Meillä esikoista odottaessa miehellä oli tosi vahva olo, että tyttö tulee ja sai puheillaan myös minut odottamaan tyttöä. Puhuttiin yleisesti kaikille, että eiköhän se ole tyttö joka tulee..
Rakenneultran lopulla selvisi erittäin selvästi, että poika tulossa kun ruudulla näkyi pelkästään kivekset ja pippeli :) ( hän pyllisti ruudulle). Molemmat mentiin ihan hiljaiseksi ja oli järkyttävä huomata kun pettymyksen aalto kävi läpi koko kropan... Automatka kotiin oltiin ihan hiljaisia.. Mies totesi, että pitää alkaa orjentoitumaan eri tavalla kun tulokas onkin poika. Minä purskahdin itkuun ( itku tulee vieläkin silmään) että olen maailman huonoin äiti jo nyt kun en osannut iloita samantien tulevasta pojasta.. Ajattelin kaikkea, että nyt minua rankaistaan jollain kummallisuudella näistä tuntemuksista.. ( ettei rakkaalla pikkuiselta olisi kaikki hyvin tms...)
Muutamia päiviä painin näiden ajatusten kanssa! Kävin ostamassa mini-poikalasten-ihanuuksia, että asia konkretisoituisi.. Ja itkeskelin omaa huonoa äitiyttäni ( ihana hormoonit.. )
Sen jälkeen ajatus omasta pojasta alkoi tuntua ihanalta! Mies suunnitteli kalastus ja pelireissuja pojan kanssa. Nyt meillä on ihanin,suloisin,komein ja sosiaalisin 1vuotias mitä voi olla!
Rakastetaan häntä enemmän kuin mitään eikä voitaisiin edes kuvitella,että hän olisi tyttö!
Mielestäni kaikki ajatukset ja toiveet on sallittuja, vaikka niistä "ei saisi" puhua ääneen. Uskon silti,että jokaiselle tärkeintä loppujen lopuksi on se, että lapsella on kaikki hyvin!
Viimeistään siinä vaiheessa kun sen pienen, tahmaisen nyytin saa syliinsä!