Synnytyskertomukset <3

[Dottie]

xiina85: No en minäkään varsinaisesti nauttinut niistä kivuista . Pahimmat kivut alkokin salissa, tai sit aika kultaa jo muistot ;D
Mutta iso "kiitos" kivunsieto kyvystäni kuuluu vanhemmille joilta olen saanut opiksi että ihan pienestä ei valiteta, joten en sit valittanut ;) jälkeen päin ajateltuna ei kovinkaan viisasta
Kyllä se kätilö vähän ennen ponnistus vaihetta tarjotteli kaasua mutta ajattelin että prkl, tähän asti tultu ilman joten jatketaan  :)  

 

[Tiikerililja]

Koetan nyt kirjoitella jotain synnytyksestä. Mistähän sitä aloittaisi... Voipi tulla pitkä stoori.

Lapsi päätti siis pysytellä masussa reilusti yli lasketun ajan. Yliaikakontrollissa (41+5) tosin lekuri tuumaili, että koko la oli laskettu päin persettä, koska mun kuukautiskierto oli tavallista pidempi ja vaavi on koko ajan ollut jäljessä viikkoja kokonsa puolesta. Varattiin aika käynnistykselle (42+1), tehtiin ultraääni ja sisätutkimus. Jälkimmäinen tuli oikeastaan tuplana, kun mukana kontrollissa oli myös lekuriopiskelija. Tuolloin kohdunsuu oli kypsä ja kaula oli lyhentynyt muistaakseni senttiin. Siitä sitten lähdin kotiin, kävelin pitkät kävelylenkit, ja mietin käynnistystä. Sisätutkimus sai aikaan verilimaista vuotoa, joka tosin loppui iltaan mennessä. Ajattelin, että käynnistykseen mennään, kun vauvalla ei kerta kiire ole maailmaan.

Seuraava päivä lähti käyntiin normaalisti, ei vuotoa eikä mitään merkkejä lähestyvästä synnytyksestä. Joskus kahden maissa alkoi tuntumaan jotain outoa, jaksottaista kipua alapäässä, ja menin sänkyyn hetkeksi "kellottamaan" tuntemuksia. Kymmenen minsan välein olin tuntevani jotain erikoista alavatsassa, mutta en uskonut sitä supisteluksi. Sitten nousin ja olin juuri aloittamassa imuroimisen, kun vatsaan sattui todella kovaa ja rojahdin polvilleni. Samalla hujahti housuun lapsivedet. Menin siinä sekaisin, että nytkö muka?! Menin vessaan ja vettä lorisi jatkuvasti lisää. Kun henki tasaantui, soitin synnärille, mistä annettiin lupa tulla käymään siellä. Tunnin kuluttua rimputeltiinkin jo Tyksin ovikelloa.

Siellä sitten pistettiin käyrille, supistuksia alkoi tulla pikku hiljaa, nyt minäkin tunsin ne, vaikka olivat suht kivuttomia. Kätilö tutki paikat ja olin 3 senttiä auki! Pääsimme siis ukon kanssa suoraan synnytyssaliin. Synnytyssalissa sitten ihmeteltiin kaikenlaista ja oltiin aluksi aika lunkisti. Omat kivut alkoi kuitenkin kasvamaan tasaisesti, ja otin vuorotellen käyttöön niin lämpimän suihkun, ilokaasun kuin kaurapussitkin. Jossain vaiheessa kokeilin jopa akupainantaa, kun kätilö halusi sitä kokeilla. Se tepsi yllättävän hyvin, tuon lämpimän suihkun lisäksi. Ilokaasukin tepsi tiettyyn pisteeseen saakka, mutta kun kivut alkoivat olla todella kovia, se pisti oksettamaan ja hengitys meni sekaisin, en tykännyt maskiin hengittelystä. Keskityin mieluummin huutamiseen ja karjumiseen :) Kuuteen tuntiin ei kohdunsuulla tapahtunut mitään, mikä pisti sanalla sanoen ketuttamaan. Epiduraalia kun ei haluttu antaa, ennen kuin kohdunsuu on 4-5 senttiä auki tms, koska se voi hidastaa synnytystä. Sinnittelin viisi minsaa kerrallaan ja soittelin kelloa välittämättä muiden aikatauluista paskaakaan. Lopulta kohdunsuu oli avautunut tunnissa sentin, ja sain toivotun epiduraalin. Kätilö näytti tuossa vaiheessa nyrpeältä (saattoi olla tietty sekin, ettei yövuorossa jaksa oikein hymyillä), hän kun vaikutti luottavan näihin luonnonmukaisiin kivunlievityskeinoihin. Mutta mun ulvonta ja huuto kai vakuutti, ettei tässä akupainannalla loppuun hiihdellä. No, kun epiduraali annettiin, aukeni taivas, niin kliseistä kuin se onkin. Kivut kaikkosi helvettiin, tunsin vain pistelyä ja kutinaa alavartalossa. Mies meni maate ja minä nukuin kyljelläni koiranunta pari tuntia, kun kätilö pamahti paikalle taas jonkun opiskelijapojan kanssa tutkimaan kohdunsuuta. Ja kappas vain, se oli maagiset 10 senttiä auki. Epiduraali oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä, alapää oli päässyt rentoutumaan ja vauva etenemään synnytyskanavassa vapaammin. Loppu tuntui unelta. Kun vauva oli laskeutunut kunnolla ja epiduraalin vaikutus hälveni, aloitettiin ponnistelu. Aluksi se oli vaikeaa, koska en tuntenut supistuksia kunnolla, jouduin aina varmistamaan asian kätilöltä. Ponnistin puoli-istuvassa asennossa, ja se oli yllättävän rankkaa. Onneksi mies oli vierellä pyyhkimässä otsaa märällä rätillä ja antamassa vettä. Aluksi ponnistelu ei tuntunut tuottavan lainkaan tulosta, vauva ei tullut alas. Kun välilihaa leikattiin, alkoikin jo tapahtua. Silloinkin supistukset eivät vielä tuntuneet kunnolla, enkä saanut kunnolla voimaa ponnisteluun. Kätilö ja opiskelija meinasivat jo antaa jotain supistuksia voimistavaa juttua, kun yhtäkkiä tunsin niin kovan ponnistamisen tarpeen, että vauvan pää pullahti esiin. Mies seurasi urheasti kaikkea ja kertoi tämän jälkikäteen, itse en sattuneesta syystä alapään tilannetta päässyt seuraamaan :D Loppu menikin mallikkaasti. Parasta oli, kun supistuskivut katosivat täysin ponnistelun alle, se rohkaisi ponnistamaan. Jouduin pitämään paussia, kun napanuora piti irrottaa vauvan kaulan ympäriltä. Sitten plumps ja vauva oli siinä. Purskahdin itkuun ja mietin, mistä tuo nyt tuli. Mies tuli silittelemään mun päätä ja kaikki oli hyvin. Kivut olivat poissa. Sitten otettiin istukka pois masusta, en katsonut sitä, katselin vain vauvaamme. Välilihan leikkaushaava ja pieni nirhauma tikattiin, mikä ei sattunut lainkaan.

Synnytyksestä voisi kirjoitella ummet ja lammet, mutta tässä kai kaikki pääkohdissaan. Synnytys kesti säännöllisistä supistuksista laskettuna n. 8 tuntia, vetten menosta laskettuna 13 tuntia. Yllätyin avautumisvaiheen kovista kivuista ja toisaalta ponnistusvaiheen kivuttomuudesta. Koin synnytyksen kuitenkin positiivisena, vaikka se olikin aluksi hyvin kivulias. Voisin kuitenkin lähteä synnyttävmään uudelleen vaikka heti, varsinkin, kun seuraava kertahan on yleensä lyhkäisempi. Synnytyksen aikana ajantaju hämärtyi - välillä viisi minuuttia tuntui tunnilta, välillä toisin päin, riippuen kivun määrästä. Synnytyksen jälkeinen aika oli minun kohdallani fyysisesti kivuton, mutta henkisesti raskas, kun babyblues iski kunnolla, en saanut nukuttua saati syötyä ja kuumekin nousi. Näin jälkeenpäin voin sanoa, että nämä kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen ovat olleet paljon raskaampia, kuin synnytys. Olisin voinut valmistautua paremmin tätä aikaa varten, esim. tekemällä rästihommia pois alta yms. Raskauden aikana keskityin enemmän synnytyksen odottamiseen, koska se jännitti. En osannut aavistaa, että lapsivuodeaika olisi tällaista tunteiden myllerrystä. Nyt kuitenkin menee jo paremmin, kun olen saanut nukuttua ja unohtanut turhat kiireet :) Ja vauvastakin voi tosiaan nauttia!

Toivottavasti joku jaksoi lukea tämänkin sepustuksen. Nyt taas parkaisi pikkuinen, taitaapi olla ruoka-aika <3

 

[SannaL]

Onhan tästä jo 5kk aikaa :) ♥ Mutta näin meidän neiti tuli maailmaan  2.10.2011. viikoilla 40+3 ♥Klo. 8.50 ♥

Lauantai sunnuntai välisenä yönä rupesi supisteleen klo. 3 tuli 8-10min välein. Sitten 5aikaan Rupesi supistelemaan 5-7min välein ja kuuden tienoilla supisteli 5 min välein Vedet meni vähän ennen 7. supistukset tuli jo 3min välein. Lähdettiin ajaan sairaalalle oltiin siellä 7.20. Sitten käyrille ja supistukset tuli edelleen 3 min välein ja teki tosia kipeää. Sitten siirryttin huoneeseen ja tarkistettiin tilanne 3cm auki kävelin siitä toiseen huoneeseen ja tarkistettiin tilanne 5 cm auki. Sitten läääkäri tuli vähän ajan päästä laittaan alapäähän puudutusta 8 cm auki. Ilokaasun voimalla siinä kärvistelin. Kätilö totesi kun lähti huoneesta että heti soitat kelloa kun tuntuu että tarvii ruvetä ponnistaan. No kätilö lähti huoneesta ja melki samantien tuli olo että nyt tarvii ponnistaa. kätilö tuli paikalle ja tarkisti tilanteen 10 cm auki ja ei kun ponnistaan. Neiti synty 5 min päästä klo. 8.50  mitoin 3350g 49,5cm ♥ Ei tullut repeemiä. Siinä sain sitten neidi syliini voi sitä Onnen tunnetta ♥ Meille tuli se tyttö ♥

 

[Hansku80]

Laskettu aika oli syyskuulle, mutta heinäkuun lopussa päätettiin tehdä sektio. Heinäkuun alussa jouduin neuvolasta menemään sairaalaan verenpaineen takia tutkimuksiin. Ajattelin ensin, että menen itse omalla autolla sinne ja ajan sitten kotiin, mutta pyysin kuitenkin miestä minut sinne viemään ja sinnehän mä sitten jouduin jäämään kolmeksi viikoksi makaamaan. Vauvan kasvussa oli ongelmia, eli ei saanut ravintoa niinkuin normaalisti ja raskausmyrkytysoireitakin oli, korkea verenpaine. Kolme viikkoa oli yhtä tuskaa maata ja vielä kun lääkäri totesi ainakin kolme kertaa viikossa, kun tavattiin, että lepää. No, mitä mä muuta voin tehdä kuin levätä!? No fyysisesti lepäsin, henkisesti en, kun se tekemättömyys ja huoneen kuumuus ahdisti. (jos joskus saan lisää lapsia ja kesällä tulee sama tilanne niin tiedän, että hommaan sinne oman tuulettimen!). Oma huoneeni oli vielä semmoinen, että se ei ollut rauhallinen vaan siinä kävi yötäpäivää erilaisissa tilanteissa olevia äitejä. Toiset olivat fiksumpia, vaihtoivat huonetta, kun eivät jaksaneet olla siinä huoneessa :)

No, kolme viikkoa meni ja sitten viikolla 34 päätettiin, että tehdään sektio, koska vauva ei kasva eikä saa ravintoa ja mulla alkoi olemaan jo muitakin vakavia oireita johtuen raskausmyrkytyksestä. Miehellä ilmoitin, että huomenna sinusta tulee isä. Mies oli, että "ai, nytkö se jo tapahtuu" :D Aamulla oltiin molemmat valmiina odottamassa lähtöä. Minut siirrettiin synnytyssaliin ja siellä alettiin hommiin. Kaikki meni muuten mukavasti, mutta yksi poikkeus oli: anestesialääkäri, joka laittoi piikit selkään. Itelleni ei siitä traumoja jäänyt, mutta herkemmällä ihmisellä oisi varmasti jäänyt. Anestesialääkärin kommentti oli jotakuinkin: "Ei tähän kovin moni oo kuollu". Itelle on jäänyt mieleen se kommentti ja mua nauratti ja meinasin sille sanoo, ettei toi nyt kauheen hyvä kommentti ollut.

No, poikavauva syntyi, mulle vauvaa ei näytetty, mies sen näki ja lääkäri kertoi, kumpi tuli. Siitä tuli inhottava olo, kun ei heti nähnyt vauvaa ja halu päästä vauvan luo heti oli kova. Olinkin aluksi mustasukkainen, kun mies sai hoitaa vauvaa ja minä en. Onneksi pojalla ei ollut sen suurempia ongelmia kuin että opettelee syömään ja kerää painoa. Syntyi alle 2kg.