Heippa tulitikku!
Minä oon jo muutaman vuoden ajan sairastanut paniikkihäiriötä, aikanaan ongelmana oli myös ahdistuneisuus ja lievä masennus. Liittyi tod.näköisesti 20 kriisiin ja edesmenneeseen huonoon parisuhteeseen. Akuutti tilanne saatiin muutamassa kuukaudessa hallintaan sairaalahoidon, terapian ja oikean lääkityksen avulla ja löysin taas elämäni raiteille. Mulla ehkä on suurimpana ongelmana ollut just se, että mun elimistö reagoi ihan sika helposti jännitykseen ja elämän ongelmiin. No tässä sitä on elelty normaalia elämää, mihin toki kuuluu ahdistusta ja kaikkea mahdollista, mutta normaalisti ja niistä selviää. Edelleen syön estolääkitystä pienellä annoksella, jottei oireet uusisi.
Nyt oon 28.viikolla raskaana ja edelleen syön lääkettä. Joskin raskauden alussa lääkärin kanssa vaihdettiin lääke sopivampaan ja pienennettin annosta. Lopetan lääkkeen sitten ennen synnytystä, ettei vauvalle tule mitään vieroitusoireita. Muuten vauva kasvanut hienosti ja kaikki rakenteet ym kunnossa. Lääkettä tutkittu paljon ja niinkun joku sanoikin, että joskus se on tärkeintä että myös äiti voi hyvin. Lääkkeen ei ole tutkimuksissa osoitettu vaikuttavan mitenkään sikiön kasvuun eikä lapsen kehittymisene. Eli siis vaihtoehdot kyllä punnitaan tarkkaan.
Tässä maailmassa sairastetaan kuitenkin miljoonia eri sairauksia ja joskus ne on myös osa odotusta. Joskus ajattelin niin, että voinkohan saada lapsia ollenkaan, että voidaanko nää lääkket lopettaa ja palaako kaikki jutut taas ym ym. No nyt oon tullut siihen tulokseen, että se ei minusta tee yhtään sen huonompaa äitiä, jos paniikkihäiriötä sairastan ja siihen lääkettä syön. Muutenkaan mielestäni elämässä ei kannata ressata liian pitkälle ja luoda kauhuskenaarioita tulevaisuudesta, koska milloin vaan kenelle tahansa voi sattua jotain. Eli päivä kerrallaan mä uskon etä hyvä tulee.
Se mitä raskaudenaikaisiin mieliala juttuihin tulee, niin kyllä se mieli jyrrää täälläkin, vaikka lääkettä syönkin. Eikä sen tarkoituskaan ole tehdä elämästä helppoa, joskin siedettävämpää. Alussa oli tosi ahdistunut olo, koska panikoin sitä, että apua onko musta äidiksi ja pystynkö hoitamaan lastani, masennunko synnytyksen jälkeen ym. Kunnen tajusin, että kaikki odottavat äidit todennäköisesti miettivät samoja asioita jossain vaiheessa. Eli kyllä nuo hormoonit saavat aikaiseksi ihan normaalisti kaikenlaisia ajatuksia ja tunnetiloja, mutta se on aivan normaalia. Elämänmuutos tulee oleen kuitenkin niin suuri, että olisihan se ihme, jos ei välillä ahdistaisi ja asiat mietittyttäisi. Se on sitä kasvamista ja kasvaminen tekee joskus kipeää. Mutta siitöä palkitaan maailman ihannimmalla tavalla. Puhuminen on itselle äärettömän tärkeää, ja heti jos alkaa ahdistaan niin on avauduttava. Toivottavasti sulla on neuvolassa sellanen henkilökunta, joka osaa kuunnella ja ottaa jokaisen asiat ja ongelmat yksilöllisesti. Mulle ainakin tää foorumi on ollut pelastus ja täältä saa tosi hyvää vertaistukee. Huomaa, että hei enhän mä olekaan ainoa maailmassa joka näin ajattelee[:D]
Taitaa nyt mennä vähän aiheen sivusta nää mun jutut, mutta eipä kai tuo haittaa. Hieno kuulla, että sulla on mennyt hyvin ja olet pärjännyt ilman lääkkeitä jo pitkään. Usko, että hyvin menee myös jatkossakin. Muistat vaan puhua kaikista tuntemuksistasi. Missään asioissa ei ole hävettävää ja niinku oot varmaan jo täältä huomannut, että monet ajattelee samoja asioita. Raskauden aikana monet asiat mietityttää, ja jos ahdistus tai masennus alkaa vaikuttaan sun normaali elämään, niin sit kannattaa tosissan puhua asiasta neuvolassa. Se helpottaa kummasti kun puhuu. Välillä itse miettii kovastikin, että miten sitä jaksaa henkisesti sitten kun vauva-arki alkaa ym, mutta jotenkin toisaalta toi pieni antaa niin paljon voimia, että jaksaa väkisinkin hymyillä. Minusta tulee äiti tuolle pienelle, ja olen sille niin hyvä äiti kun vaan voin ja pystyn. Enempää ei mielestäni tarvitsekaan yrittää. Se riittää että yrittää parhaansa.
Onko sulla minkälainen tukiverkko ympärillä?Itelle ainakin tosi tärkeetä, että on mies ja molempien vanhemmat, ystäviä ym jotka on tärkee osa elämää ja silloin jos tuntuu että elämä ei aina kanna, niin läheiset kyllä kantaa.
Mä toivon sulle koko sydämestäni tsemppiä ja voimia tulevaiusuuteen ja uskoa itseesi ja siihen että pärjäät varmasti ja elämällä on tapana järjestyä[:)]
Kaikilla meillä on joskus vaikeaa, se ei meistä tee yhtään sen huonompia ihmisiä. Se sijaan ne huonotkin kokemukset vaan saa arvostamaan elämää eri lailla[;)]
