Onko muita kohtalotovereita äiteinä joilla reuma?
Minulla syntymästä asti ollut juveniili moninivelreuma. Lähinnä olisin kysellyt millaisia oireita teillä ollut raskauden aikana ja sen jälkeen. Reumaliiton sivuilta lukenut, että oireet usein pahenneet synnytyksen jälkeen kun kropan ei enää tarvitse suojata sikiötä.
Olisi mukava kuulla kokemuksia, jos muita reumaa sairastavia palstalta löytyypi.
Itsellä raskaushaaveet alkoivat kolme vuotta sitten, jolloin Remicade ja Trexan jätettiin tietoisesti tauolle. Pahalaatuisesta, 17 vuotta kestäneestä nivelreumasta (reumatekijä positiivinen) johtuen lääkkeenä jatkettiin Embreliä positiiviseen raskaustestiin saakka.
Puolen vuoden varoajan jälkeen sain lääkäriltä vihdoin luvan aloittaa yrittämisen raskaaksi tulemiseksi.
Vointi oli jo tuolloin huono ja kävin säännöllisesti kortisonipiikeillä. Toiveena oli raskaus mahdollisimman pian ja odotin paljon mainostettua "parempaa raskausajan vointia" kuin kuuta nousevaa.
Tulin raskaaksi onneksi jo toisella yrittämällä ja Embrel lopetettiin samantien. Raskausaikana lääkityksenä Salazopyrin, Prednisolon, Oxiklorin.
Raskausaika menikin valitettavasti kovien tulehduksien saattelemana ja jatkuvia tulehduksia lonkissa, leukanivelissä, ranteissa, ja polvissa. Puolivälissä raskautta alkoivat kovat selkäkivut jonka aiheuttamat krampit pakottivat sängynpohjalle ja sairasloman kautta varhennetulle äitiyslomalle. Kevät meni tuskaisissa merkeissä sairauden suhteen mutta itse raskaus eteni normaalisti. Kesäkuussa 2013 vihdoin selkäkivut helpottivat, kun synnytin esikoisen maailmaan. Ihana lapsi sylissä kaikki koetut kivut ja tuskat unohtuivat, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin!
Selkäkipujen suhteen tilanne pysyi kuitenkin samana ja oireita alettiin tutkimaan reumalääkärillä heti synnytyksen jälkeen. Magneettikuvissa todettiin pahalaatuinen selkärankareuma, joka oli puhjennut raskausaikana ja tänä aikana syövyttänyt useita selkänikamia ja nivelrakoja aina rintarangasta niskaan ja alas lantioon saakka.
Imetystä pystyin jatkamaan kaksi kuukautta ennenkuin oireet pakottivat aloittamaan Embrel lääkityksen uudelleen.
Embrel laski tulehdusarvoja, mutta tulehdukset jatkuivat nivelissä edelleen ja jatkuvalla kortisonipiikityksellä sain pidettyä itseni jotenkuten lapsenhoitokuntoisena.
Kahden kuukauden päästä synnytyksestä tein elämäni suurimman päätöksen ja halusin esikoiselle pikkusisaren mahdollisimman pian, kun varsinaisia lääkkeitä (Trexan,Remicade) ei oltu vielä aloitettu.
Otin tietoisen riskin selkärankani pahenemisesta raskauden aikana, olin myöskin tietoinen elinajan lyhenemisestä pahanlaatuisen selkärankareuman jälkeen ja tiesin riskin, etten välttämättä olisi koskaan enää täysin työkykyinen, mikäli toinen raskaus tekisi yhtä pahaa tuhoa selkärangassa kuin ensimmäinen.
Ajatus kuitenkin siitä, ettei esikoisellani ole leikkikaveria ja sisarellista turvaa aikuisiällä minun kipujeni takia, ei vain yksinkertaisesti sopinut ajatusmaailmaani. Mitäpä jos kiikkustuolissa vanhuksena kadun eniten sitä, etten itsekkäästi halunnut kokea kivuliasta raskausaikaa vain siksi, että olisin joutunut itse maksamaan lapsesta hiukan muita kalliimman hinnan. Entä jos katuisin päätöstäni sitten, kun en voisi asiaa enää korjata- sitten kun on liian myöhäistä..?
Päätin mieheni ja perheeni peloista huolimatta yrittää toista lasta samantien ja tulin onneksemme kolmannella kerralla raskaaksi esikoiseni ollessa vain 4 kuukautta vanha.
Raskausaika meni haastavasti ja välillä lapsenhoitopäivät menivät pyörätuolista käsin, välillä vuodelevosta kärsien. Päättäväisyys on kuitenkin siitä erikoinen asia, että sen ansiosta mennään kevyesti läpi vaikka harmaan kiven. Toinenkin raskaus meni samalla lääkityksellä Prednisolon, Salazopyrin, Oxiklorin ja tietysti foolihappo läpi raskauden.
Selkäkivut olivat yllätyksekseni kevyempiä tällä kertaa ja reumalääkärissä ramppasin ainoastaan piikeillä pahojen lonkka- ja nilkkatulehduksien vuoksi.
Toinen synnytys meni siitä haastavasti, että lapsi jäi hartioistaan kiinni ja istukkaa jäi kohtuun kiinni. Lapsi saatiin lopulta revittyä pois mutta menetin lähes kaksi litraa verta ja jouduin kiireelliseen leikkaukseen suoraan synnytyksestä. Hengenlähtö oli siis itselläni todella lähellä ja ensimmäistä kertaa leikkauspöydällä heräsin miettimään tilannetta, jossa minut heitetään yhtäkkiä ulkopuolelle kaiken kokemani vaivan ja tuskan jälkeen. Entä jos en pääsekään näkemään lapsieni kehitystä, vaan kuolen tähän paikkaan heti toisen lapseni synnyttyä..?
Siinä hetkessä päätin, että tästä lähtien kuuntelen myös itseäni ja olen työni naisena tehnyt. Kun aikansa laittaa raskauden ja pienen kasvavan lapsen etusijalle, unohtaa kokonaan oman itsensä ihmisenä.
Luojan kiitos selvisin leikkauksesta ja myös pieni poikani säästyi moitteetta vaikeasta syntymästään. Pääsimme viikon päästä kotiin ja hiljalleen palauduimme elinvoimaisiksi.
Toinen raskauteni ei ollut syövyttänyt selkääni enempää, joten sain kuopukseni ikäänkuin "kaupanpäälle." Kuntoni ja työkykyni ei kuitenkaan koskaan tule olemaan ennallaan, sillä ensimmäisen raskauden aikana puhjennut selkärankareuma ja sen aiheuttamat kivut tulevat kulkemaan kanssani lopun ikääni. Syön viikossa 58 lääkettä (Salazopyrin,Oxiklorin, Triptyl, Prednisolon, Trexan, Arcoxia, Acid fol) ja käyn Remicade-hoidossa 8 viikon välein.
Kuopukseni syntymästä on kulunut nyt vuosi ja katson pieniä, terveitä lapsiani. Ne hetket kun lapseni leikkivät yhdessä ja nauravat kahdestaan takapenkillä, ovat onnenhetkiä ja auttavat unohtamaan kaiken pahan sairauteeni liittyen. Olen kiitollinen kahdesta suloisesta lapsesta, jotka päätin mieheni kanssa saattaa maailmaan. Jouduin maksamaan hieman kalliimman hinnan, mutten kadu päätöstäni hetkeäkään, sillä ilman kipua minulla ei olisi näitä lapsia ja tätä ihanaa perhettä. Tämä on minun elämä ja minä opin elämään tämän elämän kanssa.
Tunnen suurta ylpeyttä katsoessani pientä poikaani, joka on elävä, ihana todiste siitä päätöksestäni, jonka silloin keittiönpöydän ääressä itkien tein. Elämän suuria päätöksiä ja niin ihania asioita, joista saamme mieheni kanssa onnen ja ilon.
Ei kannata liikaa pelätä tulevaa vaan ottaa kaikki vastaan ja suhtautua niihin rohkeudella ja vahvalla asenteella.
Raskausaikana määrätyt lääkkeet ovat pitkän tutkimuksen tuloksia eikä niitä lääkepurkkien tekstejä kannata mielestäni liian tarkasti tutkia. Suomessa lääketiedeasiat hoidetaan taatusti varman päälle, sanoi minua hoitanut, reumaäiteihin erikoistunut, reumalääkäri Susanna Sihvonen.
Itse sain terveet lapset vaikka lääkkeitä napsin jatkuvasti ja noudatin lääkärin määräyksiä tarkasti.
Vastukset ja niistä selviytyminen on niitä elämän suurimpia rikkauksia, joista voi ammentaa vahvuutta loppuelämän ajan. Niitä ei kaikille anneta ja vaatii suurta voimaa selviytyä niistä voittajana ja ilman katkeruutta. Nämä asiat opin lasteni kautta ja sitä samaa asennetta haluan jakaa myös muille kohtalotovereilleni!