Raskaudenaikainen masennus

Juuri tämän takia tämän aiheen tänne aloitin. Toivoin että samassa tilanteessa olevat ihmiset tunnistaisivat ne "ei terveet" ajatukset jotka huutelee päässä.

Itse olen niin onnekas että nyt jo asiat rullaa paremmin. Sain apua monilta eri tahoilta, tärkeimmät tukijat olivat lähellä eli mies ja äiti.
Tekeminen, touhuaminen kaikki mitä keksii mikä saisi ajatukset pois peloista auttoi mulla. En enää 24/7 ajatellut vauvaa ja sitä kuinka se varmasti kuolee tms kamaluuksia..
Nyt huomaan itsessäni ajatuksia että näillä mennään ja kyllä kaikki selviää. Vaikka välillä pelottaa paljonkin kun ei liikkeitä tunnu niin silti huomaan herääväni ajattelemaan että kyllä se tästä ja kyllä kaikki vielä selviää.
Olen ostanut nyt ensimmäiset tavaratkin jo. Että näin sitä lähtee paranemaan kun avaa sen suunsa.

Fantti82 sinusta huokuu se että haluat apua ja olet päättänyt sitä saada. Se on tosi upea juttu ja se on ainoa asia mitä sinulta odotetaan, että avaat suusi. Kukaan ei voi muuten tietää hätääsi jos et kerro sitä. Tuon tajuaminen oli mulle se isoin juttu.

meemin kanssa olen huomannut olevani tosi samanlainen monessa asiassa. Myös tässä. Minäkin juurikin mutisin aikoinani ne jutut neuvolassa. Luojalle kiitos siellä oli tarkkaavainen sijaistäti joka heti huolestui. Nytkin olisi melkein pitänyt sun neukkutädin huolestua. Muista meemi että tänne voit puhua koska vaan ja mistä vaan, minua ainakin tämän foorumin olemassaolo on auttanut paljon.

Voimia teille kaikille odotukseen, kyllä se varmasti siitä vielä iloksi muuttuu. Itse uskon niin koska olen jo alkanut itse kokea odotuksen ihanuutta, en olisi tämän viestiketjun aloittaessani uskonut että näin nopeasti alkaa tapahtua..
 
Tämä foorumi ja tämä kyseinen keskustelu on auttanut mua tosi paljon. Helpottaa kummasti, että edes tänne voi "ääneen" niitä asioita laittaa. Ja jännä juttu, että lähes aina alan itkeä lukiessani tämän keskustelun viestejä. No, aika herkillä olen muutenkin, mutta tämä on ihan erityinen juttu.

Ihanaa Ang1, että sulla on miehesi lisäksi äiti tukena. Mulla ei ole ja se on yksi erittäin iso asia, joka mua ahdistaa. Äiti ei edelleenkään halua olla mun kanssa tekemisissä. Mä en näköjään merkitse sille mitään. Nyt kun musta itsestä on tulossa äiti, niin mun on vielä vaikeampi käsittää, että se voi hylätä lapsensa varsinkaan tällaisessa tilanteessa. Iso surun aihe se mulle on ja satuttaa kovasti, vaikka kuinka yritän jatkaa elämääni eteenpäin välittämättä äidin oikuista. Kuitenkin se on mun äiti.

Mä en oikein tiedä ymmärsikö se huolestua neuvolassa, ei tainnut. Ainakaan sen perusteella, että mun neuvola-aikaa siirrettiin eteenpäin. Sanoi kylläkin, että oli hyvä, että soitin. Musta tuntuu vaan, etten sen paremmin saa sanaa suustani siellä. Jotenkin ne sanat vaan juuttuu kurkkuun kun on vaikea aihe.
 
Aloittaako sun neukkutäti niin että kysyy : "Mitä kuuluu?"
Siihen vastasin itse "No.. hyvää.." tauko ja sitten jatkoin "No mitä nyt pelottaa, jännittää ja huolestuttaa.."
Ja sen jälkeen se alkoi kysellä enemmän ja enemmän. Mua itketti siellä kovasti ja se varmasti sen näki ja sen takia kyselikin enemmän. Onko sun mies neuvolassa sun kanssa mukana?

Tuo äitisi suhtautuminen on kamalaa. En ymmärrä kuinka joku voi tehdä noin, omalle lapsenlapselleen. Lapselleen olen kuullut monen olevan ihan hirveä ja julma mutta aina olen kuullut sitä että lapsen lapsesta välittää silti hurjasti.
Milloin tuo tilanne teillä on alkanut ja mistä? Onko sulla sisaruksia?

Mainitse neuvolassa myös se jos vaan suinkin pystyt että tunnet olevasi niin yksin. Ok?

Haleja paljon <3
 
Tänään sain soitettuu sinne neuvolaan, huomiselle sain ajan. Oisin kyl saanu jo tälle päivää mut olin niin pitkään töissä et neuvolan tätilta loppu työaika, eikä se mulle nyt ole just niin päivän päälle sinne meno. Jostain kumman syystä mua alko ahdistaa sen puhelun jälkeen entistä enemmän. Ehkä just sen takii että myönsin vihdoin ja viimein itellenikin oikeesti et kaikki ei taas ole kunnossa. Sama fiilis mulla oli sillon edelliselläkin kerralla kun tk:ssa kävin työpäivän päätteeks kun tuli vaan se raja vastaan et mitä ite jaksaa sisällään kantaa.
En ole tuon avokin kans asiasta puhunu sen jälkeen kun toissapäivänä sille ekan kerran myönsin oman pelkoni, kun se otti asian hirmu raskaasti. Siis siihen tyyliin et on hänen syytään jos minä olen taas masentunu. Eihän se tietenkään ole, mut se on kans niin herkkä sit toisten pahalle ololle, kai tavallaan yrittää saada itelleen sen toisen olon, vaikka eihän se onnistu.
En mäkään tätä kasvavaa lasta inhoa, vaan omaa kasvavaa itseäni. En halua nähdä sivukuvaani peilistä, jos on isoon peiliin pakko katsoo, ni sit edestä päin vaan. Jostain kumman syystä suosin noita vessan peilejä, niistä kun ei näy kun tuohon rintapieleen asti omaa kuvaa... Enkä mä ole sinällään huolissani lapsen hyvinvoinnista, koko ajan se tätäkin kirjottaessa heittelee volttia ja muljuaa ja möyrii mahassa. Ainut tietty että en ole pystyny lopettaan tupakan polttoa, vaikka vähentämään olenkin kyenny, ja siitä tulee lisää huonoo omaatuntoa. En mä kyl enää kauaa ees kehtaa julkisesti polttaa (muuten välttelenkin koko toimitusta julkisesti, mut töissä en muita taukoja työstä saa kun yksin vuorossa ollaan..), varsinkin kun tietää koko kylän tietävän mun raskaudesta, joten siinä vaiheessa viimestään on hyvä sit lopettaa kokonaan. Asia jota jo kyllä yritin mutta... Huonoin tuloksin...

Huomista ootellessa, enemmän ja vähemmän taas kauhulla. Pahimmassa tapauksessa jos oikein lähtee juttu luistamaan ja padot murtumaan saan mennä suoraan nla:sta silmät punasena töihin. Onpa taas kiva. Etittävä se melkein kaiken pelastava vihreä kajali-kynä varulta laukkuun mukaan... Sillä peittyy kummasti silmien punotus. Testattu on ja monesti...
 
Ei mulla edelleenkään kovin hyvin mene, mutta hermostus vauvasta on astetta lievempää nyt rakenneultran jälkeen. Tänään mulla olisi mahdollisuus avata suuni ongelmistani. Menen tapaamaan psykologia syömishäiriökontrollin takia. Yleensä mä vaan sille sanon yksinkertaisuuden vuoksi, että joo hyvin menee... Siitähän mä tosiaan hyödyn... osaa sitä olla tyhmä. Saa nähdä jos tänään saisi suunsa auki.
 
Juu, tosiaan kävin psykologilla tänään. Aika lukossa olin, mutta kyllä mä vähän kertoilin mun hermoiluista. Kyllä se puhuminen ainakin selkeyttää tilannetta itselle. Mä saan jatkossa varmaan aikoja parin viikon välein sille, niin ehkä tämä tästä... Jotenkin koen kuitenkin, että olis hyvä jos neuvolassakin reagoitaisiin tilanteeseen. Osaisivat ehkä sitten rauhoitella mua vauvaan liittyvissä turhissa huolissa. Painosta sanoin neuvolassa, että se on mulle hankala juttu ja reagoin voimakkaasti kaikkeen painoon liittyvään syömishäiriötaustan takia. Että luulisi, että osaavat sen ottaa huomioon ainakin. 
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top