Raskaus ei oikein ollut mun juttu. Olin kuvitellut että se olisi ja että olisin oikea supermamma joka jumppaa vielä synnärilläkin, mutta toisin kävi.
Heti alusta asti seurana oli väsymys ja hengästyminen, olin aivan uuvuksissa. Sitten alkoi pahoinvointi, joka kesti rv 16 asti. Tuli yrjöiltyä vähän kaikkialle, mm. pysäköinninvalvojan jalkoihin.
Keskiraskaudessa, jonka pitäisi olla kaikkein kukkeinta aikaa, iski kylkikipu ja atooppinen ihottuma. Siitäkin huolimatta, että oli kesä. Tukisukat tulivat tutuiksi turvotuksen takia.
Loppuraskaus meni mahdottoman turvotuksen ja sukkapuikkokipujen siivittämänä. Mitenkään päin ei saanut hyvää asentoa, eikä lopulta enää edes muita kenkiä jalkaan kuin kumpparit. Muistan, kun kerran kyykistyin noukkimaan koirankakkaa maasta ja koira kiskaisi mut kumoon. Sätkin siellä kuin koppakuoriainen, ennen kuin pääsin polvien kautta takaisin jaloilleni.
Täysin normaaleja raskausoireita siis, mutta kun sain ne kaikki. Kaikki sanoivat että mullekin jää vielä ikävä sitä mahaa, mutta en ole itkenyt perään. Näin on parempi!
Turhauttavaa, kun juuri mitään ei pysty tekemään, liikunta on jäänyt ihan minimiin (toki tämä on ollut myös oma vika mutta oman osansa tässä tekee kaikki nämä raskausajan ongelmat, mm. pelkkä käveleminen on vaan jo liian kivuliasta) ja muutenkaan ei kyllä ole mennyt ollenkaan niinkuin itse etukäteen jotenkin ajattelin tämä raskausaika. Vaikka mulla ei noin voimakasta pahoinvointia ollut, on ollut kaikkea muuta kyllä sitten. Lisäksi olisi pitänyt paremmin henkisesti varautua kehon muutoksiin, koska niiden kanssa sopeutuminen on edelleen kesken...
