Puhumattomuus

[emilyyy]

Heippa kaikille.
Mä kaipailisin avautumisen mahdollisuutta, ja kenties neuvoja tai kertomuksia samankaltaisista kokemuksista ja miten niistä on päästy eteenpäin. Oon pohtinut asiaa päässäni pidempään jo ja kohta mun aivot varmaan räjähtää tästä ajattelusta ja vatvomisesta. Ken asiaa haluaakaan kommentoida, tekeehän sen hyvällä maulla ja jos vain ilkeily on mielessä, voi lukemisen lopettaa tähän. Kiitos.

Mieltäni vaivaava asia on mieheni haluttomuus tai kenties kyvyttömyys puhua nykyään vakavemmista ja tärkeistä asioista. Itse pidän puhumista tunteista, elämäntilanteesta, ajatuksista ja tulevaisuuden suunnitelmista tärkeänä ja yhtenä parisuhteen kulmankivistä. Keskustelemalla voisi kartoittaa miltä kummastakin tuntuu, missä ajatukset on ja millaisia toiveita suhteelta on. Myös mieltä kaivavien asioiden, erityisesti parisuhteen asioiden, läpikäyminen puhumalla on itselleni tärkeää. Niin mitään ei jäisi hampaankoloon kaivelemaan ja harmittamaan. Miehelleni tämä tuntuu olevan nykyään hyvin vaikeaa. Tuntuu, että hän pakenee keskustelemista peleihin, television äärelle, tupakalle, kavereille. Jos hänelle koittaa puhua, hän sanoo ettei nyt kerkeä, ja pakenee tekemään jotain. Mikä tahansa tuntuu tuolloin olevan tärkeämpää kuin asia josta haluaisin keskustella. Jos joskus saankin hänet "keskustelemaan", se jää lähinnä minun monologikseni. Mun täytyy aina kysyä, että saan vastauksen, hän ei osaa muuten tuoda ajatuksiaan esille. Silloinkin saan valitettavan usein vastaukseksi "en tiedä", "ihan sama". Mä turhaannun ja kimpaannun välillä niin suuresti tästä vähättelevältä tuntuvasta suhtautumisesta asioihin, että alan tivaa ja kysellä ja painostaa ulos edes jonkinlaista vastausta. Siihen mies joko vastaa alkamalla nauraa (tiedän, saattaa kuulostaa hullulta ja siltä se välillä vaikuttaakin) tai alkaa tulisesti puolustuskannalle, kutsuen mua pirttihirmuksi ja ärsyttäväksi ämmäksi. Tuloksena on lähes aina arvottomuuden tunne - tuntuu, ettei mies arvosta sitä että yritän keskustella yhteisistä asioista ja että kerron omia ajatuksiani. Mä jaan mietteitäni mutta mies ei enää juurikaan kerro mulle omiaan. Useasti tilanne päättyy siihen että turhautumiseni purkautuu itkuna, jolloin mies kohauttaa olkiaan, kysyy miksi oikein vollotan ja asia lakaistaan maton alle. Mä pyydän aina anteeksi, joskus aiheesta ja joskus ihan vain siksi että ilmapiiri kevenisi edes hieman.
Meillä on yhteinen lapsi, ollaan tuoreet vanhemmat. Ja meillä on ainakin ollut yhteisiä unelmia ja tulevaisuuden suunnitelmia, kun niistä viimeksi kunnolla on puhuttu. Rakastan miestäni, hän on mulle edelleen lapsemme lisäksi rakkain ihminen maailmassa. Haluan panostaa suhteeseemme, haluan saada sen toimimaan. Mutta en tiedä enää mitä tehdä. Ymmärrän ja tiedän itsekin että uusi rooli vanhempana pistää ajatukset sekaisin ja näihin rooleihin meillä molemmilla on vielä totutteleminen. Oon miettinyt, tekisikö pieni tauko tai ns. väliaika hyvää. Kumpikin saisi toisiinsa hetkeksi etäisyyttä ja miettiä asioita itsekseen. Ehkä sitten hänelläkin olisi vastauksia mulle ja halua keskustella. Oon kysynyt häneltä pariin otteeseen, riidan aikana ja muuten vaan, että jos elämä kanssani on niin kurjaa ja kanssani ei voi keskustella, miksi olet kanssani. Vastaus saa minut aina pysähtymään - "koska rakastan sua". Mua pelottaa suunnattomasti, että tämä puhumattomuus johtaa meidän henkisen yhteyden katoamiseen, ja ollaan kuin fuck buddy-pariskunta jolla on lapsi - vain kavereita/tuttavia jotka jakaa sängyn, lapsen ja asunnon.
Fyysinen läheisyys meillä taas on ihan ennallaan, seksiäkin jopa paristi, kolmesti viikossa, mikä on enemmän mitä molemmilla oli kuvitelmissa lapsensaannin jälkeen. Lapsi toki vielä pieni, mutta kuitenkin.
Ehkä oon ajatellut tämän liian suureksi möykyksi ja epäkohdaksi. Mies ehdotti eilen että vietäisi vauva isovanhemmilleen hoitoon joksikin illaksi ja vietettäisiin iltaa kahden tehden jotain spesiaalia. Ehkä hänkin on huomannut tämän etääntyneisyyden ja puhumattomuuden.

Sainpahan sen purettua edes vähän itsestäni. Kiitos jos luit. Suurempi kiitos jos vastaat.

 

[hillevi]

No mulla oli joskus pian lapsen saannin jälkeen myös samoja ajatuksia, mut mun itsenikin oli ehkä välillä vähän vaikea puhua kenellekään. Vauvan saaminen muuttaa niin paljon omaa identiteettiä, että sen oman uuden paikan löytäminen ja tilanteen tasautuminen voi viedä hetken aikaa. Mekin etäännyttiin hetkellisesti, kun kaikki energia meni vauva-arjen pyörittämiseen eikä muuta jaksanut. Ei ole kuitenkaan syytä huoleen, jos kummallikin on halua jatkaa yhdessä ja yhteisenä perheenä :) mä luulen, että se tasaantuu siitä ajan kanssa. Ja suosittelen ottamaan vastaan tuon hoitoavun ja viettämään aikaa kahdestaan miehen kanssa. Menkään vaikka rauhassa syömään, juokaa lasit viiniä ja sit koittakaa keskustella rauhallisessa ympäristössä. Se on kiva välillä viettää aikaa vaan pariskuntana, niin muistaa senkin merkityksen. Meillä tää ainakin toimii :)

 

[KoBe]

Me jutellaan miehen kanssa autossa, vaunulenkillä ja saunassa. Muutenkin, mutta näissä ei ole paljon muuta tekemistä.
En tiedä, josko miehesi kokee keskustelun painostuksena? Meillä keskustelut tulevat luonnostaan, joskus esim. jos satutaan katsomaan tv:stä jotain parisuhdejuttua, mihin mulla on omat mielipiteet ja tuon ne julki. Mies sitten kertoo omia mielipiteitään. Aika usein ne on yhteneväisiä, mikä toki helpottaa jos mielipiteeni ovat vahvoja.

Jos tilanne on se, että miehesi kokee keskustelut syyllistävinä, keskusteluja voisi ehkä yrittää muuttaa neutraalimmiksi. Jos ei ole niin en osaa sanoa, mikä auttaisi. Oletko kysynt, että yllättikö jokin asia lapsen saannissa miehen? Oliko jokin helpompaa tai vaikeampaa? Tai voit aloittaa kertomalla, mikä omasta mielestäsi yllätti. Mahtaisiko mies ottaa kantaa, kertoa omasta jaksamisestaan ym?

Onpa vaikeaa, kun ei oikeasti tiedä, minkälaisia nuo teidän kohtaamiset on. Meidän tavat ei välttämättä mitenkään sovellu jollekin toiselle. Itselleni on välillä ollut vaikeaa aloittaa keskustelua tärkeistä ja vähän hankalista aiheista, mutta mies kyllä juttelee jos otan asian esille. Välillä noita keskusteluja käydään saunan hämärässä, toisinaan lauantai-iltana ruoan jälkeen viinilasillisen äärellä. Yhteistä tilanteille on se, että ollaan läsnä, tyytyväisiä ja rentoja. Toisaalta hos riskinä olisi "pilata" mukava hetki riidalla, niin noi ei sitten olisi niitä keskusteluhetkiä.

 

[Piikkipensas]

Ymmärsin, että aiemmin miehesi on kuitenkin keskustellut kanssasi?
Voi tosiaan olla, että uuden minän etsintä on saanut miehen kääntymään sisäänpäin. Älä siis painosta, mutta kannattaa ehkä huomauttaa, että olet paikalla heti kun hän on valmis puhumaan. Ja että jollakin kohtaa se suu on pakko taas aukaista.

Kaikki tarvitsevat joskus oman tilan ja rakentavat kuplan ympärilleen. Sieltä käsin sitten ihmetellään, että missä minä olen ja kuka minä olen. Kyllä se kupla siitä rikki menee. Ajan kanssa. Ymmärrystä ja pitkää pinnaa vain vaaditaan joskus enemmän, mitä ehkä omaa.

 

[Miramaria]

Kuulostaa osittain tutulta. Meillä miehen kanssa vaikeista asioista puhuminen on...no, vaikeaa. Välillä saa oikein kaivelemalla kaivella niitä ajatuksia ja tunteita, vaikka muista asioista keskustelemisessa ei ole mitään ongelmaa. Tuntuu, että tämä on miesten kanssa aika normaalia. Valitettavasti. Vaikka ehkä hassulta kuulostaakin, niin kehottaisin puhumaan parisuhdeterapeutin kanssa yhdessä. Tai ainakin neuvolassa, jos miestä on vaikea saada parisuhdeterapeutille. Ehkä siellä miehellä olisi turvallinen olo avautua? Aina ei tarvitse (eikä pitäisi) olla isoja ongelmia suhteessa, että voi mennä asiantuntijan vastaanotolle. Helpointahan ne asiat on keskustella ja purkaa silloin, kun vielä ei hirveissä ongelmissa olla! :)

Tietenkin myös kahdinkeskinen aika on myös tosi tärkeää! :)

 

[Miramaria]

...enkä tarkoita, että miehessä olisi nyt jotain korjattavaa, vaan että parisuhdeneuvoja voi myös auttaa sinua ymmärtämään paremmin, miksi mies käyttäytyy niin kuin käyttäytyy.

 

[Aiarana]

Oletteko miettineet parisuhdeterapiaa? Monta tahoa järjestää mukavia parisuhdeterapioita, esimerkiksi seurakunta. Neuvolan kautta pääsee myös neuvontaan ja apuun. Joskus kolmannen osapuolen johdattelemana keskustelu avautuu ja sillä ainakin varmistetaan, että keskustelun sävy pysyy neutraalina ja molemmille osapuolille siten mukavampana ja jää nalkuttaminen vähemmälle (: