Käynnistys eteni lääkkeillä rivakasti ja rajusti, en osannut esikoisen spontaanin synnytyksen jälkeen edes ajatella miten raju tuleman pitää. Ennen synnytystä pelkäsin tosi paljon ponnistusvaihetta, joka oli esikoisen kohdalla erittäin kivulias kokemus kun emätin repesi ja puskeminen hoitui ilman kivunlievityksiä. Olin ajatellut siis saavani kaiken mahdollisen lopun rutistukseen. Noh.. kuinkas sitten kävikään. Otin käynnistyslääkettä kahden tunnin välein, aloin saamaan aika nopeasti todella kivuliaita ja pitkiä supistuksia, mutta ensimmäisen 6h aikana en kuitenkaan avautunut kuin neljään senttiin. Tens oli hyvä apuväline kestämään kipua. Saliin pääsin ilokaasulle ja ammeeseen kun olin 4cm auki, kunnes sain jonkinlaisen kestosupistelun ilman taukoja ja aukesin puolessa tunnissa kokonaan auki. Tässä vaiheessa aloin olla kipujen kanssa aika rikki, enkä meinannut uskoa miten supistelu voi sattua niin paljon enemmän kuin esikoisen kohdalla. Pyysin kohdunkaulan puudutteen, mutta se oli myöhäistä. Aloin ponnistaa ja apinan raivolla, kivunlievitykseen pettyneenä, puskin niin vihaisena kuin pystyin. Vauva oli ulkona vartissa ja ponnistuksesta jäi itseasiassa tosi hyvä fiilis! Sain käännettyä ultimatunkivun ja pettymyksen kivunlievityksen saamiseen voimavaraksi, jonka avulla sain vauvan puskettua ulos ja kivun helpottumaan joka supistuksen myötä.
Tuumaisin, että lääkkeillä startattu synnytys, ei enää ikinä. Turhan rajua. Mutta onpahan nyt kaksi hyvin erilaista luomua synnytystä takana.