Ee
Sanaisen arkkunsa ammentaja
Miulla oli viime viikolla kauhun hetket ruskean vuodon kanssa. Se on suoraan sanottuna hirveä mörkö! Tässä tuntemuksia:
Ruskea vuoto, inha pikkuoire joka joko ei tarkoita mitään ja on normaalia, tai on pahimmillaan alkavan keskenmenon ensimerkki. Näin selvitin itselleni, kun kauhuissani googletin että mitä tästä nyt voi seurata? Neuvolassa ei kuitenkaan voida tehdä muuta kuin odottaa, ja tarjota henkistä tukea. Pahinta oli vielä kohdun hiljaisuus kun dopplerilla kuunteli. Ei siinä terve järki riitä, vaikka kuinka ajattelee että 12. viikko menossa, ei se ole outoa jos ei kuulu mitään. Mutta yhdistäppä siihen ruskea vuoto, ja raskausoireiden normaalistikin tässä vaiheessa tapahtuva häviäminen! Ja kun ei ole vielä ollut ultraakaan, niin olin ihan varma, että kohdussa on kuollut ihmistaimi. Eipä tuo ihan äskettäin esiin tullut vauvamahakaan lohduttanut. En pystynyt edes koskemaan vatsaani.
En nukkunut yöllä ollenkaan. Seuraavana päivänä vaan itkin, rauhoituin, järkeilin, sain taas itkukohtauksen, ja niin edelleen. Puoliso ei sitä enää katsellut, vaan päätti että rahalla saa ja hevosella pääsee. Samalle päivälle sai Mehiläisestä ajan gynekologille. Ainut paikka missä oli vapaa aika mutta eipä siinä enää kerinnyt hintavertailuja tehdä. Mutta oli se sen arvoista.
Vauva ilmestyi heti näytölle, ja sydän sykki vahvasti. Koko vastasi viikkoja (Oli jopa karvan verran isompi). Kun katsoin sitä kuvaa ja kaikki oli hyvin, ei enää itkettänyt. Tunsin täydellisen rauhan! 2 kyyneltä valui poskelle kun olin pää kallellaan. Puoliso sen sijaan itki ensimmäiset kyyneleet vuosiin. Samalla selvisi vuodonkin syy: Istukan reuna kohdunkaulan suun päällä. Gynekologi kertoi että se tulee todennäköisesti siitä siirtymään pois kasvavan kohdun mukana, ja vuotokin johtui 99% todennäköisyydellä siitä. Nyt tähän faktaan kun yhdistetään tuo kohdun kasvupyrähdys, niin kaikki tuntuu niin selvältä!
Syy miksi kerron tämän? Koska ainakin itse sain pieniä toivon pilkahduksia näistä tarinoista, missä kaikki oli ok, ja ikävä oire sai selityksen! Kokemus oli henkisesti tosi rankka. Olin jo ennen ultraa ehtinyt ikäänkuin aloittaa jo jonkinlaisen surutyön, olin niin varma että joku on pielessä. Toimenpiteen jälkeen puolisoni ja minä hymyilimme tuntikausia kuin idiootit.
Ruskea vuoto, inha pikkuoire joka joko ei tarkoita mitään ja on normaalia, tai on pahimmillaan alkavan keskenmenon ensimerkki. Näin selvitin itselleni, kun kauhuissani googletin että mitä tästä nyt voi seurata? Neuvolassa ei kuitenkaan voida tehdä muuta kuin odottaa, ja tarjota henkistä tukea. Pahinta oli vielä kohdun hiljaisuus kun dopplerilla kuunteli. Ei siinä terve järki riitä, vaikka kuinka ajattelee että 12. viikko menossa, ei se ole outoa jos ei kuulu mitään. Mutta yhdistäppä siihen ruskea vuoto, ja raskausoireiden normaalistikin tässä vaiheessa tapahtuva häviäminen! Ja kun ei ole vielä ollut ultraakaan, niin olin ihan varma, että kohdussa on kuollut ihmistaimi. Eipä tuo ihan äskettäin esiin tullut vauvamahakaan lohduttanut. En pystynyt edes koskemaan vatsaani.
En nukkunut yöllä ollenkaan. Seuraavana päivänä vaan itkin, rauhoituin, järkeilin, sain taas itkukohtauksen, ja niin edelleen. Puoliso ei sitä enää katsellut, vaan päätti että rahalla saa ja hevosella pääsee. Samalle päivälle sai Mehiläisestä ajan gynekologille. Ainut paikka missä oli vapaa aika mutta eipä siinä enää kerinnyt hintavertailuja tehdä. Mutta oli se sen arvoista.
Vauva ilmestyi heti näytölle, ja sydän sykki vahvasti. Koko vastasi viikkoja (Oli jopa karvan verran isompi). Kun katsoin sitä kuvaa ja kaikki oli hyvin, ei enää itkettänyt. Tunsin täydellisen rauhan! 2 kyyneltä valui poskelle kun olin pää kallellaan. Puoliso sen sijaan itki ensimmäiset kyyneleet vuosiin. Samalla selvisi vuodonkin syy: Istukan reuna kohdunkaulan suun päällä. Gynekologi kertoi että se tulee todennäköisesti siitä siirtymään pois kasvavan kohdun mukana, ja vuotokin johtui 99% todennäköisyydellä siitä. Nyt tähän faktaan kun yhdistetään tuo kohdun kasvupyrähdys, niin kaikki tuntuu niin selvältä!
Syy miksi kerron tämän? Koska ainakin itse sain pieniä toivon pilkahduksia näistä tarinoista, missä kaikki oli ok, ja ikävä oire sai selityksen! Kokemus oli henkisesti tosi rankka. Olin jo ennen ultraa ehtinyt ikäänkuin aloittaa jo jonkinlaisen surutyön, olin niin varma että joku on pielessä. Toimenpiteen jälkeen puolisoni ja minä hymyilimme tuntikausia kuin idiootit.
Nyt vuoto on ruskeaa ja vähäistä mutta varmaan vanhoja tulee vielä :) pääsen tarvittaessa tarkistamaan vielä parin viikon päästä ultrassa tilanteen jos kovasti oireilee.. Toistaiseksi kaikesta hyvin :)
