Synnytyksen jälkeinen masennus
- Ketjun aloittaja Peikko-12
- Aloituspäivämäärä
Mulla oli esikoisen syntymän jälkeen n. 3kk ja siitä ajasta ei ole kauheasti muistikuvia :( Sen olon kyllä muistan..itkin joka päivä, ahdisti ja olin koko ajan todella epävarma kaikesta. Uskaltauduin vasta vuoden jälkeen puhua siitä ja ihmiset ihmetteli että miksi en ollu kertonu ja kukaan ei osannu edes arvata mitään sellaista silloin..häpesin sitä erittäin paljon ja yritin vaan näytellä että kaikki on hyvin vaikka ei ollut. Ennen kun tämä toinen mussukka syntyi pelkäsin sen toistuvan mutta onneksi ei tullut. Tämä asia on kyllä sellainen mistä ei todellakaan paljoa puhuta vaikka pitäisi.
brainfreeze
Puuhakas puhuja
Mulla ei oo mitenkään diagnosoitu synnytyksen jälkeistä masennusta, ite vasta näin jälkeenpäin oon arvellut sen olleen sitä. Mulla oli kutakuinkin parin kuukauden ajan synnytyksestä ihan tosi lohduton olo, en oikein olis halunnut edes olla tekemisissä vauvan kanssa, vaan pakkohan se oli :) Neuvolassa kysyttiin että miten menee, vastasin että siinähän se, ja totesivat että no ei teillä sitten ainakaan masennuksesta kärsitä. Ja se masennuskysely mikä piti täyttää, sain siitä (salaa kun terkan olan yli kurkkasin) 7 pistettä, mutta en sitten tie että mikä on arvosteluskaala ja ainakaan terkan mielestä en siis ollut masentunut. Mulla oli kyllä ihan sairaan pelottavat ajatukset sen ekan kuukauden, ja olin ihan varma että jokainen joka edes kysyi jotain vauvan voinnista, oli sitä mieltä että mä oon ihan paska äiti, että oon varmaan suunnitellut jotain vauvan pään menoksi, eikä mulle olis mitään lasta pitänyt suoda. Joo, ja kun mun omaa vointia kysyttiin, ajattelin että on pakko olla hiljaa niistä ajatuksista, että en ookkaan niin onnellinen. En alannut hehkuttaa, mutta en todellakaan sanonut suoraan että en haluakkaan olla äiti.
Mulla juontaa kyllä koko masisaika ihan täysin imettämiseen ja sen epäonnistumiseen. Kun maailman luonnollisin homma ei tältä akalta onnistunutkaan, tuli tosi epäonnistunut olo naisena ja äitinä, koin että mun olis pitänyt selitellä kaikille että miksi mä annan pullosta maitoa, enkä tissistä. Ihan alkuajoista en kyllä muista muuta kuin sen tajuttoman vitutuksen, kun omat vaatteet ei mahtunutkaan päälle, sen kun tisseistä herui maitoa (muttei tarpeeksi vauvalle asti) ja sotki lakanat, sen kuinka mua vitutti jälkivuoto ja alapään repeämistä huolehtiminen, ja kaikesta syytin pikkuista vauvaani. En voinut edes itkeä, vaikka tuntui että kaikki kaatuu päälle enkä ikinä selviä. Ja näitä mietteitä en oo sanonut kenellekään, miehellekin vain murto-osan. Takaraivossa jyskyttää että oot paska mutsi, nuo tunteet on vääriä, oot viallinen.
Nythän mulla ei oo enää tollasia ajatuksia, kun on löytynyt kunnon rutiinit ja vauvakin alkaa jo osoittaa älyllisiä merkkejä :)
Mulla juontaa kyllä koko masisaika ihan täysin imettämiseen ja sen epäonnistumiseen. Kun maailman luonnollisin homma ei tältä akalta onnistunutkaan, tuli tosi epäonnistunut olo naisena ja äitinä, koin että mun olis pitänyt selitellä kaikille että miksi mä annan pullosta maitoa, enkä tissistä. Ihan alkuajoista en kyllä muista muuta kuin sen tajuttoman vitutuksen, kun omat vaatteet ei mahtunutkaan päälle, sen kun tisseistä herui maitoa (muttei tarpeeksi vauvalle asti) ja sotki lakanat, sen kuinka mua vitutti jälkivuoto ja alapään repeämistä huolehtiminen, ja kaikesta syytin pikkuista vauvaani. En voinut edes itkeä, vaikka tuntui että kaikki kaatuu päälle enkä ikinä selviä. Ja näitä mietteitä en oo sanonut kenellekään, miehellekin vain murto-osan. Takaraivossa jyskyttää että oot paska mutsi, nuo tunteet on vääriä, oot viallinen.
Nythän mulla ei oo enää tollasia ajatuksia, kun on löytynyt kunnon rutiinit ja vauvakin alkaa jo osoittaa älyllisiä merkkejä :)
Hienoa että keskustelua on myös tästä aiheesta kun tuntuu ettei missään tästä puhuta, neuvolassa ei meillä edes kysytä ajatuksia tästä.
Kysytään vaan että miten menee ja miten minä jaksan.
Itsellä ei siis ole synnytyksen jälkeistä masennusta mutta itselle tulee sellaisia "ahdistuskohtauskia" kun rupeen ajattelemaan kaikkea hirveetä, esim. että jos minulle tapahtuu jotain kun ollaan keskenään kotona, entä jos saan jonkun kohtauksen yms.. Sitten olen miettinyt myös että entä jos kuolen, miten lapset sitten pärjää ja miten heidän elämä muuttuu. Joskus ahdistus menee niin pahaksi että rupee ihan rintaan pistämään. Ja "kohtaus" menee ohi vasta kun alan sohvalle pitkälleen ja lepään vähän aikaa ja "palaudun tähän maailmaan pään sisällä" eli rupean ajattelemaan hyviä ja onnellisia asioita.
Mulla on niin hyvin kaikki tällä hetkellä että pelkään jonkun asian pilaavan tämän onnen tunteen, siksi nämä ajatukset. En ole tästä missään puhunut enkä edes miehelle koska tää on musta itsestä kiinni, ajattelenko tällasia asioita tms..
Ajattelin että sitten aukaisen suuni jos ajatukset alkaa pyöriä mielessä koko ajan ja joka päivä. Nyt tällasia päiviä on noin yksi viikossa kun alan ajatella näitä asioita.
Onko muilla tällaisia ajatuksia ja pelkoja?
Kysytään vaan että miten menee ja miten minä jaksan.
Itsellä ei siis ole synnytyksen jälkeistä masennusta mutta itselle tulee sellaisia "ahdistuskohtauskia" kun rupeen ajattelemaan kaikkea hirveetä, esim. että jos minulle tapahtuu jotain kun ollaan keskenään kotona, entä jos saan jonkun kohtauksen yms.. Sitten olen miettinyt myös että entä jos kuolen, miten lapset sitten pärjää ja miten heidän elämä muuttuu. Joskus ahdistus menee niin pahaksi että rupee ihan rintaan pistämään. Ja "kohtaus" menee ohi vasta kun alan sohvalle pitkälleen ja lepään vähän aikaa ja "palaudun tähän maailmaan pään sisällä" eli rupean ajattelemaan hyviä ja onnellisia asioita.
Mulla on niin hyvin kaikki tällä hetkellä että pelkään jonkun asian pilaavan tämän onnen tunteen, siksi nämä ajatukset. En ole tästä missään puhunut enkä edes miehelle koska tää on musta itsestä kiinni, ajattelenko tällasia asioita tms..
Ajattelin että sitten aukaisen suuni jos ajatukset alkaa pyöriä mielessä koko ajan ja joka päivä. Nyt tällasia päiviä on noin yksi viikossa kun alan ajatella näitä asioita.
Onko muilla tällaisia ajatuksia ja pelkoja?
della_79
Asioista perillä oleva
mulla on ollut kans ns. pahoja ajatuksia, joskaan niitä ei onneksi päivittäin tule. oon sitä mieltä, että mun elämä on aina ollut vähän vuoristorataa "ylämäki-alamäki-seinä" eli suomeksi, en voi koskaan tuudittautua siihen tunteeseen, että menisi jotenkin hyvin, koska seuraavassa hetkessä jotakin huonoa tapahtuu. varaudun siis aina varmuuden vuoksi kaikkein pahimpaan, ihan niinku se suojelisi mua mahdollisesti tapahtuvalta pahalta.
mun pahin pelko on, että lapsille tapahtuu jotain kamalaa, viimesijainen on, että mulle itselleni. ollaan joskus aiheesta (jos mulle käy jotain) keskusteltu miehen kanssa ja hän sanoi, ettei tiedä, mitä tekisi jos mulle kävisi jotain. oon joskus miettinyt, etten halua, että kukaan toinen nimittäisi itseään lasten äidiksi (ja nyt täytyy katsoa peiliin, koska mähän annan pojan kutsua mua äidiksi enkä tiedä, mitä hänen biologinen äitinsä olisi siitä mieltä). no, ei tästä sen enempää, on pakko aina keskittyä johonkin muuhun ja ajaa kamalat ajatukset pois.
mulla ei ole siis ollut synnytyksen jälkeistä masennusta, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. masennuin kyllä pojan ehdittyä asua meillä puoli vuotta ja makasin joka päivä töiden jälkeen sängyssä nukkumassa ja itkemässä, muistaakseni perheneuvoja, jonka luona kävimme pari vuotta sitten miehen kanssa, nimitti sitä ajanjaksoa "ikäänkuin synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi", vaikken mä ketään synnyttänytkään. tuota kesti pari kuukautta, en muista tarkkaan. itkin ja surin sitä, etten täyttänyt odotuksia "äidinkorvikkeena" enkä kyennyt tuntemaan poikaa kohtaan mitään enkä päässyt enää vapaasti liikkumaan, kuten ennen pojan tuloa. hain jossain vaiheessa kokeiluun mielialalääkkeet ja perheneuvolasta mut ohjattiin perheneuvojalle, mutta eipä mulla ollu voimaa/halua hakeutua sinne ja jutella taas jollekulle uudelle ihmiselle mun elämästä aasta alkaen. tuo vaihe meni ohi melko pian mielialalääkkeiden jälkeen ja lopetin ne itse, vaikka työterveyslääkäri, jolta ne siis hain, sanoikin, että niitä voisi syödä pitemmänki aikaa. olo helpotti ja keskustelin miehen kanssa mun tunteista ja hän sanoi, ettei odota multa mitään ylimääräistä, mikä riitti mulle. muiden ihmisten odotuksilla ei ollutkaan yhtäkkiä mitään väliä, joten oloni helpottui.
tytön kohdalla tiesin ainakin osittain, mitä odottaa, joten masennusta ei tullutkaan tai en ole huomannut samoja tuntemuksia. nautin ajasta vauvan kanssa eikä mua ahdista sekään, että hän on niin kiinni minussa. poikakaan ei enää muista sitä aikaa, kun olin masentunut, joten se eikai pilannut hänenkään elämäänsä. oon neuvolassa kertonut omista tunteistani avoimesti, mulla ei ole mitään salattavaa.
mun pahin pelko on, että lapsille tapahtuu jotain kamalaa, viimesijainen on, että mulle itselleni. ollaan joskus aiheesta (jos mulle käy jotain) keskusteltu miehen kanssa ja hän sanoi, ettei tiedä, mitä tekisi jos mulle kävisi jotain. oon joskus miettinyt, etten halua, että kukaan toinen nimittäisi itseään lasten äidiksi (ja nyt täytyy katsoa peiliin, koska mähän annan pojan kutsua mua äidiksi enkä tiedä, mitä hänen biologinen äitinsä olisi siitä mieltä). no, ei tästä sen enempää, on pakko aina keskittyä johonkin muuhun ja ajaa kamalat ajatukset pois.
mulla ei ole siis ollut synnytyksen jälkeistä masennusta, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. masennuin kyllä pojan ehdittyä asua meillä puoli vuotta ja makasin joka päivä töiden jälkeen sängyssä nukkumassa ja itkemässä, muistaakseni perheneuvoja, jonka luona kävimme pari vuotta sitten miehen kanssa, nimitti sitä ajanjaksoa "ikäänkuin synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi", vaikken mä ketään synnyttänytkään. tuota kesti pari kuukautta, en muista tarkkaan. itkin ja surin sitä, etten täyttänyt odotuksia "äidinkorvikkeena" enkä kyennyt tuntemaan poikaa kohtaan mitään enkä päässyt enää vapaasti liikkumaan, kuten ennen pojan tuloa. hain jossain vaiheessa kokeiluun mielialalääkkeet ja perheneuvolasta mut ohjattiin perheneuvojalle, mutta eipä mulla ollu voimaa/halua hakeutua sinne ja jutella taas jollekulle uudelle ihmiselle mun elämästä aasta alkaen. tuo vaihe meni ohi melko pian mielialalääkkeiden jälkeen ja lopetin ne itse, vaikka työterveyslääkäri, jolta ne siis hain, sanoikin, että niitä voisi syödä pitemmänki aikaa. olo helpotti ja keskustelin miehen kanssa mun tunteista ja hän sanoi, ettei odota multa mitään ylimääräistä, mikä riitti mulle. muiden ihmisten odotuksilla ei ollutkaan yhtäkkiä mitään väliä, joten oloni helpottui.
tytön kohdalla tiesin ainakin osittain, mitä odottaa, joten masennusta ei tullutkaan tai en ole huomannut samoja tuntemuksia. nautin ajasta vauvan kanssa eikä mua ahdista sekään, että hän on niin kiinni minussa. poikakaan ei enää muista sitä aikaa, kun olin masentunut, joten se eikai pilannut hänenkään elämäänsä. oon neuvolassa kertonut omista tunteistani avoimesti, mulla ei ole mitään salattavaa.
Hemppa:kuulostaa aika tutulta mutta mä en kyllä ennemmin oo avannu suutani tästä asiasta ehkä kyllä täytyis.
Just sama juttu et menee jotenki niin hyvin et pelkää mitä menee pieleen.Ja kun tytölle ei pullo kelpaa on sitäkin tullut mietittyä miten pärjäis jos mulle sattuis jotain.Ja vilkas mielikuvitus kun on niin tulee mietittyä kyllä myös miten selviäis jos lapsille tapahtuis jotain tai miehelle.Ihan tuollasia sun kuvaamia ahdistuskohtauksia en oo saanu mut tosiaan noita ajatuksia pääs pyöriny.Ja kun pitäis vaan yrittää nauttia tästä ajasta ja elää hetkessä helposti vaan tulee murehdittua tulevaa:/
Just sama juttu et menee jotenki niin hyvin et pelkää mitä menee pieleen.Ja kun tytölle ei pullo kelpaa on sitäkin tullut mietittyä miten pärjäis jos mulle sattuis jotain.Ja vilkas mielikuvitus kun on niin tulee mietittyä kyllä myös miten selviäis jos lapsille tapahtuis jotain tai miehelle.Ihan tuollasia sun kuvaamia ahdistuskohtauksia en oo saanu mut tosiaan noita ajatuksia pääs pyöriny.Ja kun pitäis vaan yrittää nauttia tästä ajasta ja elää hetkessä helposti vaan tulee murehdittua tulevaa:/
niin tuli vielä mieleen kun joskus katoin muistaakseni elämä lapselle konserttia kun syöpää sairastavan tytön(ehkä joku 7v en muista)äiti kertoi et tyttö oli hirveesti kyselly kuolemasta mutta sitten vaan yks päivä todennut jotenki näin että:äiti jos me koko ajan mietitään kuolemaa niin eihän me voida elää ollenkaa.Ja tuo on kyllä niin totta kun tuon ajatuksen sais itellä pidettyä:)
Hemppa, aika tutulta kuulosti munkin korvaan. Ja aika hissuksiin oon minäkin noine mietteineni ollut. Mulla varmaan kyllä osaltaan vaikutti yön pimeiden unettomien hetkien synkkiin ajatuspolkuihin ja pelkoihin se, että isäni kuoli Santun ollessa noin 1,5kk.
Roopea odottaessa sain sitten suru-uutisia syksyllä.ja sitä työstäessä vilisti vaikka mitä aina välillä mielessä. Vaikka olenkin jo asian ehtinyt nyt jotenkuten mielessäni työstää, niin silti nousi tippa linssiin ja tunteet pintaan, kun tuossa yks päivä pääsivun juttuna oli se rintasyöpä raskausaikana. Amiksen työparini, joka odotti esikoistaan helmikuulle, sai rintasyöpädiagnoosin syyskuun lopulla ja lokakuun lopulla nukkui jo pois,kuukautta ennen 32wee synttäreitään. :(
Jiha, se on ihmeellistä, mitenkä lasten suusta kuulee välillä uskomattomia totuuksia ja viisauden jyviä. Tuota pienen tytön viisautta hellien, pitäis vaan meidän kaikkien muistaa nauttia jokaisesta päivästä eikä liikaa murehtia tulevaa.
Roopea odottaessa sain sitten suru-uutisia syksyllä.ja sitä työstäessä vilisti vaikka mitä aina välillä mielessä. Vaikka olenkin jo asian ehtinyt nyt jotenkuten mielessäni työstää, niin silti nousi tippa linssiin ja tunteet pintaan, kun tuossa yks päivä pääsivun juttuna oli se rintasyöpä raskausaikana. Amiksen työparini, joka odotti esikoistaan helmikuulle, sai rintasyöpädiagnoosin syyskuun lopulla ja lokakuun lopulla nukkui jo pois,kuukautta ennen 32wee synttäreitään. :(
Jiha, se on ihmeellistä, mitenkä lasten suusta kuulee välillä uskomattomia totuuksia ja viisauden jyviä. Tuota pienen tytön viisautta hellien, pitäis vaan meidän kaikkien muistaa nauttia jokaisesta päivästä eikä liikaa murehtia tulevaa.
jiha ja Hansu79, kiva kuulla että muillakin samanlaisia ajatuksia. Ja minäkään en ole siis puhunut asiasta kenellekkään vielä, paitsi teille nyt koska näitä päiviä on harvoin milloin ajatukset tulee päähän. Ja itsekin olen myös miettinyt sitä että jos vaikka jommalle kummalle lapselle sattuis jotain tai joku sairaus, miten kestän sen ja myös jos miehelle tapahtuu jotain, miten pärjään. Eli jiha ihan samanlaisia ajatuksia täälläkin.
Itse joskus hysteerisenä seuraan lapsia ja jos huomaan muka jotain outoa käytöstä tms.. Ajattelen heti automaattisesti pahinta. Ja kuitenkin molemmat lapseet on ollu terveitä tähän asti ettei syytä ole ollut.
Mutta näille pelkotiloille ei voi mitään, täytyy vaan mennä päivä kerrallaan ja nauttia tästä ihanasta ajasta jota elämme! <3
Ja lasten suusta kyllä todellakin kuulee ne tosiasiat!
Hansu, kauheeta tuo kertomasi naisen rintasyöpä raskaana ollessa. Niin se elämä vie. :(
Itse tuossa noin 3kk sitten muka löysin patin rinnasta ja en uskaltanut siihen sinä päivänä enää koskea tai tunnustella sitä lisää, menin aivan paniikkiin enkä tiennyt mitä pitäisi tehdä. Sen koko päivän mietin vaan sitä asiaa ja kaikkein pahinta tietysti. Seuraavana aamuna järki tuli päähän ja rupesin tunnustelemaan rintaa uudelleen ja joka asennossa jne.. Enkä tuntenut enää mitään pattia, eikä se tainnut aiemminkaan olla mikään varsinainen patti, säikähdin sitä vain niin kovin etten enää uskaltanut koskea samana päivänä. :/
jiha meilläkään tyttö ei huoli pulloa ja täysimetyksellä mennään joten senkin takia olen myöskin ajatellut että jos itselle sattuu jotain, miten tyttö sitten pärjää ja ne kauheat surkeat huudot mikä siitä seuraa kun ei tissiä saa. :( Mutta täytyy ajatella positiivisesti, tällä hetkellä onneksi ei pyöri mielessä huonot asiat. :)
Itse joskus hysteerisenä seuraan lapsia ja jos huomaan muka jotain outoa käytöstä tms.. Ajattelen heti automaattisesti pahinta. Ja kuitenkin molemmat lapseet on ollu terveitä tähän asti ettei syytä ole ollut.
Mutta näille pelkotiloille ei voi mitään, täytyy vaan mennä päivä kerrallaan ja nauttia tästä ihanasta ajasta jota elämme! <3
Ja lasten suusta kyllä todellakin kuulee ne tosiasiat!
Hansu, kauheeta tuo kertomasi naisen rintasyöpä raskaana ollessa. Niin se elämä vie. :(
Itse tuossa noin 3kk sitten muka löysin patin rinnasta ja en uskaltanut siihen sinä päivänä enää koskea tai tunnustella sitä lisää, menin aivan paniikkiin enkä tiennyt mitä pitäisi tehdä. Sen koko päivän mietin vaan sitä asiaa ja kaikkein pahinta tietysti. Seuraavana aamuna järki tuli päähän ja rupesin tunnustelemaan rintaa uudelleen ja joka asennossa jne.. Enkä tuntenut enää mitään pattia, eikä se tainnut aiemminkaan olla mikään varsinainen patti, säikähdin sitä vain niin kovin etten enää uskaltanut koskea samana päivänä. :/
jiha meilläkään tyttö ei huoli pulloa ja täysimetyksellä mennään joten senkin takia olen myöskin ajatellut että jos itselle sattuu jotain, miten tyttö sitten pärjää ja ne kauheat surkeat huudot mikä siitä seuraa kun ei tissiä saa. :( Mutta täytyy ajatella positiivisesti, tällä hetkellä onneksi ei pyöri mielessä huonot asiat. :)
Täällä kanssa välillä samanlaisia ajatuksia.. Mulla kuoli isä kun olin neljännellä kuulla raskaana ja siitä jäänyt kova menettämisen pelko. Usein miettii jos itselle käy jotain tai miehelle tai tytölle.. Tuntunut aina että kun on lähtenyt menemään hyvin ja ollut helppo olla niin hetken päästä tultu rytinällä ja kovaa alas, joten nytkin pelottaa että jotain käy kun tuntuu että on niin hyvä olla.. Iltaisin usein tulee nämä ajatukset mieleen, ei joka päivä, mutta useemman kerran viikossa kylläkin. Ja ollaan neuvolassakin tästä puhuttu. En varmaan kunnolla pystynyt käsittämään isäni kuolemaa raskausaikana kun piti myös hoitaa isäni asiat, joten on nyt tullut mieleen kaikki kun alkanut asiat olemaan hoidettu.. Ehkäpä tämä tästä, olen muidenkin kanssa puhunut tästä nii vähän helpottaa kun tietää ettei ole ainut ja on ns.'normaalia' tietyllä tavalla pelätä. Kai se äitiyskin on tätä että koko aika pelkää tietyllä tavalla pienen puolesta ? Ainakin näin aluksi.. Miehelle en ole puhunut tästä ollenkaan.
Peikko-12
Jostain jotain jo tietävä
Mistäköhän aloittaisin...
Olikohan jotain kuukausi sitten kun löysin itseni taas vastaamassa kysymykseen 'Miten teillä menee' perinteisen hymyilevästi, että hyvin tietysti, onhan meillä niin helppo ja ihana vauva. Kuitenkin aina tuolta synnytyksestä asti musta on tuntunut jotenkin oudolta. Suhteen luonti poikaan kesti viikkoja ja se niiiiin odotettu rakkaus ensi silmäyksellä vastasyntyneeseen omaan lapseen on edelleenkin tarina, jota kadehtien äitien suusta kuuntelen. Ja neuvolassa kysymykset esitettiin musta niin päin että, 'No teillä on varmasti kaikki hyvin kun poika kasvaa hienosti ja on niin tarkkaavainen ja hymyilevä...' Mä kaipasin sitä, että joku kysyy multa miten MÄ voin, ehkä olisin osannut avautua aikaisemmin, tai sitten en. Koskaan en ole itseäni tai poikaa satuttanut mutta huonosti mä voin, todella huonosti. Lahjakkasti olen kaikilta tän salannut ja onnistunut esittämään että onneni kukkuloilla laukkaan kuin villivarsa vaikka tosiasiassa yöt märehdin ja itkin kunnes lopulta alkoi tuntumaan ei miltään ja itkukaan ei tullut.
Äitiydestä on mun mielestä tehty kilpajuoksu ja se ahdistaa mua entisestään. Rakastan poikaani ja koen jo että meillä on olosuhteisiin nähden tosi lämmin ja rakastava suhde mutta mun pää kuhisee kysymyksiä ja itsesyytöksiä, joita mä en pysty yksin ratkomaan. Mä olen aina kokenut olevani vahva ja avun hakeminen, tai lähinnä se että myönsin etten ole kunnossa on mulle todella iso ja vaikea asia. Heikkouden myöntäminen ei olekaan yhtään niin helppoa kun ajattelin. Nyt kuitenkin riisuin aseet ja kaadoin kulissin, mä tarvitsen apua koska mulla on paha olla. Mun ystävä sanoi mulle 'Sulla ei voi olla huono olo henkisesti koska sulla on Oliver' Ihmiset on niin epäreiluja. Juhannuksen jälkeen maanantaina pääsen tapaamaan neuvolapsykologia, mahtavaa! Siellä toivottavasti päästäisiin pieneen alkuun ja leuka hiljalleen ylös ja askel kerrallaan parempaan huomiseen. Mä olen ollut pahinta myrkkyä itselleni mutta tiedän että voin olla myös parasta lääkettä ja niin aionkin. Mäkin olen oikeutettu saamaan ja pyytämään apua. Mulla on kaikki tarvittava onneen, pikku hiljaa pääsen siitäkin nauttimaan.
Lämmintä juhannusta kaikille!!
Olikohan jotain kuukausi sitten kun löysin itseni taas vastaamassa kysymykseen 'Miten teillä menee' perinteisen hymyilevästi, että hyvin tietysti, onhan meillä niin helppo ja ihana vauva. Kuitenkin aina tuolta synnytyksestä asti musta on tuntunut jotenkin oudolta. Suhteen luonti poikaan kesti viikkoja ja se niiiiin odotettu rakkaus ensi silmäyksellä vastasyntyneeseen omaan lapseen on edelleenkin tarina, jota kadehtien äitien suusta kuuntelen. Ja neuvolassa kysymykset esitettiin musta niin päin että, 'No teillä on varmasti kaikki hyvin kun poika kasvaa hienosti ja on niin tarkkaavainen ja hymyilevä...' Mä kaipasin sitä, että joku kysyy multa miten MÄ voin, ehkä olisin osannut avautua aikaisemmin, tai sitten en. Koskaan en ole itseäni tai poikaa satuttanut mutta huonosti mä voin, todella huonosti. Lahjakkasti olen kaikilta tän salannut ja onnistunut esittämään että onneni kukkuloilla laukkaan kuin villivarsa vaikka tosiasiassa yöt märehdin ja itkin kunnes lopulta alkoi tuntumaan ei miltään ja itkukaan ei tullut.
Äitiydestä on mun mielestä tehty kilpajuoksu ja se ahdistaa mua entisestään. Rakastan poikaani ja koen jo että meillä on olosuhteisiin nähden tosi lämmin ja rakastava suhde mutta mun pää kuhisee kysymyksiä ja itsesyytöksiä, joita mä en pysty yksin ratkomaan. Mä olen aina kokenut olevani vahva ja avun hakeminen, tai lähinnä se että myönsin etten ole kunnossa on mulle todella iso ja vaikea asia. Heikkouden myöntäminen ei olekaan yhtään niin helppoa kun ajattelin. Nyt kuitenkin riisuin aseet ja kaadoin kulissin, mä tarvitsen apua koska mulla on paha olla. Mun ystävä sanoi mulle 'Sulla ei voi olla huono olo henkisesti koska sulla on Oliver' Ihmiset on niin epäreiluja. Juhannuksen jälkeen maanantaina pääsen tapaamaan neuvolapsykologia, mahtavaa! Siellä toivottavasti päästäisiin pieneen alkuun ja leuka hiljalleen ylös ja askel kerrallaan parempaan huomiseen. Mä olen ollut pahinta myrkkyä itselleni mutta tiedän että voin olla myös parasta lääkettä ja niin aionkin. Mäkin olen oikeutettu saamaan ja pyytämään apua. Mulla on kaikki tarvittava onneen, pikku hiljaa pääsen siitäkin nauttimaan.
Lämmintä juhannusta kaikille!!
Todella loistavaa että olet vihdoin rohkaistunut pyytämään apua. Tiedän miten vaikeeta voi olla kun yrittää elää normaalisti vaikka sisällä kuohuu. Samanlaista kokemusta ei ole mutta minulla ollut paniikkihäiriö jonka kanssa taistelin todella pitkään yksin kunnes vihdoin päätin mennä lääkäriin ja kuukaudessa olin jo ihan toinen ihminen. Pelkästään se että saa kerrottua jollekin kaiken mikä vaivaa poistaa monta kiveä sydämmeltä. Tsemppiä ja aurinkoista kesää sinne :)
-mai-
Jostain jotain jo tietävä
Mä oon sairastanut vaikean masennuksen, johon liittyi myös itsetuhoista käyttäytymistä. Raskauden jälkeen pelkäsin, että masennus uusiutuu. Neuvolasta myös sanoivat, että voi helposti niin käydä. Välillä tulee lohduton olo, itku on herkässä jne. Ahdistus on vaan huomattavasti lisääntynyt. Tyttöä hoidan mielelläni, mut välillä tulee olo, etten vaan jaksa, tämä kaikki on liikaa. Ja elämä on nyt niin kotikeskeistä, että sekin varmasti lisää ahdistusta. Ja avioliitto on muuttunut ja meidän kahden välinen kanssakäyminen, mut parempaan suuntaan. Ja paljon tapellaan, tosin mä yleensä ne aloitan, kun se ahdistus pääsee ylivoimaseksi ja kun missään ei tunnu olevan mitään järkeä ja tuntuu ku yksin olisin tytön kanssa. Nää on kyl varmaan ihan normaaleja ajatuksia. Ja äkkiä tappelut sovitaan, mutta onhan tää raskasta.
Varmasti jokaisen äidin mielen valtaa välillä synkät ajatukset, varsinki jos kyseessä on esimmäinen lapsi. Näin kävi myös mulle vaikkei varsinaisesta masennuksesta taida kuitenkaan olla kyse.
Olen hirmu sosiaalinen ihminen ja oon aina inhonnu rutiineja. Töissä käyminenki on ollu aina niiden samojen aikataulujen ja rutiinien vuoksi todella tylsistyttävää, vaihtelevuus on aina ollut erittäinkin toivottua kun olen jotain tiettyä työpaikkaa havitellut. Oon tykänny reissata, tavata ihmisiä ja asettaa itselle uusia haasteita joiden voittamisesta on aina tullu ihan huippu hyvä fiilis.
Kun tulin raskaaksi voisko sanoa näinkin dramaattisesti että "elämä romahti", tuli se ylitsepääsemätön väsymys ja paha olo. Musta tuli ihan mökkeytyny ku en jaksanu enää käydä missään.
No sitten kun se helpotti, en ollu kuitenkaa enää se sama ihminen vaan toki sitä alko muokkautua ja piti jo sillon etusijalla sitä syntymätöntä lasta.
Sitten kun laps synty, rakastuin siihen heti ensi silmäyksellä ja tyttö onkin siitä asti ollu mun kallein aarre. Mutta silti. Mua NIIIIN välillä masentaa kun kaikki on päivästä toiseen sitä samaa. Okei, me käydään kyläileen yms yms, mutta silti kun kaikki pyörii sen aarteen ympärillä.
No nyt päästään tietty siihen, että voihan sitä jättää lapsen isälleen/mummolle ja käydä ite jossain mutta ku en luota kehenkään! Eli siis pointtina: mua ahistaa kauheesti ajatus että tytölle sattuu jotain. Toisin sanoen, se ei ole turvassa jos ei ole minun kanssa. Tiedän ettei tämä ole hyvä toimintatapa ja ajattelutyyli mutten voi tälle mitään!
Tyttö nukkuu vieläki mun vieressä vaikka ihan hyvin vois nukkua jo pinnasängyssä. Kun tyttö nukkuu, pitää mun käydä tarkistelemassa että kaikki on hyvin, vaikka kaikki on varmasti hyvin! Olenki ihan kauhuissani aatellu että miten ikinä uskallan antaa tyttöä esim mummolle yökylään tai miten uskallan päästää sen kavereiden kanssa leikkimään sitte isompana... Siis ihan ahistaa ajatella välillä näitä!
Ja sitten kun isi tai mummo hoitaa tyttöä täällä kotona mun täällä ollessa niin ajattelen aina että "ei nuin..... ku näin....." eli siis mun toimintatapa on ainut oikea, vaikka eihän se ole!
Anteeksi, tämä ei nyt liity varmaan tähän masennus-aiheeseen mutta luin tuossa justiin vau:lta semmosen jutun että masentuneet äidit huolehtivat lapsesta tarpeettomasti kun taas ei-masentuneet äidit ovat luottavaisempia. Oonko sittenki jotenki masentunu???!? Heh...
Niin ja toisinaan kun tytöllä ja mulla on huono päivä (tuntuvat kulkevan käsi kädessä...), tuntuu että eiiiii hitto mä en selviä tästä, en tee ikinä toista lasta! Mutta hyvinä päivinä tuntuu että tämä on maailman ihaninta :)
Ja välillä tuntuu että oon ihan liian yksin tytön kanssa. Jos tiedätte mitä tarkoitan...
Mutta edelleen välillä masentaa se, ettei enää voi elää yhtä vapaasti ku ennen..
Olen hirmu sosiaalinen ihminen ja oon aina inhonnu rutiineja. Töissä käyminenki on ollu aina niiden samojen aikataulujen ja rutiinien vuoksi todella tylsistyttävää, vaihtelevuus on aina ollut erittäinkin toivottua kun olen jotain tiettyä työpaikkaa havitellut. Oon tykänny reissata, tavata ihmisiä ja asettaa itselle uusia haasteita joiden voittamisesta on aina tullu ihan huippu hyvä fiilis.
Kun tulin raskaaksi voisko sanoa näinkin dramaattisesti että "elämä romahti", tuli se ylitsepääsemätön väsymys ja paha olo. Musta tuli ihan mökkeytyny ku en jaksanu enää käydä missään.
No sitten kun se helpotti, en ollu kuitenkaa enää se sama ihminen vaan toki sitä alko muokkautua ja piti jo sillon etusijalla sitä syntymätöntä lasta.
Sitten kun laps synty, rakastuin siihen heti ensi silmäyksellä ja tyttö onkin siitä asti ollu mun kallein aarre. Mutta silti. Mua NIIIIN välillä masentaa kun kaikki on päivästä toiseen sitä samaa. Okei, me käydään kyläileen yms yms, mutta silti kun kaikki pyörii sen aarteen ympärillä.
No nyt päästään tietty siihen, että voihan sitä jättää lapsen isälleen/mummolle ja käydä ite jossain mutta ku en luota kehenkään! Eli siis pointtina: mua ahistaa kauheesti ajatus että tytölle sattuu jotain. Toisin sanoen, se ei ole turvassa jos ei ole minun kanssa. Tiedän ettei tämä ole hyvä toimintatapa ja ajattelutyyli mutten voi tälle mitään!
Tyttö nukkuu vieläki mun vieressä vaikka ihan hyvin vois nukkua jo pinnasängyssä. Kun tyttö nukkuu, pitää mun käydä tarkistelemassa että kaikki on hyvin, vaikka kaikki on varmasti hyvin! Olenki ihan kauhuissani aatellu että miten ikinä uskallan antaa tyttöä esim mummolle yökylään tai miten uskallan päästää sen kavereiden kanssa leikkimään sitte isompana... Siis ihan ahistaa ajatella välillä näitä!
Ja sitten kun isi tai mummo hoitaa tyttöä täällä kotona mun täällä ollessa niin ajattelen aina että "ei nuin..... ku näin....." eli siis mun toimintatapa on ainut oikea, vaikka eihän se ole!
Anteeksi, tämä ei nyt liity varmaan tähän masennus-aiheeseen mutta luin tuossa justiin vau:lta semmosen jutun että masentuneet äidit huolehtivat lapsesta tarpeettomasti kun taas ei-masentuneet äidit ovat luottavaisempia. Oonko sittenki jotenki masentunu???!? Heh...
Niin ja toisinaan kun tytöllä ja mulla on huono päivä (tuntuvat kulkevan käsi kädessä...), tuntuu että eiiiii hitto mä en selviä tästä, en tee ikinä toista lasta! Mutta hyvinä päivinä tuntuu että tämä on maailman ihaninta :)
Ja välillä tuntuu että oon ihan liian yksin tytön kanssa. Jos tiedätte mitä tarkoitan...
Mutta edelleen välillä masentaa se, ettei enää voi elää yhtä vapaasti ku ennen..
Siirsin pari viestiä Mitä mielessä? Sana on vapaa osastolle omaksi ketjukseen. Sieltä muut löytävät sen paremmin ja voidaan jättää tämä 2012 odottaneiden alue heidän haltuunsa. :)