeni.
Toipumisaika keisarinleikkauksesta ei pelota minua. Toipumisaika alatiesynnytyksestäni oli pitkä ja kivulias vaikka minkäänlaisia fyysisiä pysyviä vaurioita minulle ei jäänytkään ja toivuin täydellisesti.
Uskon, että pahimmillaankin toipuminen keisarinleikkauksesta tulee olemaan nopeampaa. Sen lisäksi valitsemani synnytystapa antaa minulle tällä kertaa mahdollisuuden kokea raskaus niinkuin useimmat sen kokevat iloisena ja jotakin hyvää odottavana aikana. Voin jo etukäteen iloita siitä että minulle on tulossa lapsi ja valmistautua elämään pikkuisen kanssa. Tämä yhdeksän kuukautta nyt ei ole elämäni ahdistavinta ja surullisinta aikaa vaan tämä on nyt aikaa ilolle ja onnelle, koska jotakin hyvää on nyt edessäpäin.
Jos tuo synnytykseni olisi sujunut hyvin olisin todennäköisesti päässyt peloistani ja kokenut synnytyksen voimaannuttavaksi ja lopunperin hyväksi kokemukseksi niinkuin se useimmilla sitten loppujen lopuksi on. Suurin osa synnytyksistähän kuitenkin sujuu hyvin ja ilman ongelmia ja toipuminen on nopeaa. Turhia pelkoja ei kannata kenenkään ottaa itselleen siitä mitä jollekin toiselle on tapahtunut, koska nämä tapahtumat ovat yksilökohtaisia ja niitä ei voi mitenkään ennustaa. Voimakasta synnytyspelkoa kokeva henkilö ei peloilleen mitään voi ja haluan antaa tukeni niille ihmisille jotka sitä kokevat. Pääasia on että osaa hakea apua pelkojensa kanssa eikä jää yksin...
Kylläpäs tulikin pitkä sepustus. Onnelllista odotusaikaa kaikille!
Puhuttiin miehen kanssa synnytyksestä ja siitä mulle jäi ihan kauhea olo, nimittäin mitä jos joudunkin synnyttämään yksin? Meillä mummot ei pääse noin vain hätiin ja esikoista vahtimaan kun h-hetki koittaa ja muutenkin apu voi olla vaikeasti saatavilla. On meillä esikoisen kummisetä välillä poikaa vahtinut, mutta hänkin käy töissä. Ajatus yksin synnyttämisestä tuntuu ihan kauhealta, vaikka eihän miehellä siellä varsinaisesti muuta virkaa olekaan kuin kädestä pitäminen. Tottakai haluaisin hänet silti näkemään toisen lapsensa syntymän ja viettämään ensimmäiset tunnit meidän kanssa. Muita yksin synnyttäviä? 
Mä pelkään, että joudun sektioon. Esikoinen ja kuopus on syntynyt normaalisti alateitse ja molemmat synnytykset on mennyt hyvin ja toipuminen oli tosi nopeaa, vaikka esikoisesta repeämiä tulikin. Keskimmäinen syntyi kiireellisille sektiolla ja vaikka sekin meni ongelmitta, siitä toipuminen oli niin hidasta, etten sitä haluaisi ikinä enää kokea.
Jokainen pelkää raskauden aikana jotain. Ihmisellä on luontainen tarve kontrolloida kaikkea, mutta raskaus on asia mitä ei missään muodossa voi kontrolloida. Mä ite pelkään nyt keskenmenoa, seuraavaksi mä pelkään nt-ultran tuloksia. Sitten mä alan pelkäämään rakenneultraa. Jos noista kaikista selvitään niin, että masussa on kaikki hyvin niin sitten mä siirryn pelkäämään kohtukuolemaa. Synnytystä pelkään siihen saakka kunnes se on ohi. Tämä on tosiaan jo neljäs raskaus. Takana kolme raskautta ja kolme synnytystä, joista kaikki on mennyt hyvin. Silti pelottaa, mutta uskoisin sen olevan normaalia. Toki suosittelen kaikille, joilla joku pelko on niin tekemään asialle jotain. Siis esim synnytyspelko niin siitä voi käydä juttelemassa ja siihen voi saada apua. Mutta tosiaan ne pelot mielestäni myös kuuluvat raskauteen.
Safiye, ihan sama juttu täällä! Koko ajan pitää pelätä jotain. Mulla takana 1 onnistunut raskaus ja 1 km. Asiaan voi vaikuttaa se että kaikki raskaudet on lapsettomuushoidoilla työllä ja tuskalla aikaansaatu joten toki on paljon pelissä kun ei ole takeita että uudestaan ikinä tulisin raskaaksi.
Itse pelkään synnytyskipua. Esikoisen synnytys oli aivan käsittämättömän tuskallinen kokemus, en ollut edes tiennyt että sellaista kipua on olemassa. Toivon että nyt pääsisi ellei vähemmällä niin ainakin nopeammin siitä piinasta kun synnytyksen keston pitäisi olla lyhyempi uudelleensynnyttäjällä. Mutta alakautta tahdon ehdottomasti synnyttää, koska viimeksi toipuminen oli ihanan nopeaa, ja onhan siinä jotain outoa taikaa että saa ponnistaa lapsensa maailmaan itse. Hiukan elättelen kans toivoa siitä, että olisin "reippaampi" tällä kertaa ja kestäisin kivut paremmin ja saisin siitä hyvän muiston korvaamaan pahaa.
Itse pelkään synnytyskipua. Esikoisen synnytys oli aivan käsittämättömän tuskallinen kokemus, en ollut edes tiennyt että sellaista kipua on olemassa. Toivon että nyt pääsisi ellei vähemmällä niin ainakin nopeammin siitä piinasta kun synnytyksen keston pitäisi olla lyhyempi uudelleensynnyttäjällä. Mutta alakautta tahdon ehdottomasti synnyttää, koska viimeksi toipuminen oli ihanan nopeaa, ja onhan siinä jotain outoa taikaa että saa ponnistaa lapsensa maailmaan itse. Hiukan elättelen kans toivoa siitä, että olisin "reippaampi" tällä kertaa ja kestäisin kivut paremmin ja saisin siitä hyvän muiston korvaamaan pahaa.
Ensisynnyttäjänä on pelkoja nyt alkanut hiipimään mieleen synnytystä koskien. Eniten pelottaa, ettei alatie synnytys syystä tai toisesta onnistukkaan, ja joutuu hätäsektioon. Ja siinä tilanteessa luonnollisesti lapsen selviytyminen. Siskoja minulle ei ole, mutta äitini molemmat synnytykset ovat päättyneet hätäsektioon lantiossaan olevan ns rakennevian takia. Koitan lohduttautua sillä, että synnytyksiä on niin monenlaisia kun synnyttäjiä ja ikinä ei voi tietää kuinka käy. Neuvolassa otettiin nämä pelot hyvin vastaan ja sovittiin, että seuraillaan fiiliksiä ja mietitään synnytystapaa matkan varrella. Toistaiseksi suurin pelkoni ja ahdistukset liittyvät kuitenkin kanyylin laittoon, jonka tiedän olevan aivan niin hirveää, että tilanne vaatiin pyörtymistä ja lähes oksennusta. :D
Toivottavasti Leina saatte lapsenhoidon jotenkin järjestettyä. Olihan se kurjaa teidän molempien kannalta, jos isä ei pääsisi osallistumaan. Olisikohan mitään mahdollisuutta sopia jonkun palkatun lastenhoitajan kanssa (esim.lukiolainen tai muu opiskelia), että tulisi lyhyelläkin varoitusajalla hätiin?
Olen ensisynnyttäjä ja päällimmäisenä on noussut pelko "mitä jos kaikki ei menekkään hyvin ja vauvalle sattuu jotain?"... Haluaisin synnyttää normaalisti alakautta mutta siinäkin hommassa pientä pelkoa aiheuttaa repeäminen, mitä jos repeänkin todella pahasti?! Sektio on se viimeinen juttu mihin en todellakaan haluaisi joutua :/ Leikkaus on kuitenkin aina leikkaus ja siitä toipuminen vie kestää kauemman.
Mun olis ollu kivuttominta synnyttää seisoen ja tyynykasaan yläkroppaa nojaten. Makuullaolo oli kestämätöntä, ja siinä minusta tuli ilokaasun kaveri. Silleen kestin. Epiduraali vaikutti vain toispuoleisesti.
Kätilö oli seisomistani vastaan. Punnersin silti kolmesti sängystä ylös seisomaan, jolloin se tuntemus tiiliskiven kakkaamisesta loppui ja koko homma helpotti supistusten muuttuessa jotenkin pehmeemmiksi. Mutta kätilö pakotti takaisin makuulle. Syynä oli kuulema että iso lapsi tulossa ja turvallisinta maata. Jälkeenpäin aattelin että olikohan vaan kätilön omasta mukavuudenhalusta kiinni, ettei hän itse jaksanut lattialla kyykkiä... Hän lähti ponnistusvaiheen lopussa, juuri ennen lapsen parkaisua, kahvitauolle ja "raportille" ja muutenkin viipyili poissa huoneesta paljon, vaikka osastolla oli kuulema hiljaista. Puoliso joutui monesti juoksemaan perään. Kun pyysin uupumuksesta käheänä rengasta rentouttamaan alapäätä, hän nappasi seinätelineestä pinon käsipyyhepapruja, kasteli ne lämpimällä vedellä ja asetti jalkoväliini.
Josta ne tippuivat ennen kuin hän ehti mennä taas matkoihinsa. Kätilöintiä tuli jatkamaan sitten aivan toisenlainen nuori kätilö, joka oli kyllä aivan erilailla mukana ja auttoi oikeasti. Joten paljon on kätilöstä kiinni.
Nyt ajattelin huolella täyttää synnytystoivelistani. Ekaksi siihen että anna mun synnyttää omassa asennossa ja vaikka seisten.
Nelikiloinen tyttö sieltä tuli. Oliskohan tuo ollu liian iso...
Kätilö oli seisomistani vastaan. Punnersin silti kolmesti sängystä ylös seisomaan, jolloin se tuntemus tiiliskiven kakkaamisesta loppui ja koko homma helpotti supistusten muuttuessa jotenkin pehmeemmiksi. Mutta kätilö pakotti takaisin makuulle. Syynä oli kuulema että iso lapsi tulossa ja turvallisinta maata. Jälkeenpäin aattelin että olikohan vaan kätilön omasta mukavuudenhalusta kiinni, ettei hän itse jaksanut lattialla kyykkiä... Hän lähti ponnistusvaiheen lopussa, juuri ennen lapsen parkaisua, kahvitauolle ja "raportille" ja muutenkin viipyili poissa huoneesta paljon, vaikka osastolla oli kuulema hiljaista. Puoliso joutui monesti juoksemaan perään. Kun pyysin uupumuksesta käheänä rengasta rentouttamaan alapäätä, hän nappasi seinätelineestä pinon käsipyyhepapruja, kasteli ne lämpimällä vedellä ja asetti jalkoväliini.
Josta ne tippuivat ennen kuin hän ehti mennä taas matkoihinsa. Kätilöintiä tuli jatkamaan sitten aivan toisenlainen nuori kätilö, joka oli kyllä aivan erilailla mukana ja auttoi oikeasti. Joten paljon on kätilöstä kiinni. Nyt ajattelin huolella täyttää synnytystoivelistani. Ekaksi siihen että anna mun synnyttää omassa asennossa ja vaikka seisten.
Nelikiloinen tyttö sieltä tuli. Oliskohan tuo ollu liian iso...
Otetaanko neuvolassa missä vaiheessa nämä synnyttämisasiat pelot, toiveet yms. puheeksi? Itse tuntuu tässä vaiheessa turhan aikaiselta, kun on kaikkea muutakin huolen ja murehtimisen aiheita. Ymmärtääkseni täällä ei ole edes synnytysvalmennusta, jolloin kysymyksiä varmaankin putkahtelisi luonnostaan. Tällä hetkellä ainut mikä itseäni tässä vaiheessa mietityttää, on kumi- ja nitriiliallergiani. Viimeksikin sairaalassa sai jatkuvasti muistuttaa asiasta, ja jotenkin olettaisin, että synnytyksessä minun pitää huolehtia ihan muusta kuin siitä asiasta.
Kyllä pellefantti voit jutella asiasta neuvolassa ihan raskauden missä vaiheessa vaan ja kannattaakin ajoissa niin kerkeät ajoissa saada tukea sun huolille koskien synnytystä, eikä tarvitse koko raskautta asioita yksin miettiä omassa päässään. Synnytyssairaalan pitäisi kyllä järjestää synnytysvalmennus raskauden loppupuolella, kysy neuvolastasi milloin ja missä näitä järjestetään. Käyt sitten tarvittaessa vaikka toisella paikkakunnalla. Meidän synnytyssairaalalla on ainakin tää pikkuhaikara nettipalvelu mihin saa täyttää myös toiveitaan ja huoliaan koskien synnytystä.