Perhekahvilat

starletti

starletti

Sanaisen arkkunsa ammentaja
Ollaan tytön (1 v 5 kk) kanssa oltu aina kahdestaan päivisin syntymästä saakka. Kaupassa käydessä tyttö on alkanut kiinnittää entistä enemmän huomiota muihin lapsiin. Ajattelin, että nyt taitaa olla aika käydä perhekahviloissa tutustumassa muihin. Käytiin yhdessä, jossa olikin muutama lapsi. Tyttö ei itkenyt, seuraili kovasti muiden touhuja. Käytiin sit toises kahvilas, jossa oli jo paljon enemmän lapsia. Tyttö makoili rentoutuneesti lattialla ja katseli toisia, jopa kosketti kahdesti toista lasta. Sit pyysi päästä vessaan, käytiin, mentiin takaisin lastenhuoneeseen. Tyttö oli hieman jäykkänä, pyysi päästä uudelleen vessaan. Sen jälkeen kieltäytyi itkien tulemasta enää lasten joukkoon ja halusi lähteä ulos.

Tässä mietin, että pitäiskö lopettaa nuo kahvilavierailut ja olla kotona kahdestaan, vai yrittääkö sitkeästi käydä edes siinä vähemmän lapsisessa kahvilassa. Kyllähän se meteli oli sielläkin aika kova...En haluaisi tyttöä kuitenkaan väkisin minnekään viedä. Oletteko muut kohdanneet pelokkuutta tai arkuutta tai jotain? Kun tyttö oli puolivuotias, kävimme kahdesti perheryhmässä, ja jo silloin vierailu oli pelkkää itkua, joten lopetettiin ryhmässä käynti.
 
Minä kyllä yrittäisin vielä käydä tytön kanssa kahviloissa Olihan tuo kuitenkin vasta toinen kerta. Ja jos tosiaan olette olleet vain kahdestaan päivät tähän saakka, voi tytöllä vaan mennä hieman pidempään muihin totutellessa.

Meillä tytöllä oli aika kova vierastamiskausi silloin joskus 8kk-10kk iässä, jolloin perhekahviloissa tms. paikoissa tuli itkua. Ei kuitenkaan koskaan niin, että pois olisi lähdetty siitä syystä. Nyt tyttö on kyllä vähän hermostuksiinkin saakka utelias ja rohkea toisten lasten ja aikuistenkin kanssa. Meillä "ongelmana" on enemmänkin se, että kuinka tyttö oppisi ymmärtämään, ettei kaikki lapset (eikä varsinkaan niiden vanhemmat) tykkää kun niiden lähelle mennään. Ja että kaikkia leluja ei voi saada itselle eikä toisten kädestä voi ottaa jne. En viitsisi ihan koko ajan olla kieltämässäkään, kun sitten koko leikkitilanteesta tulee pelkkää eitä. Ja periaatteessa se ei kuitenkaan ole huono asia, että on utelias ja kiinnostunut toisista lapsista.  
 
Meillä tää lapsonen seuraili mun sylistä toisten lasten tekemisiä kok viimetalven. Välillä otti ehkä parin metrin etäisyyden mun helmoista ja palasi takaisin. säikähti AINA jotakin kovaa meteliä. Siellä tosiaan tuntuu olevan välillä ihan hillitön mekkala!!!! En tajuu, vaikka kaikilla on oma aikuinen mukan tai oma hoitaja... (tästä muuten saisi oivan keskustelun aiheen toisaalle..tai tänne)

Mutta siis pääsääntöisesti, toisten ikävovereiden näkeminen on ollut hyvä juttu. Nykyjään me puhutaan lapsilaumasta nimikkeellä "ystävät". JA pari pikku ystävää siellä leikkiikin Venlan kanssa. Ja me kun kanssa kaksi ollaan päivät kotona, niin pakkohan se on muitakin nähä! Ja vaikka toisinaan tuntus että ei jaksais lähteä, niin hyvää se tekee. Melkeen joka kerta!

Ihanaa olis jos sieltä löytyisi ihan oikeasti ystäviä sekä  minulle, että tytölle. Mutta vielä ei ole tärpännyt... johtuuko se siitä hurjasta metelistä ja hulinasta, vai ihmiseten kemioista! En tiedä?

-------

niin ja vielä, Tänä syksynä tyttö on jo alkanut odottamaan kerhoon lähtöä.
 
Meillä on nyt joka viikko tapana käydä tytön kanssa perhekahvilas. Sanon jo edeltävänä iltana että huomenna mennä lastenkerhoon ja sit vielä aamullakin, ettei jää tytölle epäselväksi. Ei nyt kovin hirveesti oo tullu edistystä, paitsi viimeksi tyttö jo availi hieman sanaista arkkuaan ja sanoi kovalla äänellä: "KAKKA". Lapset ja äidit tunnen nyt nimeltä ja kaksi lasta on ottanut minuun kontaktia, mikä tietty tuntuu kivalta. Molemmat leikkivät usein vieressämme ja joskus ottavat kontaktia myös tyttöön, esim. toinen lapsista ojensi tytölle nukkea ja toinen lautasen. Tyttö ei oikeen kuitenkaan tykkää, jos tulevat liian lähelle, parahtaa itkemään helposti. Mä tykkään niistä kerroista, kun on jotain erikoista ohjelmaa tarjolla, sillä muutoin menee pelkäksi hiljaiseksi leikkimiseksi ja mä en sitä oikeen kauaa jaksa. Tietty toisenluontoisena pärjäis missä vain eikä aika kävis pitkäks. Mut tytön takii tuonne perhekahvilaan alunperin mentiinkin, mä en taida itsestäni siellä antaa juuri mitään eli turhaa toivoa että mitään saisinkaan takaisin. Jotenkin koen olevani sellanen outo tapaus...niinkus täällä mut alottamat aiheet eivät ota tuulta alleen (jää yksinjutteluks), outo ajatusmaailma tai jotain....mut tälläänen oon ollu jo kouluikäsestä, että on hyvin kotoinen olo omassa rauhassani
 
STARLETTI!!! Ollaanko sitten hiukan outoja tapauksia molemmat. Lapsinemme tai ilman lapsia? Jutellaan kahelleen, niin ei tarvi yksi jutella... :D

Mä oon kanssa toisinaan niin itseeni vetäytyvä, että jälestäpäin ihan tympäsee. Monta kerhokertaa on menny justiin sillai, että istun siellä lattialla lasten kanssa... Ja toiset mammat vetää kahvia ja keskustelu käy hilpeänä!

Sitte vastapainona, kun on tuo musiikki, niin sillontällön otan kitaran mukaan ja laulatan kaikkia mukuloita siellä kerhossa. Ja vaikka taas koenkin olevani sosiaalinen ihminen, niin...en tiedä, ei kaikkien kanssa tarvitse alkaa ystävystymään. Alkuun, uutena ihmisenä täällä mua melkeen itketti, kun ei tuntunu "pääsevän sisään" juttuihin. Nyt se ei enää liiemmin haittaa. Mulla on oma, toisenlainen paikkani! Tämmönen mä oon ollu aina!

 
Hei, kiva kuulla starletti ja maarinen, että on muitakin vanhempia kuin minä, jotka ei niin välitä juoruilla perhekahviloissa ym. Mä oon välillä miettinyt, että olenko ihan outo, kun mua ei huvita ollenkaan lähteä meidän tytön kans mihinkään äiti-lapsi -jumppiin tai perhekahviloihin tai vauvauinteihin jne. Tuntuu, että kaikki kaverit harrastaa lastensa kanssa jotain. Mä kyllä viihdyn ihan hyvin kotona tytön kans kaksin ja meillä on omat juttumme täällä. Toki meillä käy vieraita välillä, mutta mä en vaan osaa lähteä mihinkään tuonne toreille ja turuille häsläämään.

Tosin meidän tyttö on vasta 5 kk... Pelästyin jo jokin aika sitten, kun huomasin, että tyttö vierastaa kovasti muita ihmisiä ja varsinkin muita vauvoja. Alkaa itkeä jo siitäkin, jos koneelta kuuntelen jotain hänestä kuvattua pätkää, jossa hän esim. kiljuu. Neuvolassakin viimeksi siitä sanoin ja kysyin, ollaanko me liikaa kahdestaan kotona, mutta ei terkkari onneks ollut sitä mieltä. Mä oon toisaalta ajatellut asian niinkin, ettei noin pienen lapsen vielä tarvitse "harrastaa" mitään ja kyllä se ehtii muihin tutustua myöhemminkin. Tai sitten oon vaan itse niin laiska...

Kyllä mä pidän itseäni ihan sosiaalisena ihmisenä ja oon sosiaalialalla työskennellytkin, mutta jotenkin se on vaan eri juttu sitten kun pitäis lähteä ihan tuntemattomien ihmisten kanssa oleilemaan. Sitten ei ole sitä ammattiroolia enää "turvana". Mutta eipä mun mistään leikkipuistosta tarvitse ystäviä etsiä. Mulla on niitä ihan tarpeeksi.
 
Tiedättekö, mulle tuli just maailman ristiriitaisin olo! Mä oon toisaalta sellainen, joka hirveesti tarvii ihmisiä ympärilleen ja en oikeastaan koskaan halua vaan olla yksinäni... raskausaikana etsimällä etsin juurikin täältä vausta sellaisia äitityyppejä, joilla oli lasketut samaan aikaan ja asusteli täällä pk-seudulla. Heidän kanssaan tutustuttiin ja hiouduttiin, nyt 2.5v jälkeen nää 12 naista on aika korvaamattomia! Etenkin pari heistä nousee ihan ylitse muiden ja lukeutuu mun rakkaimpiin ystäviini ihan jo koko ystäväpiiriä ajatellen.

Tänään sitten oltiin junassa ipanan kanssa ja siinä sen 6min junamatkan aikana ehdin jutustella samassa aulassa seisseen toisen äidin kanssa, jolla oli puolisen vuotta meidän sankaria nuorempi jäpikkä. Siinä tuumailtiin molempien "kohteet" (oltiin menossa molemmat treffaamaan äiti-lapsikavereita) ja sanoitinkin, että kyllä se vielä vuos sitten oli nimenomaan tää äiti, joka tartti niitä muita äitejä ympärilleen, mutta viimeisen vuoden aikana se on alkanut olemaan myös tuo lapsi, joka siitä saa itselleen virtaa.

Kuitenkin jos meen tonne avoimeen päiväkotiin (öh, oon käynyt siellä kerran! :D) tai puistoon, niin en mä jotenkin enää oo siellä suuna päänä sosiaalisena etsimässä ystäviä... yhden äidin kanssa lähipuistossa kemiat vaan yksinkertaisesti loksahti paikoilleen, vaihdettiin numerot ja alettiin naamakirjakavereiks, ja sen kanssa saatetaan ihan sovitustikin treffata puistossa, mutta en silti jotenkin osaisi kuvitella ehdottavani hänelle vaikka kaksistaan leffaan tai syömään lähtemistä... (Mutta taas noille "ekoille äitiystävilleni" voin ehdottaa ja aina välillä nähdäänkin ihan vaan äitien kesken! Ja tänä aikana minulle on tuota kautta siunaantunut myös yksi pieni kummipoikakin <3)

Mitähän mä sitten oikeesti olin tähän keskusteluun sanomassa? Kait jotain sellaista, että ei siellä perhekahvilassa tai hiekkalaatikon reunalla mun mielestä tarvitsekaan vain juoruilla! Toisaalta ehkä ikävääkin, kuinka monelle äidille ne on paikkoja, jonne mennään ja lapset vaan pyörii jaloissa... eli itse ensisijaisesti pyrin keksimään lapselleni viihdykettä, mutta kiva, jos siinä lomassa ehtii vähän smalltalkia heitellä muiden äitien kanssa.

Ja jos Margeliini lohduttaa, niin vaikka meillä tuo lapsi on tottunut kulkemaan ja pyörimään isompien ja pienempien lasten ja aikuisten seassa jo ihan pikkuvauvasta, niin kyllä se vierastus tuli meilläkin kuvioihin! Ei silloin "oppikirjanomaisesti" 4kk iässä, mutta kun mittariin pärähti 1v niin voi morjens, kaikkea ja kaikkia täytyi pälyillä piiiiiiiitkään ja hartaasti, ennenkuin uskalsi ottaa kontaktia. Nyt se on vihdoin jo vähän rauhoittumaan päin!
 
Mikäs siinä on jos lapsen kanssa viihtyy kotosalla kahden! Kyllä mä arvostan niitä vanhempia jotka oikeasti menee lasten ehdoilla eikä niin että kaikki mahdolliset harrastukset pitää käydä läpi ihan sama tykkääkö lapsi niistä vai ei...

Me lopetettiin muskari viime keväänä kun poitsu ei vaan yksinkertaisesti viihtynyt enää. Turha mun on itkevää lasta käyttää missään muskarissa vaan sen takia että ite saisin sitten hetkeksi juttuseuraa. Pian tuon jälkeen herra alkoi arastella samanikäisiä ja nuorempia vauvoja, sellaisia jotka jo liikkui. Ne oli sitten puolisen vuotta melkein aikamoinen kauhistus! Ei siis hirveesti käyty missään sen kummemmin. Syksyllä aloin sitten vetää vapaaehtoisena paikallista toukkapiiriä joka on alle vuoden ikäisille ja heidän äideilleen tarkoitettu vertaistukiryhmä mutta sekin täytyi lopettaa tuossa pari kk sitten kun herra ei vaan viihtynyt niin isossa porukassa. Vaikea oli vetää mitään kerhoja ja yhteisiä juttuja kun toista ei leikkiminen kiinnostanut ollenkaan vaan äidin helmoissa koko ajan ja sen jälkeen oli toinen aina ihan naatti...

Nyt on esikolle ihan parasta kun pääsee leikkipuistoon tekemään tuttavuutta oman ikäisten ja vähän vanhempien lasten kanssa ja naapureiden lapsistakin tullut jo hyviä kavereita pojalle kun liikkuvat jo kävellen ja on kokoerot muutenkin tasoittuneet reippaasti.

Mun mielestä niin kauan kuin äiti ja lapsi on tyytyväisiä niin mikäs siinä ollessa :) Uskon myös vakaasti että lapsesta huomaa kyllä kun alkaa kaivata muuta leikkiseuraa kuin äidin. Kummityttöni 3v mm. ilmoitti jo äidilleen että etkö vois laittaa mua jo hoitoon että saisi kavereita :D
 

  Kummityttöni 3v mm. ilmoitti jo äidilleen että etkö vois laittaa mua jo hoitoon että saisi kavereita :D

Hienoa, noinhan sen pitää mennä oli asia mikä tahansa. Eihän sitä kenenkään pään sisälle pääse ellei pään omistaja sinne päästä.

Tytöllä on sellanen kuvakirja, jota on ahkerasti luettu. Siellä on päiväkodin kuva ja siinä kohtaa, mun aina selitän (jos en selitä, niin tyttö sanoo että pitää selittää): "Tässä on päiväkoti, sinne lapset menee kun aikuiset menee töihin. Siellä on paljon lapsia, tässä on lasten leikkikaluja." Itselläni on hyvät muistot päiväkotiajoilta, mulla oli siellä kaks hyvää kaveria ja monet tapasin vielä koulussakin. Toivottavasti tyttö sais jonkun kaverin, tosin samaan kouluun tuskin pääsisivät kun on näitä ikäviä koulurajoja täällä maallakin. 
 
Miten mulla on se käsitys että vasta n. 3-vuotiaana alkais ihan oikeesti tarvitsemaan niitä sosiaalisia tilanteita?  Tai siis että siihenkin asti niitä on ihan hyvä olla mutta että isompi lapsi ihan oikeesti niitä jo tarttis.

Mulla itellä taas on se tilanne että jos oon vaan kotona niin meinaa seinät kaatua päälle.  Esikoisen kanssa menin pitkin hampain semmoseen Ekan vauvan kerhoon.  Etukäteen mietin että tuskin edes tulee tutustuttua keneenkään kun olen just semmonen kuoreeni vetäytyvä vieraassa seurassa, tuttujen kesken toki suunapäänä.  No onneksi menin sinne kerhoon, sieltä sain ihanan paikallisen vertaisverkoston!  Mutta jotenkin tää oli niin "suojattu" tilanne, meitä oli kaikkiaan 7 äitiä lapsineen siellä.

Vauvauinnissa ei olla tutustuttu keneenkään.  Ei sitä siellä jotenkin ehdikään.  Avoimessa päiväkodissa ollaan käyty.  Ei juurikaan tule siellä juoruiltua, hoitajilta on kyllä saanu kullanarvoista tukea arkeen.  Ja jonkin verran muiden äitien kanssa sanaa vaihdettu mutta en ole siellä tutustunut keneenkään.  Poika kyllä tykkää siellä mennä ja touhuta.  Eihän se vielä oikein osaa muiden kanssa leikkiä, rinnakkaisleikkejä vain, mutta on kuitenkin leluja ja aidattua pihaa ja ties mitä hauskaa.  Moni pikkuinen siellä kyllä äidin jaloissa seuraa tilannetta.  Siitä on turvallista lähteä sitten leikkeihin kun itse on valmis.
 
Mulla kans välillä loksahtaa palat kohdalleen jonkun kanssa heti ensinäkemältä ja osaan olla hyvinkin luontevasti, vaikka ei tunnettaiskaan, mutta näin käy kyllä aika harvoin. Vieraassa seurassa oon aika vetäytyvä, mutta omien kavereiden kans tosi puhelias.

Mä oon huomannut, että nyt kun olen yli puoli vuotta ollut vaan kotona, niin musta on muutenkin tullut tosi rauhaa rakastava tyyppi. Pidän nykyään puhelimenkin äänettömällä, kun tuntuu, että aina joku soittaa huonoon aikaan. Oon just ruokkimassa tyttöä tai vaihtamassa vaippaa ja lähes aina sillä soittajalla on jotain sellaista asiaa, että koska ollaan tulossa käymään tai koska meille voi tulla käymään.. En jaksais enää niin usein kyläilläkään kuin ennen enkä kutsua meille vieraita, kun sit niitä täytyy kestitä ja sit täytyy siivota eikä voi hengailla mukavissa lököhousuissa, joihin on sotkettu puuroa tai kuolaa tms. Kunnon erakoituminen käynnissä ;)

Eiköhän ne vauva-ajan harrastukset ole lähinnä äitejä varten. Välillä vaan tää tarhantäti hyppii seinille, kun joku väittää, että lapsi pitää viedä päiväkotiin alle vuoden ikäisenä, kun tarvitsee leikkikavereita. Niitähän ei siis tietenkään löydy muualta kuin päiväkodista. Eikä mun ole nyt tarkoitus arvostella ketään, joka vie pienen lapsen päiväkotiin. Välillä on vaan pakko, taloudellisista syistä tai ettei oma pää kestä... Onhan niitä syitä. Päiväkoti on vaan paikkana sellainen, että siellä on jopa liikaa niitä sosiaalisia kontakteja alle kolmevuotiaalle. Mutta meitä on moneksi.

Toisaalta aikansa kutakin. Mua ei haittaa, että meillä on tää elämä nykyään aika lailla kotona tutuissa ympyröissä pyörimistä. Miestä se enemmän tuntuu haittaavan. Ja miehen vanhempia! Mulla meni niin totaalisesti hermot, kun tyttö oli pariviikkoinen ja olis pitänyt porukalla lähteä ravintolaan syömään. Sanoin, etten mä lähde vatsavaivaista vauvaa huudattaan vieraaseen ympäristöön eikä mulla ollut vielä silloin edes tarvetta päästä mihinkään kodin ulkopuolelle. Anoppi siihen totes, että kyllä vauvan kans voi lähtee vaikka mihin. Kuulemma miehenikin on ollut pariviikkoisena jo mustikkametsässä. Jaa-a. En tiedä millä mä olisin mun vauvalle lämmittänyt korvikkeen mustikkametsässä jne.
 
TERVISIÄ KERHOSTA!

Tulin tännekin heittämään kopion tuolta joulkuu-09 puolelta, että nythän tämä kerhoilu taas sujui... ELI NÄIN:

Tälläkertaa meni hienosti! Venlasta näki, että se on joutunu oleen vaan äidin kanssa tosi tylsiä päiviä kotona... en ole ikinä noin reipasta tyttöä nänhy! siellä se mennä viipotti ja piti pojille kuria. Taisipa jopa vähän piilosilla oloa yhden rauhallisen pojan 3v.kanssa leikkiä! Kurkkivat toisiaan tuolien takaa ja kikattivat. ja taas vaihtoivat paikkaa ja kikattivat toisilleen uudestaa. JA tuo halusi leikkiä yhden mummon kanssa palloleikkejä. Kipitti sen mummon perässä pallo kädessä ja huuteli ottamaan kiinni! ....Hyvä hyvä! (pelottava "villipoika" ei ollutkaan paikalla..) (onko mulle tullut jo asennevika?)


Vissiin lapsille se kerho on sitten tarkoiteeukin :D
 
Mitäpäs meidän lastenkerhosta...Aamulla revin tytön ylös sängystä ja sanoin, että tänään on kerhopäivä. Siinä se tyttö sit viipotti ulko-ovelle ja nappasin mun repun mukaansa. No sit parkkipaikalla (autossa) tyttö alko viisomaan kerhotilaa kohti ja huusi: "Tänne tänne". Leikkihuoneessa tutki kovasti nukkeja ja nalleja ja leikki legoilla pojun kanssa. Sit alettiin lukemaan kirjoja, niin tyttöä suututti, kun poju tuli lukemaan samaa kirjaa. Itkuhan siitä tuli. Itku tuli myös kun tyttö kompastui leikkikaluun. Raukka tais olla vielä uninen lyhyiden yöunien takia ja alko kantelemaan mun reppua ja viiso ovea kohti että nyt äiti nukkumaan. Täähän sujuu joka kerta paremmin ja paremmin.
 
Mä tässä jäin pohdiskelemaan, että voiskohan sillä olla merkitystä, että keitä ne lapsen sosiaaliset samanikäiset kontaktit on? Kun Joona ihan selkeästi viihtyy tiettyjen lasten kanssa paremmin kuin toisten... onneksi mun parhaan äitiystävän poika sattuu olemaan meidän Joonan "bestis"! Oikeesti, en sanoita lapseni tunteita tai koita väkipakolla, mutta niistä kahdesta nappulasta (sylivauvasta asti "tavanneet" vähintään kerran viikossa, yleensä useammin, pojilla on viikko ikäeroa) kyllä oikeasti huomaa kuinka niillä vaan loksahtaa kemiat yhteen! Harvoin tulee "nahisteluitakaan"... ja juu, puhun tässä tosiaan kahdesta piirua vajasta 2 vuotiaasta! Jos aikuisena tulee joistain vanhoista ystävistä sellainen fiilis, että juttu jatkuu siitä, mihin on piiiiiiiitkän aikaa sitten jääty, niin näillä pojilla vaan on samanlainen asenne toisiinsa!

Tietysti me äidit ollaan kanssa maailman onnellisimpia ystävyydestämme, eipä siitäkään uskois, että ollaan vasta tää pari vuotta tunnettu! Mutta "for good" tässä ystävyys taitaa olla, sillä tuon äitiystävän kuopus on mun kummipoikani, eli jotkut vahvemmat siteetkin tullut tässä solmittua ;)
 
Eiköhän niillä lapsilla ole kemioita niin kuin aikuisillakin ja kai ne tulevat samoin esille pienenä kuin myöhemminkin. Joittenkin ihmisten kanssa voi istuu pitkäänkin sanomatta mitään, mut sit toisten seurassa vaivaantuu. Mä en usko että sukupuolella on mitään väliä. Tarha-aikaan mun hyvällä tyttökaverilla oli poika kaverina ja niitä toiset kiusas. Mä olin lähinnä katkera, kun silloin se tyttö ei leikkiny mun kanssa ja mä en osannu taas näitä autoleikkejä (mulla kemiat harvoin kohtaa kenenkään kanssa vieläkään). 
 
Mä uskon myös noihin kemioihin. Samalla meidän poika viihtyy huomattavasti paremmin vähän vanhempien lasten kanssa kuin omanikäisten.
 
Mun käymistä tuolla avoimessa päiväkodissa jos vaikka missä muuallakin on helpottanut se että olen tajunnut ettei ne kaikki muut siellä tunne toisiaan niin kuin aikasemmin kuvittelin <:)  En tiedä minne mun sosiaalisuuteni katosi jossain teini-iän kynnyksellä, jotenkin sen jälkeen oon pikkuhiljaa muuttunut uivelommaksi näissä sosiaalisissa tilanteissa.  Työroolissa se on paljon helpompaa kuin siviilissä :D  Yritän kuitenkin olla siirtämättä mitään sosiaalisia epävarmuuksia lapsiin vaan toivottavasti oppivat omassa tahdissaan toisten kanssa toimeen tulemisen.  Ainakin toistaiseksi esikoinen suhtautuu hyvin avoimesti KAIKKIIN ihmisiin, ei ole missään vaiheessa vierastanut ja reippaasti tutustuu uusiin paikkoihin ja ihmisiin.  Isänsä on kyllä ihan samanlainen ja toivottavasti tytöstäkin tulee reipas :)
 
Oltiin taas lastenkerhossa. Aika meni oikein joutuisasti. Tyttö meni heti leikkimään ja minä perään. Tytön pojukaveri tuli kohta paikalle hymyssä suin ja he alkoivat leikkimään autoilla. Tehtiin pojulle ruokaa ja tyttö vispasi kulhoa, kopautti pojua lusikalla päähän. Poju toi meille kirjan ja sitä sit kolmistaan luettiin. Tyttö kyllä moneen kertaa alkoi itkemään, kun poju tuli liian lähelle mua (melkeen syliin istumaan), vaan aloin jo miettimään, että hei...olenpas minä tykätty...ens kertaa odotan, kun luvassa on satutuokio ja joku muu saa olla äänessä ja minä vain kuunnella (siis olihan nää kerhot myös aikuisille vai?) 
 
Takaisin
Top