Kaksivuotiaana lapsi on yleensä väkivaltaisimmillaan. Omat sisarukset ovat hyviä kohteita, turvallisia ja tarpeeksi läheisiä. Itsenäistyvä lapsi hakee rajojaan - myös niitä omia rajojaan suhteessa muihin. Vähän niin kuin koiranpennut purevat toisiaan kokeillessaan, miten paljon voi hampaitaan käyttää, ennen kuin toiminnasta tulee joku palaute emolta tai sisaruksilta. Lasten toimintaa ja kehitystä ei voi tietenkään yksinkertaistaa ihan näin suoraviivaisesti, mutta jossain määrin aggressiivinenkin käytös kuuluu normaaliin kehitykseen. :) Sitä ei tule sallia, kuten väkivaltaa yleensäkään, vaan lapsi kannattaa ohjata sallitulla ja hyväksytyllä tavalla purkamaan tunnetilansa. Esim voisiko lapsi lyödä tyynyjä tai pehmoleluja tai hyppiä tasajalkaa ja vaikka huutaa? Tietysti tunnetilaa saa ja pitääkin sanoittaa, mutta 2v lapsi on vielä kovin pieni ymmärtämään täysin. Tunne on sallittu, väkivaltainen toimintamalli ei.
Meillä nuo kolme täyttävät tuplat ovat olleet viimeisen vuoden ajan enemmän ja vähemmän jatkuvasti toistensa kurkussa kiinni. Selvästi hakevat irtautumista vanhemmistaan, mutta myös toisistaan ja tämän ikäisillä ne keinot ovat kovin fyysisiä. Kun oma toiminta ei onnistu tai tulee joku harmistus, puretaan se siskon päälle käymällä. Ihan pieniin nahinoihin en ole puuttunut, mutta lyömistä tai muuta satutusta ei ole sallittu ollenkaan. Nyt aletaan olla siinä pisteessä, että ymmärrys rupeaa riittämään ja tytöt tietävät oikean tavan toimia. Aina sen noudattaminen ei onnistu, mutta aikuisen sanallinen ohjaus usein riittää. Empatiahan tulee vasta paljon myöhemmin, eikä lapsi osaa tässä itsekkäässä minäminä-vaiheessa eläytyä vielä välttämättä toisen tunteisiin. :)
