Raskausmasennus eikä mieskään jaksa

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Lavinia
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
Lavinia

Lavinia

Sanavalmis juttuseppä
Tuntuu, että joka päivä on toistaan vaikeampi. Mulla masennus, mies sanoo, että minun kanssa on tosi raskasta olla. Että minun jokapäiväiset itkut ja epätoivokohtaukset saa hänetki tuntemaan, ettei jaksa.

Oonko epäreilu, kun yritin selittää, että tarvisin lohtua ja tukea? Koska vauvaki kärsii (ainakin sitten myöhemmin oppimisvaikeuksina ym.) jos minä stressaan liikaa. Että minun paha olo on vauvalle pahaksi.

Tottakai miehelläki on oikeus mulle sanoa, jos on rankkaa. Ja haluaisin olla sillekki olkapäänä aina ku pystyn. Tuntuu vaan, etten kestä tähän päälle sitä syyllisyyttäki vielä.. Muutenkin masentuneena ajattelee, että itestä on vaan harmia muille, parempi ku vaan katoais jonnekki :'(

Onko muilla ollu vastaavaa?
 
Raskausmasennus on tuttua täälläkin. Mies oli tosin ymmärtäväisempi, ja olihan hän tietty 50% ”syyllinen” kyseiseen masennukseen. :wink Ei ole epäreilua toivoa että hän olisi tukenasi. Raskausmasennus ei kuitenkaan jatku ikuisesti, ja miehen tuki auttaa kovasti. Sinuna pyytäisin päästä neuvolapsykologille juttelemaan, vaikka raskausmasennus on hormonaalista se voi kroonistua jos siihen ei saa apua.

Miehesi vaikuttaa olevan myös jonkinlaisen mielialaongelman kourissa. Onhan vauvan saaminen iso juttu, ja suuri elämänmuutos voi olla pelottava ja ahdistavakin. Sitten kun puolisokin on huonossa jamassa se vaikuttaa tietenkin miehenkin jaksamiseen. Ehkä saisit hänetkin sinne psykologille?
 
Itselläni ei ole ensikäden kokemusta, eli siinä mielessä "huutelen puskista", mutta olen vierestä seurannut ystäväni raskaus-/synnytyksen jälkeisen masennuksen kulkua, ja osaan sitä kautta vähän aavistella, miltä susta saattaa just nyt tuntua.

Ystävälleni tärkein apu oli tieto siitä, että masennus ei ole ns. korvien välissä, tai johdu mistään, mitä hän on tehnyt, ajatellut tai kokenut. Ennen kuin tieto oikeasti saavutti hänet ja upposi tarpeeksi syvälle, ehdittiin kuitenkin uida aika syvissä vesissä.

Auttaisiko, jos hakisit miehelle tietoa aiheesta, vaikka ihan verkosta? Tai pyytäisit neuvolasta, jos jaksat siellä asiasta puhua (ystäväni ei halunnut, koska pelkäsi leimautumista, minkä ymmärrän hyvin myös - joskin se hidasti ehkä asian käsittelyä ja toipumista).

Myös miesten ns. baby blues on todellinen ilmiö, vaikka ei samalla tavalla tai yhtä vahvasti hormoniperäinen, kuin naisilla. Tästä ilmiöstä puhutaan vähemmän ja se jääkin siksi monella diagnosoimatta. Jos ollenkaan mahdollista, olisi hienoa, jos voisitte molemmat saada tukea ja apua omilla tahoillanne. Voi nimittäin olla, että vaikka miehesi haluaisikin ihan tosissaan olla sulle tukena, se ei juuri nyt onnistu.

Eli näin ulkopuolisena en oikein osaa mitään viisasta sanoa, mutta: et ole missään tapauksessa hullu, väärässä tai huonompi kuin muut. Hormonisi ovat mahdollisesti vain vielä tavallistakin enemmän sekaisin, mikä vahvistaa kaikkia ajatuksia ja tunteita. Pienempikin vastoinkäyminen tuntuu ylitsepääsemättömältä ja kaikki väsyttää.

Tarvitset tukea ja apua - toiselle riittää tiedon kerääminen ja aika, joku tarvitsee olkapäätä ja kolmannelle vaaditaan lääkitys, ennen kuin asia selviää. Mutta se selviää kyllä, se on varma.

Synnytyksen jälkeinen masennus on muuten vähän harhaanjohtava termi. Masennushan ei katso sitä, onko vielä tai juuri synnyttänyt vai ei. Joillain se alkaa jo raskauden aikana, joillain sen kehittyminen voi kestää hyvinkin kauan synnytyksen jälkeen - itseasiassa toisilla se puhkeaakin kunnolla vasta viikkoja, jopa kuukausia synnytyksestä. Siksi asiaa ei aina osata yhdistää. Asiantunteva neuvolahenkilökunta kuitenkin tietää hyvin mistä on kyse, kun osaa itse tarpeeksi kuvailla oloa.


Jos satut Lavinia olemaan niitä, joita tiedon kerääminen auttaa (ja ehkä se mieskin voisi siitä hyötyä), alla muutamia linkkejä aiheesta:

http://www.terve.fi/raskaus-ja-odotus/hormoni-saattaa-ennustaa-synnytyksen-jalkeista-masennusta
http://yle.fi/vintti/yle.fi/akuutti/arkisto2002/210502.html
https://www.womenshealth.gov/publications/our-publications/fact-sheet/depression-pregnancy.html
 
Kiitti teille. Nyt alkaa jo näyttää vähän aurinkoisemmalta, ei tainnutkaan johtua vain hormoneista niinkuin luulin, vaan lääkkeen lopetuksesta. Oon syönyt yli vuoden masennuslääkkeitä, lääkäri sanoi, että tarvittaessa voi jatkaa (ei ole raportoitu haittoja sikiölle), mutta hyvä tietenkin olisi lopettaa jos voi. Niinpä lopetin, seurauksena hirveät itsarifiilikset.. Ja Voxrasta ei muka pitänyt tulla pahoja viekkareita, siksi en osannut tuollaista odottaakkaan. Sitten jatkoin syömistä, nyt tuntuu jo paremmalta.

Ensimmäisen lapsen kohdalla olin kyllä masentunut koko raskauden, se meni kai hormonien piikkiin. Kaikki ikävät ajatukset ja olotilat kun häipyi heti kun sain vauvan maailmaan :grin

Terapiakontakti mulla on vielä olemassa, nyt oon käynyt vähän useammin juttelemassa. Eiköhän tämä tästä. Pitää vähän myöhemmin katsoa sitä lääkkeen lopettamista uudelleen, tahtoisin tietää, minne asti kannattaa varautua vieroitusoireiden jatkuvan.

En usko, että mies masentunut tai mitään, kun muulloin on aina hyvällä päällä paitsi silloin kun vaimolla on kova depisolo päällä.. Ja kun niitä oloja oli monta kertaa päivässä joutunut katsomaan, niin väsyttäähän se.

Toivon, että puhuisi mulle enemmän. Siitä miltä vauvantulo tuntuu ja muustakin. Jos oon kysynyt, että miltä tuntuu tulla (biologiseksi) isiksi, niin vastaus on "ihan hauskalta". :rolleyes: Mites teillä, haluaako ja osaako miehet puhua noista tunteista mitä raskaus herättää?
 
^ ei :D Mies on kyllä innoissaan ja odottaa vauvan syntymää, mutta ei ne sitä sanoilla kerro. Se näkyy enemmän tekoina ja sellaisena "läsnäolemisena" ja huomioonottamisena. Tollaseen kysymykseen vastaus meilläki olis varmaan jotain tyyliin "iha hienoo".
Kerran kun riideltiin jonkun mun kiukuttelun seurauksena, niin mies sitten ihan hermostui että ei hän vaan YMMÄRRÄ, eikä voi ymmärtää miltä musta tuntuu, koska HÄN ei ole raskaana. Ja oli siinä kyllä ihan oikeassa. Ei sitä voi pakottaa tajuamaan asiaa, mitä se ei vaan yksinkertasesti voi tajuta eikä tietää. Tuli itelle aika tyhmä olo, ku olin väkisin yrittäny saada sen ajatteleen/tunteen/käsitteleen asioita niinku minä, vaikkei se oo mahdollista.
Jos mies ei oo puhujatyyppiä, niin ei sitä kannata/voi siihen pakottaa. Ne elää tätä vaihetta ja kokee tän eri tavalla ku naiset, tietysti. Ei munkaan mies tosiaan oo mikään puhuja eikä osaa sillätavalla keskustella esim. tunteista (naisten juttuja sellaset ;)), mutta se näyttää ne sitten toisella tavalla. Tietysti se nyt sanoo rakastavansa ja kehuu ym, mutta hiukankaan sellasta syvempää tekstiä ei tule. Mutta se kyllä kuuntelee kaiken mitä mulla on sanottavana ja sisäistää sen, niin eiköhän se riitä :>
 
On mies innoissaan ja odottaa kovasti vauvan tuloa. SIlittelee ja pussailee mun mahaa todella paljon ja on kovin huolehtivainen. Mutta mutta... pääasiassa oon saanut itse kaverini kanssa hankkia tarvikkeita ja kun oon näytellyt niitä miehelle niin se on vaan että okei ihan kiva. Ei oikein innostu tavaroista. Mies stressaa tosi paljon töistä ja rahasta. Rahaa menee paljon tällä hetkellä kun mä oon hankkinut tarvikkeita (vain välttämättömiä juttuja, en ole hamstrannut ja olen saanut todella todella paljon käytettynä kaverin kautta ja kirppiksiltä, olen laskenut, että olen säästänyt varmaan toista tuhatta euroa hankinnoissa).

Välillä mies sanoo, että lapsi tulee huonoon aikaan ja asiat on persillään tän lapsen takia. En oikein osaa suhtautua tuohon miehen ristiriitaan. Johtuuko se vain pelosta ja stressistä mitä tämä ensimmäinen lapsi tuo tullessaan vai onko jotain muuta taustalla. Mies on sanonut useita kertoja, että olisi pitänyt odottaa lapsen tekoa muutama vuosi ja, että lapsi tulee huonoon aikaan nytten. Kuitenkin alkuun sovimme yhdessä, että lapsi saa tulla ja puhuttiin ja pelättiin myös lapsettomuutta.

En hirveästi, tai ainakin yritän olla puhumatta vauvasta, mutta tietysti aika paljon mun ajatukset on vauvassa ja kaikkeen siihen liittyvässä kun laskettu aika on 2,5kk päästä... En halua lisätä stressiä miehelle ja hän vain kovasti puhuu, että sitten heti äitiysloman jälkeen mun pitää mennä töihin. Eli laittaa alle 1v päiväkotiin. En ole tähän ottanut kantaa kun en halua luoda miehelle paineita.

Lisään vielä, että mies on useamman kerran tokaissut, että hänen palkallaan tässä eletään, ettei hän voi olla yksin vastuussa rahallisesti. Meillä on yhteinen taloustili, johon laitamme molemmat rahaa suhteessa tuloihimme. Mies 60% = 1500e ja minä 40% = 1000e, mutta mietin vain, että miten voin laittaa nykyisen summani kun äitiyslomarahani ovat tuon tuhat euroa, eikä näin ollen minulle jää mitään omaa rahaa humputteluun...(ei sillä että humputtelisin, mutta olisi joskus kiva käydä jossain kavereiden kanssa).

Itse tiedän, että pärjäämme taloudellisesti kyllä kunhan koko perheemme on yksi yksikkö. Vaikka en tuo rahaa talouteen niin paljon, niin hoidan kuitenkin kaikki kotityöt (pyykki, siivous, ruuan laitto) ja olen sitten enemmän vastuussa vauvan hoidosta tietenkin. EIkö tämän pitäisi kompensoida sitä että rahaa tulee vähän?
 
No ei tuossa kyllä vielä pitäis mitään rahallista ahdinkoa olla, jos tulot on tuollaiset (äitiysrahakin). Vaikka nyt en yhtään tiedä teidän yleisestä tilanteesta, esim onko lainoja/kuinka isot on kk-menot ym, mutta meillä ei oo kuin mies töissä (kokopäivä, mutta ei tod mikään iso palkka) ja minä oon ollut työttömyystuella, ja silti on saatu maksettua talo ja auto ja elettyäkin ilman että leipäjonoon ois joutunu. Ja tähän kohtaan meki tehtiin lapsi :P
Ja sitä omaa rahaansa saa kyllä käyttää mihin haluaa (kunhan ei jää ne pakolliset jutut maksamatta sen takia), meilläkään ei oo ees yhteistä tiliä ja käytän omia pieniä ylimääräisiä rahojani kyllä ihan siihen mihin itse haluan. Samoin mies.
 
Mun mielestä eletään aika niukasti kun vertaa lähipiiriin. Ei ostella tavaraa (päinvastoin mulla myynti/karsimis hommat meneillään), yksi auto jolla työmatkat + isommat kauppareissut tehdään, ruokaa ostetaan ja tehdään itse sellaista edullista perusruokaa, menee n.400e/kk. Asuntolainaan otettiin maltillinen kk erä, ja joustava laina-aika... ei ole mitään muita lainoja (siis autolainaa tai luottokortteja täpissä). Mä kyllä tiedän (tai tiesin jokin aikaa sitten), että selvitään lainasta ja kaikesta, mutta nyt kun mies on stressannut niin paljon niin se tarttuu muhunkin. Välillä tulee epätoivon päiviä, että tekikö virheen että tässä taloustilanteessa saadaan lapsi, mutta sitten ajattelen, että ei oikein ois ollut ns. parempaa hetkeä tehdä. Saan hyvät äitiyslomarahat nyt, molemmilla vakityö toistaiseksi ainakin (eihän sitä tiedä mikä tilanne esim. 5v päästä).
 
Ja kyllä tiedän, että ei tässä mitään kroisoksia todellakaan olla, mutta ajatettelen, että selvitään kyllä ihan hyvin ja pystytään tarjoon lapselle muutakin kuin aivan vähimmät välttämättömyydet... Välillä vaan epäilyttää... Ehkä myös minuun vaikuttaa se, että pelkään miten mies sitten lopulta suhtautuu ja reagoi kun lapsi on syntynyt. Että meneekö tämä alkupaniikki ja muutoksen tuoma stressi pois, kun näkee sen arjen ja miten rahatalous pyörii kun se lapsi oikeasti on tässä...
 
Eipä se vauva muutamina ekoina vuosinaan nyt vielä kauheesti sitä rahallista panostusta vaadi (alkuhankintojen jälkeen), enkä nää siitä ees itse mitään huolta vaikka ollaankin hyvin pienituloinen talous! Mihin sitä rahaa kauheesti pienessä vauvassa menis? Kouluikäiset alkaa sitten oleen jo jonku verran kalliimpia, mutta ajattelin siinä vaiheessa kyllä olla itsekin jo töissä niin pystyy kustantamaan niitä harrastuksia sun muita ;) Pieni vauva/lapsi ei tarvi kuin sen turvallisen kasvuympäristön ja rakastavat vanhemmat, ei se rahalla mitään tee :>
 
Takaisin
Top