Ei ole peloteltu, en tosin näin henkilökohtaisia kenenkään kanssa yleensä keskustele. Ennemmin olen kuullut puhetta siitä, mikä kaikki raskausaikana vaivaa ja rasittaa. Itse voin silloin paremmin kuin koskaan, eikä ollut mitään vaivoja, joten tämä ainakin oli ihan puppua.
Synnyttäneiden kavereiden "tuki"
- Ketjun aloittaja käyttäjä19re
- Aloituspäivämäärä
Pinkkihirmu
Satasella mukana keskusteluissa
Minulla pelottavaa oli lähinnä epänormaali tilanne synnytyksen suhteen kun oli tuo vakava pre-eklampsia viikolla 28.
Mutta itse siis synnytystä en osannut etukäteen edes kamalasti pelätä. Kovimmat fyysiset kivut liittyivät neuloihin, katetriin ja kanyyleihin ja selän epiduraaliin/spinaaliin ja näistä eniten jännitin juuri selkään pistämistä.
Se tuntui kyllä no, ei mukavalta tietenkään, mutta sen kesti kyllä kun tahtoi vaan saada vauvan turvaan!
Ja oli nopeasti ohi selkäpiikkien laittaminen, ei kauaa kestänyt ja puutui nopeasti. Sanotaanko ettei siinä ehtinyt kehittää valtavia pelkoja, siinä vaan mentiin vauhdilla. :D Kyllä minä vähän vinguin sitä selkäpiikkiä että oli kurja, mutta annoin itselleni luvan sen verran vinkua. Eikä ollut mikään niin paha.
Itse keisarileikkaus ei sattunut yhtään, paitsi jälkikäteen tietysti leikkaushaava ja sen alue arkana. Sitä varten saa todella vahvoja kipulääkkeitä.
Että semmoista. Jos siis kaipaa vertaistukea liittyen sektioon.
Mutta itse siis synnytystä en osannut etukäteen edes kamalasti pelätä. Kovimmat fyysiset kivut liittyivät neuloihin, katetriin ja kanyyleihin ja selän epiduraaliin/spinaaliin ja näistä eniten jännitin juuri selkään pistämistä.
Se tuntui kyllä no, ei mukavalta tietenkään, mutta sen kesti kyllä kun tahtoi vaan saada vauvan turvaan!
Ja oli nopeasti ohi selkäpiikkien laittaminen, ei kauaa kestänyt ja puutui nopeasti. Sanotaanko ettei siinä ehtinyt kehittää valtavia pelkoja, siinä vaan mentiin vauhdilla. :D Kyllä minä vähän vinguin sitä selkäpiikkiä että oli kurja, mutta annoin itselleni luvan sen verran vinkua. Eikä ollut mikään niin paha.Itse keisarileikkaus ei sattunut yhtään, paitsi jälkikäteen tietysti leikkaushaava ja sen alue arkana. Sitä varten saa todella vahvoja kipulääkkeitä.
Että semmoista. Jos siis kaipaa vertaistukea liittyen sektioon.
Hanna
Näppärä viestien naputtelija
Kuulostaa kyllä siltä, että ihan varmasti pieni älähdys oli oikeutettua! Tulikin tuosta sinun postauksestasi mieleen, että olisi kiinnostavaa kuulla sektiokokemuksia enemmänkin, pitäisikö käydä aloittamassa vaikka threadi tuonne Synnytys-osastolle? :)
Kyllä ystäväni kertoivat synnytyksistään, mutta en minä sitä minään pelotteluna kokenut, vaan ihan faktatietona, jota ei muualta saa. Jälkikäteen koen, että sain tätä faktatietoa aivan liian vähän. Jos vielä tulen raskaaksi uudestaan, tenttaan kaikilta tutuilta kaiken mikä voi mennä synnytyksessä vikaan, jotta osaan heittää ammattitaidottoman kätilön pellolle ja vaatia toisen tilalle, ja puolustaa oikeuttani saada kunnollista hoitoa.
Siis itsellenihän tää "pahin kipu mitä olet ikinä tuntenut" ja sit supistusten kuvaus vatsan kovettumisena ei kumpikaan pitänyt paikaansa, joka saattoi olla yksi syy siihen että sairaalaan tuli aika kova kiire. Eipä ne kaikki synnytykset tosiaan ole samanlaisia ja kaikki kokee kivun, supistuksen ja muutkin synnytyksen vaiheet eri tavalla.
Uskon että asenne monesti ratkaisee tässä kauhutarina jutussa. Meinaan munkin synnytyskertomuksesta saisi kauhutarinan (nopea eteneminen, tarve alkaa ponnistaa iski matkalla sairaalaan, en ehtinyt saada puudutuksia, lapsi oli korkeella, joten ponnistusvaihe piteni, eppari ja imukuppiavustus), mutta mä en sitä kerro niin, ehkä toki jos kokisin tuon traumaattiseksi.. kyllä mulle toki asioita jäi kaihertamaan, mutta ei se musta ole syy tulevalle synnyttäjälle alkaa niitä alkaa isontelemaan. Synnytystarinat on vähän kuin miesten inttistoorit - niistä saa kilpailun aikaiseks, kuka on kokenut ne "pahimmat" jutut..
Siis jos multa kysytään, jos tulee semmonen olo että sairaalaan haluat mennä (riippumatta siitä ihmisestä puhelimen päässä) niin mene näytille, sielä saat hyvää palvelua, ne on alansa asiantuntijoita (toki ihmisiä hekin). Ja joo sattuuhan se, mutta kyl henk koht mä mielummin menen synnyttämään kun kärsin migreenistä ja jos nyt erikseen asiasta kysytään, niin se eppari ja imukuppi oli vaan helpotus kun alkoi olla itsellä voimat vähissä kun oli niin intensiivinen synnytys ja paraneminen niistä meni ihan mallikkaasti. Enempi jäi häntäluu vaivaamaan.
Ja sit se mitä sanon aina: kun se lapsi syntyy niin se fiilis ei välttämättä ole se "hyökyaaltona" tuleva rakkauden tunne ja onnellinen itku. Meillä sekä minä että tuore isä oltiin vaan hemmetin pyörällä päästämme, että jaa nyt se syntyi (joo, olis ehkä eri asia jos oltais pakerrettu 23h, eikä vaan muutama).. mulle se häkeltynyt onnen tunne iski vasta sillon kotiin lähtöpäivänä, eli oliks se nyt 2 vai 3 päivää synnytyksestä, kun älyisin, että tosiaan tää on sit tässä mun loppuikäni.
Uskon että asenne monesti ratkaisee tässä kauhutarina jutussa. Meinaan munkin synnytyskertomuksesta saisi kauhutarinan (nopea eteneminen, tarve alkaa ponnistaa iski matkalla sairaalaan, en ehtinyt saada puudutuksia, lapsi oli korkeella, joten ponnistusvaihe piteni, eppari ja imukuppiavustus), mutta mä en sitä kerro niin, ehkä toki jos kokisin tuon traumaattiseksi.. kyllä mulle toki asioita jäi kaihertamaan, mutta ei se musta ole syy tulevalle synnyttäjälle alkaa niitä alkaa isontelemaan. Synnytystarinat on vähän kuin miesten inttistoorit - niistä saa kilpailun aikaiseks, kuka on kokenut ne "pahimmat" jutut..
Siis jos multa kysytään, jos tulee semmonen olo että sairaalaan haluat mennä (riippumatta siitä ihmisestä puhelimen päässä) niin mene näytille, sielä saat hyvää palvelua, ne on alansa asiantuntijoita (toki ihmisiä hekin). Ja joo sattuuhan se, mutta kyl henk koht mä mielummin menen synnyttämään kun kärsin migreenistä ja jos nyt erikseen asiasta kysytään, niin se eppari ja imukuppi oli vaan helpotus kun alkoi olla itsellä voimat vähissä kun oli niin intensiivinen synnytys ja paraneminen niistä meni ihan mallikkaasti. Enempi jäi häntäluu vaivaamaan.
Ja sit se mitä sanon aina: kun se lapsi syntyy niin se fiilis ei välttämättä ole se "hyökyaaltona" tuleva rakkauden tunne ja onnellinen itku. Meillä sekä minä että tuore isä oltiin vaan hemmetin pyörällä päästämme, että jaa nyt se syntyi (joo, olis ehkä eri asia jos oltais pakerrettu 23h, eikä vaan muutama).. mulle se häkeltynyt onnen tunne iski vasta sillon kotiin lähtöpäivänä, eli oliks se nyt 2 vai 3 päivää synnytyksestä, kun älyisin, että tosiaan tää on sit tässä mun loppuikäni.