Saanko jälleen omanapailla ja avautua teille tänne?
Mulla on nyt niin kaksjakoinen olo tästä kierrosta, kun me sovittiin miehen kanssa, että nyt lähdetään yrittämään vielä lasta ja tämä kierto on kierto numero 1 yritystä. No seuraava mahdollinen yrityskerta menee pitkälle ensi vuoden puolelle, monesta eri syystä, eli ei oikein ole tässä mahdollisuuksia aktiivisesti yrittää joka kierrosta. Ikä alkaa myös tulla vastaan, siis omasta näkökulmasta, että en enää tästä paljon vanhempana halua enää lähteä yrittämään. Nyt sain tosiaan ovulaatiotestiin plussat sekä viime viikon keskiviikkona, että torstaina ja perjantaina päivästä oli meidän ainoa päivä, kun pystyimme "hyödyntämään" tallettelumahdollisuuksia. No se käytettiin tuplaten, mutta ei se kuitenkaan auta enää, jos munasolu olisi jo irronnut tunteja aiemmin.
Mahdollisuudethan nyt tämän kierron tärpin kannalta on hyvin laihat, mutta ei mahdottomat. Mulla oli vahvoja ovulaatiotuntemuksia vielä perjantain puolella, lauantaina vasta hälveni ja alkoi keho ns. rauhoittumaan. PCOS ei helpota tätä stressiä lainkaan, sillä sehän tunnetusti vaikuttaa alkion kiinnittymiseen, koska luteaalivaiheeni on muutenkin hieman tavallista lyhyempi, luulisin, niin se luo ristiriitaa, että uskaltaako tässä alkaa toivomaan parasta, vai pitäisikö yrittää vain ajatella, että tulee jos on tullakseen ja jos ei tule, niin onpahan ainakin kaksi lasta siunaantunut kuitenkin?
Toive olisi niin kova kuitenkin, että en osaa oikein ajatella semmoisella luovuttaneen virrellä tätä asiaa.
Onko kellään mitään omaa ajattelutapaani fiksumpaa sanottavaa, ehkä lohduttavaa, ehkä rohkaisevaa? En tiedä.
Aiempi raskaus alkoi juuri ainoan dpo0 -päivän tallettelulla, joten ehkä tässä nyt on jotakuinkin vielä toivoa jäljellä?
Jonkun pitäisi varmaan pamauttaa halolla päähän, että ymmärtäisin olla stressaamatta asiaa.

Ajatuksia?