Petin lapsen luottamuksen vuosia sitten, enkä pääse yli. Neuvoja?

[Lavinia]

Tämä voi kuulostaa ihan mitättömältä jutulta, mutta itellä on jääny tuosta tosi paha mieli enkä vaan pääse yli.

Olin tosi allapäin jostain ja ahdistunut. 4-vuotias poika jotain kiukutteli vielä ja olo meni entistä pahemmaksi, riideltiin jotain. Poika meni huoneeseensa ja touhusi omiaan, tuli kohta olkkariin takaisin jo rauhoittuneena ja esitteli iloisena jotain legorakennelmaa. Mie otin sen ja heitin lattialle! Miten pahalta on pikkupojasta täytynyt tuntua kun ylpeänä äitille esittelee ite tekemäänsä rakennelmaa ja äiti sitten tahallaan rikkoo sen. Itkuunhan se raukka pillahtikin.

En yhtään muista miten tilanne päättyi, toivottavasti edes pyysin anteeksi lopulta! En tiedä muistaako poika tuota enää, en haluaisi muistuttaa jos onkin jo unohtanut. Toisaalta haluaisin saada selvitettyä noin ison kämmin ja jotenkin hyvittää sen. Tapahtuneesta on jo neljä vuotta, mutta en vain voi antaa itelleni anteeksi, minusta tuo oli päivä jolloin pahiten epäonnistuin äitinä. Äitiin pitäisi voida luottaa, äitin kanssa on turvallista riidelläkin joskus, eikä äiti ei ikinä halua ilkeyttään pilata toisen vaivalla tekemää työtä, oli se sitten mitä tahansa. Mitenhän saisin unohdettua tuon asian? Vai onkohan vaan ihan oikein mulle, että joudun vieläkin kokemaan mielipahaa tuon takia. Eihän lapsi voi käsittää, miten se oma äiti voikin yhtäkkiä toimia noin inhottavasti

Toivon ettei kukaan alkaisi vähättelemään tätä, tiedän toki että on sitä pahempiakin tapoja pettää luottamus, mutta mulle tämä on iso asia kun näin ite sen pienen pojan ilmeen kun äiti petti hänet. Silmissä hämmästystä, pettymystä, vihaa ja surua... "Äiti halusi tahallaan rikkoa tuon ja tuottaa mulle mielipahaa, äiti haluaa että minusta tuntuu pahalta."

 

[Sanko-]

Mun mielestä sinä voisit mennä sanomaan pojalle että ku sinusta tuntuu pahalta ja nostaa se asia pöydälle. Näin lapsikin osaa sitten käsitellä asioita kun vanhempi näyttää mallia ja keskustelee asiat halki. Lapset on onneksi anteeksi antavaisia mut asioista on hyvä keskustella, tietty 4 vuotta menny asiasta mutta sen keskustelun voisi aloittaa esim. "äitillä on pahamieli ollut sillon ja siitä" mun mielestä asian vois hoitaa näin! :)

 

[Aiarana]

Näitä sattuu ja tapahtuu ja veikkaisin, että jokaisella vanhemmalla on jossain vaiheessa sellainen käytös tai tapahtuma, josta ei ole ylpeä ja katuu sitä paljon.

Minulla tällaisia on tilanteet, joissa olen huutanut lapselleni, esimerkiksi kun olen turhautunut, kun hän ei syö vaivalla tekemääni ruokaa ollenkaan. Joskus olen ärähtänyt pahastikin lapselle ja se kaduttaa todella paljon. Lapsi on säikähtänyt kun äiti huutaa ja alkanut itkemään, jolloin olen pyytänyt anteeksi ja sanonut, ettei äiti olisi saanut huutaa.

Älä soimaa itseäsi liikaa asian takia. Jos kerta on yksittäinen, ei se haittaa. Tärkeintä on, että pyytää anteeksi, mutta toki nyt on kulunut jo noin monta vuotta, niin se on vähän hankalampi juttu. Kuten Sanko- sanoi, voit joskus ottaa asian esille muussa yhteydessä, mutta ehkä on parempi olla enää nostamatta vanhoja asioita esille. Mutta joka tapauksessa, ei yksittäinen tuollainen pieni teko haittaa, kunhan kokonaisuus on kunnossa. Kunhan teillä on hyvät välit ja olet hänelle se kaikkein turvallisin aikuinen, niin ei yksi pieni neljä vuotta sitten tapahtunut asia haittaa.

 

[Lavinia]

Helpotti vähän kun sai "julkisesti" kerrottua tuosta, vielä enemmän kun sai ystävällisiä vastauksia. Kiitos :)

Hyvät välit meillä on, uskoisin saaneeni jo luottamuksen takaisin, ainakin toivon niin. Tuo muisto vain piinaa.

 

[Suski75]

Minulle jäi lapsuudesta muutamia kertoja mieleen, jolloin vanhempani käyttäytyivät täysin anteeksiantamattomasti. Joskus muutama vuosi sitten kommentoin asiasta heille, ja he väittivät ettei sellaista ole ikinä tapahtunut, ilmeisesti eivät edes muista koko asiaa. Puhuin sitten veljeni kanssa, ja veljeni muistaa myös samat asiat edelleen, eikä hän myöskään voi käsittää, että vanhemmat väittävät ettei niitä koskaan tapahtunut. Tuossa varmasti olisi auttanut anteeksipyyntö aikanaan, mutta koska sitä tai sopimista ei koskaan tullut, minä ja veljeni muistamme nämä asiat edelleen nelikymppisinä, kun vanhempamme ovat ne jo unohtaneet. Lapset kyllä muistavat, ja se anteeksipyyntö voi olla kullan arvoinen, vaikka se tulisi vasta vuosia myöhemmin.

 

[Lavinia]

Sain synninpäästön, otin asian puheeksi ja kerroin että olen kovin pahoillani, no poikaa vain nauratti kun "noin vanhoja" asioita muistan vielä. :D

Suski, itelläni on kans lapsuudesta huonoja muistoja joista vanhemmat ei oo yhtään halukkaita puhumaan. Eivät kai kestä sitä syyllisyyttä tai ihan vaan sitä, että joku kertoo heidän tehneen väärin. Eivät kestä kritiikkiä. Ois niin mukavaa puhua noista jutuista ja saada anteeksipyyntö, mutta ei taida tulla tapahtumaan. Pitää sitten itse halata sitä sisäistä lastaan, muistuttaa että on aikuinen nyt, eikä vanhemmat enää voi kohdella kaltoin. Paskat niistä! :)

 

[Eloinen.]

Minusta oli tosi mukavaa lukea tähän loppuun vielä että sait tuotua asian esille ja kaikki on nyt hyvin. Kuinka huonolta voikaan tuntua kun asiat jäävät käsittelemättä. Anteeksi pyytäminen ja sen antaminen on tärkeää.