Synnytyksenjälkeinen masennus

[SannaKoo]

Moi,

oon vähän "etuajassa" tän homman suhteen, mutta päätin kuitenkin jakaa ajatukseni teidän jo synnyttäneiden kanssa...
Eli itsellä on hormonit heitelly ihan julmetusti tässä raskausaikana, ja oon todella menny laidasta laitaan ja epäillyt jo olevani jollain tapaa raskausaikaisen maanis-depressiivisyyden kourissa. Siitä syystä en siis odota mitenkään innolla tulevaa babybluesia, ja hieman ehkä "pelkään" homman menevän jopa yli sen normaalin...

Kirjakaupassa törmäsinkin loistavaan kirjaan nimeltä "Vauvan varjo. Kokemuksia synnytyksenjälkeisestä masennuksesta", kirjoittaja on Piia Haarala. Kirjassa on monia koskettavia selviämistarinoita suomalaisilta äideiltä, ja mulla tää on toiminut lähinnä etukäteispohtimisena ja tiedon kartuttamisena - tahdon osata toimia, jos tilanne sitä vaatii, ja olen myös lähipiirilleni tunteistani ja peloistani jutellut etukäteen.

Täällä ei (onneksi?) ole aiheesta juurikaan juttua ollut, ja ehkä tän aiheen keskustelut sijoittuvat ymmärretysti muualle, mutta mielestäni toi on ihan hyödyllinen kirja itsereflektion kannalta kelle tahansa pienen lapsen äidille :)

Auvoisaa vauva-arkea, minäkin sitä jo kaikesta huolimatta ihan täpinöissäni odotan - onnellisena tulevasta ihmeestä!

 

[maarinen]

Heipä vaan hei!

Kappas vaan, tuttuja pukkaa vaikka vastatuuleen tarpoo!!! :D

No mutta, ajatteli tulla kurkkimaan että missä ne muut maholliset BABY-BLUES äidit on? Nämä minun raskashormoonit kun taitaa olla kääntymässä pelkikis itku-hormooneiksi. Hiukan pelottaa? Jotenki tuntuu, että miten sitä osais ees miehelle puhua, kun aina on jotenkin hemmetti vieköön sormisuussa ja tippa linssissä....

Miten muut?

 

[RR]

Hei Maarinen!

Meillä on suunnilleen saman ikäiset vauvat ja jaan kokemuksesi. Joka päivä vaan itkettää ja useasti, vaikka ei edes asiat ole millään tavalla pielessä. Sitä enemmän itkua riittää mitä enemmän saan myötätuntoa, esim. mieheltä. Meillä vielä melko helppo vauva (kop kop...), ja itse olen toipunut synnytyksestä lähes ennalleen jo. Ainoa sekeästi rasittava asia on yöunien katkonaisuus, mutta moneen verrattuna sekin on maltillisella tasolla ja päivisin otan aina yhet päikyt. Ehkä olen vaan herkempää sorttia.

Mä ajattelen nyt niin, että tämä kuuluu asiaan ja ei ole vaarallista. Saan itkeä ja märehtiä, se auttaa nyt sopeutumisessa ja kaiken uuden käsittelyssä. Jostain luin, että vauva-elämään sopeutuminen vie keskimäärin 3-12 viikkoa. Jos vielä tuolla 3kk kohdalla itken näin paljon, niin sitten aion huolestua. Nyt annan itselleni luvan olla herkkä ja murehtiakin kaikenlaisia, mutta samalla yritän pitää (myös) itsestäni mahdollisimman hyvää huolta.

Huolettaa se aika, kun mies lähtee töihin... Mutta nyt päivä kerrallaan, ja itkut kerrallaan eteenpäin. Ja niin kauan kun suuri osa itkuista on liikutusta ja höpöjä juttuja, ja samaan aikaan kuitenkin saan myös iloa pienistä ja isoista asioista ja nautin vauvan seurasta antaa vesien vaihtua ;) Yksi isoimmista mullistuksista on meitä kohdannut, ei kai se ihme ole, että joltain tuntuu.

Ja hyvältä tuntuu myös tämän asian jakaminen ja sen kuuleminen, että muilla on samanlaisia itkunpidätysvaikeuksia...

 

[Myyy]

Meillä on kohta neljän kuukauden ikäinen poika. Heti päivä synnytyksen jälkeen mulla oli itku TODELLA HERKÄSSÄ ja olin todella ahdistunut ja peloissanikin.

Ajattelin että menee muutamassa viikossa ohi, mutta vieläkin tuntuu että masentaa kamalasti :( Neuvolassa en ole puhunut tuntemuksistani, oon ollut aina niin huono "vieraille" ihmisille puhumaan. Ajattelen kyllä aina kun uusi aika neuvolaan lähestyy, että puhuisi siellä tästä mutta sitten en ikinä saa suutani auki!

Ehkä tämä menee vielä ohitse.

 

[Sadepilvi]

Myyy, kyllä se varmasti menee ohitse. Rohkeasti vain ala puhumaan asiasta neuvolassa seuraavalla kerralla, kyllä he ovat ammattilaisina aiemminkin aiheeseen törmänneet ja osaavat auttaa. Jo pelkkä puhuminen helpottaa!

Mulla itselläni oli aika vahva baby blues kun tyttäreni syntyi, en tiedä oliko varsinaista sj.masennusta, mutta siltä se tuntui. Olin ensimmäisinä viikkoina koko ajan itkun partaalla ja turta, en osannut nauttia ja iloita terveestä ihanasta tytöstäni, ja suorastaan tuntui oudolta kun mieheni ihasteli ja leperteli tytölle, en tunnistanut sellaisia tunteita itsessäni. Aluksi tuntui että tässäkö tämä nyt on, ja pitäisi vielä nauttia?! Ihankuin minussa olisi ollut jokin suodatin kaikkien tunteiden päällä. Mieheni onneksi huomasi ettei kaikki ollut reilassa ja eräänä päivänä kysyi onko jotain vialla. Silloin tuli itku ja kerroin miltä musta tuntuu ja etten nauti mistään. Mies lupasi olla tukena ja ihme kyllä, se auttoi! siis pelkkä asiasta kertominen vei taakan harteilta ja blues alkoi helpottaa.

Vahva äidinrakkaus heräsi hiljalleen.