Hei, todella mielenkiintoinen tämä sijaisvanhemmuusketju! Harkitsin vakavasti sijaisvanhemmuutta ja tapasin Helsingin kaupungin sosiaaliviranomaisiakin asian tiimoilta. Olin ilmoittautunut pride-valmennukseenkin, kunnes jouduin vetäytymään sijaisvanhemmuussuunnitelmista merkittävän elämän muutoksen myötä: tapasin tulevan aviomieheni. Olin siis alunperin ryhtymässä sijaisvanhemmaksi yksin. Nyt odotamme esikoistamme ja keskitymme nyt ainakin ensin oman pikkuisen kasvattamiseen. :)
Minulle myös tapahtui hiljattain jotain, joka sai minut miettimään olisiko minulla edellytyksiä ryhtyä sijaisvanhemmaksi. Tämä kokemus ei ole suoranaisesti sijaisvanhemmuuteen liittyvä, mutta se muistuttaa siitä, että sijaisvanhemmatkin saattavat joutua kokemaan psyykkisesti hyvin haastavia tilanteita.
Minulla on asunnossani yksi ylimääräinen huone, jonka päätin tarjota ihan nimellistä korvausta vastaan eräälle 18-vuotiaalle ranskalaiselle vaihto-opiskelijalle neljäksi kuukaudeksi. Hän oli opiskeluvaihdossa Erasmus-vaihto-oppilaana Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä. (Hän oli mennyt yliopistoon jo 17-vuotiaana). Sovimme huoneen vuokraamisesta Skypessä. Ajattelin optimistisesti, että tämä olisi minulle oiva tilaisuus parantaa ranskankielen keskustelutaitojani ja samalla kertoa tytölle suomalaisesta kulttuurista sekä tutustua puolestaan hänen kulttuuriinsa.
Tiesin jo aluksi, että olemme hyvin erilaisia ihmisiä, mutta päätin ennakkoluulottomasti tarttua tilaisuuteen ja majoittaa hänet.
Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin autuisasti. Yritin luoda häneen kontaktia, mutta hän ei ollut halukas keskustelemaan kanssani. Kun kysyin haluaisiko hän lähteä mökille minun ja sukulaisteni kanssa, hän kieltäytyi. Heti aluksi huomasin hänen vaikuttavan masentuneelta. Yritimme mieheni kanssa jatkuvasti luoda häneen keskusteluyhteyttä, mutta hän oli meitä kohtaan hyvin tyly. Mieheni osti hänelle toisinaan jotain karkki tai keksiherkkuja, mutta hän ei koskaan mitenkäön kiittänyt niistä. Hän saattoi myös syödä laittamaani ruokaa tai leivonnaisia minulta kysymättä ja kiittämättä. Hän ei tervehtinyt meitä koskaan.
Olin aika neuvoton hänen kanssaan ja puhuin erään ranskalaisen ystävättäreni kanssa, jolla on psykologitausta. Hän tuli käymään ja yritti luoda kontaktia vaihto-oppilaaseen, mutta hän vain tuijotti tietokoneen ruutua, eikä mitenkään kommentoinut ystävättäreni ystävällistä avuntarjousta tutustuttaa häntä suomalaiseen yhteiskuntaan ranskalaisen silmin.
Tilanne muuttui viikkojen saatossa sietämättömäksi. Emme saaneet häneen mitään kontaktia. Hänen hygieniatasonsa oli myös aivan muuta mihin me olimme tottuneet. Hän ei käyttänyt deodoranttia, eikä pessyt hiuksiaan ja huomasin hänen peseytyneensä käyttäen minun pesusientäni, josta todisteena mustat, kiharat karvat. Hänen jälkeensä keittiö oli aivan siivottomassa kunnossa ja ala-kerran huonekin, jossa hän nukkui oli ihan ruokottoman sotkuinen.
Hän alkoi ennen pitkää käyttäytyä vihamielisen passiivisaggressiivisesti miestäni kohtaan. Hän mm. alkoi virtsata, ulostaa ja räkiä kylpyhuoneemme lattialle. Kun mieheni oli menossa suihkuun, häntä lähes aina odotti räkäklimppinen pissalammikko. Kylpyhuone haisi niin voimakkaasti ammoniakilta, että saatoin oksentaa lavuaariin. Tilanne oli kertakaikkisen sietämätön, koska hän ei kehotuksesta huolimatta parantanut tapojaan.
Olin tahtomattani ottanut luokseni asumaan vakavista mielenterveyshäiriöstä kärsivän nuoren naisen ja tajusin keinojeni olevan aika vähissä hänen kanssaan. Ehdotin hänelle muuttamista opiskelija-asuntolaan, mutta hän ei ollut halukas siirtymään. Koin, etten vastuullisena ihmisenä voi heittää häntä kadullekaan.
Venytin siis pinnani äärimmilleen tämän neljän kuukauden aikana. En olisi selvinnyt tästä ilman miestäni. Kun tytön isä tuli hakemaan häntä pois, hän toi mukanaan hyvin kalliita lahjoja. Vuosikertaviinejä ja mm. hanhenmaksavalmisteita sisältävän herkkukorin. Hän taisi olla hyvinkin tietoinen tytön ongelmista, mutta ei missään vaiheessa aikaisemmin tuonut niitä esille. Joskus aikaisemmin, kun olin yrittänyt keskustella hänen perheestänsä, tyttö oli sanonut, ettei halua puhua heistä ja, että hän vihaa isäänsä ja toivoisi isänsä kuolevan. En todellakaan tiedä mitä tuonkaltaisen vihan taustalla on, mutta todennäköisesti jotakin hyvin traumaattista.
Tämä kokemus tosiaan sai meidät miettimään omia valmiuksiamme ryhtyä joskus sijaisvanhemmiksi. Sijaisvanhemmat saattavat joutua kokemaan heille sijoitettujen lasten myötä hyvinkin haastavia tilanteita. Ehkä jonkun sijaisvanhemman mielestä tämä kokemukseni saattaa kuulostaa lievältä.
Tuntuu nyt joka tapauksessa ihanalta saada oma vauva, jolle voi tarjota hyvän ja turvallisen kodin, ja joka ei ole kokenut mitään kauheuksia.
! 
