Ihmeellinen juttu tapahtui eilen. Olin käymässä nukkumaan, ja mies tuli peittelemään. Hän istui sängyn reunalle ja halasi mua. Pyysi anteeksi, ettei ole ollut mun tukena tässä raskauden yrittämisessä ja ettei ole osannut olla tässä mun kanssa. Itkeskelikin vähän. Sanoi, että haluaa olla parempi mies mulle ja korjata käytöstään. Olin ihan hoomoilasena, että mitä se on syöny, mutta tosissaan oli.
En ollut puhunut hänelle mun ajatuksista ja surusta mitään enkä kertonut halustani luovuttaa. Oli kuitenkin pannut merkille mun alakulon ja sanoi, ettei halua, että oon allapäin ja masentunut ja kokee, että on käytöksellään siitä vastuussa.
Kerroin sit, että tuntuu, että oon jäänyt asian kanssa aika yksin. Myönsi, että niin olen ja että hän haluaa nyt muuttaa käytöstään ja itseään ja olla paremmin mun kanssa yhdessä tässä hommassa.
Äsken vielä puhuttiin. Kerroin, että oon ajatellut hänen eilisiä sanojaan koko päivän ja ihmettelin, miten hän osasi sanoa just oikealla hetkellä oikeat sanat. Kerroin sitten vielä siitä, miten yksinäiseltä on tuntunut ja että googlettelin jo kierukan asennuksen hintojakin, koska musta ei oo enää kantamaan koko tätä isoa asiaa yksin. Kerroin, että joku saturaatiopiste saavutettiin, kun hyvästelin ajatuksen vuonna 2026 syntyvästä lapsesta. Kerroin, että olin henkisesti valmis toimimaan primusmottorina siihen asti, mutta että nyt mun voimat on loppu ja toivo käytetty.
Puhuin myös aukkarista ja eri vitamiineista ja lisäravinteista ja muista jutuista, mitä tän eteen teen — ja miltä tuntuu, kun mikään ei auta. Ja että on tosi kuluttavaa toistaa samaa kaavaa kierrosta toiseen, kun koskaan ei oo edes menkat myöhäs.
Mies sitten vastasi, että ei halua, että luovutetaan vaan että yritetään vielä ja että hän ottaa nyt paremmin osaa ja panostaa siihen, että ollaan tässä yhdessä. Sanoi, että toivoo mun puhuvan hänelle ja että hänen täytyy itse olla parempi mies mulle ja paremmin mun tukena.
En tiedä, mitä oikein tapahtui, mutta just kun mulle riitti, niin jotain miehessä loksahti uuteen asentoon. Aika näyttää, miten lopulta käy.
Puhuttiin viel siitä, ettei puhuminen oo helppoa meille kummallekaan ja että itse oon aina välillä miettiny, että haluaako hän lasta ollenkaan, kun ei oo asiasta yhtään kiinnostunut. Kerroin pohtineeni, että jos ei haluakaan, mutta ei uskalla sanoa pelossa, että meille tulisi sitten ero. Vastasi sitten, että kyllä hän haluaa, vaikka tunne varmaan mulla on fyysisempi. Sanoi kans, että ei oikein osaa kuvitella lasta tähän, kun sitä ei ole, mutta että toivoo kyllä, että saataisiin lapsi yhdessä. Oli kans jutellut parin läheisen ystävänsä kanssa ja he oli kertoneet kokemuksista, millaista oli yrittää raskautta omien puolisoiden kanssa.
Eli kai johtopäätös tässä kohtaa on, että raskauden yrittäminen jatkuu — tästä edespäin yhdessä. Omalta panostukseltani kuitenkin varovaisemmin kuin tähän asti. Sen verran rajua jälkeä nää 9 kuukautta on mun henkiselle jaksamiselle tehny. Huomenna olisi eka ovulaatiotestipäivä, mutta arvon vielä, testaanko vai en.
Loppukaneettina vielä kiitos kaikille vatauksista ja lämmöstä, joita sain viimeisimpään viestiini. Yritän lueskella ajan kanssa ja päästä keskustelun päälle.