Pelottaako?

brainfreeze

brainfreeze

Puuhakas puhuja
Pakko kirjoittaa tästäkin asiasta, en jaksanut selata onko vastaava keskustelu jo pystyssä jossain.

Kuinka monelle on tullut pelkotiloja koskien raskautta/lasta/synnyttämistä jne? Mä olen muutenkin aika kova jännittämään ja pelkäämään ihan kaikkea, etukäteen, että musta on tullut melkoinen hermokimppu. Ja oikeestaan vasta ihan viime aikoina! Tajusin nimittäin just että laskettuun aikaan on enää 17 viikkoa ja risat.

Vähän listasin niitä pelkoja mitkä pyörii koko ajan mielessä, lisääkin on, kun hetken miettisi.... Eli, pelottaa itse synnytys, pelottaa että synnytys alkaa liian aikaisin, ja se että synnytys alkaa kun olen yksin kotona, pelottaa että en tajua että synnytys on alannut ja homma tapahtuu tyyliin vessanpytyllä. Pelottaa että paskannan sairaalassa pöydälle kun olen työntämässä vauvaa ulos, pelottaa että en saa kivunlievitystä ja pelottaa se että mitä jos jostain syystä vauva onkin mun mielestä vastenmielinen. Pelottaa että en osaa hoitaa lasta ja palellutan sen jo kun ollaan matkalla sairaalasta kotiin. Pelottaa että vauvalla ei ole kaikki ok. Pelottaa miten me pärjätään taloudellisesti jahka lapsi syntyy.

Nyt kun lukaisin läpi nuo mitä kirjoitin, realistinen ääni mun pään sisällä sanoo että mä olen ihan pimeä akka, ja kaikki nuo pelot on ihan turhia. :D
 
Kuulostaa suhteellisen tutulta etkä oo pimeä:)

 Niin ja mä tosiaan toista odotan ja edelleen samoja fiiliksiä(en muista oliko sulla eka?)

Ekan aikana mulla suurin pelko oli just et syntyy etuajassa.ja kun jos syntyy ennen tiettyjä viikkoja(32 tai 34 oli raja)niin pitää yliopistolliseen sairaalaan ja täältä lähimpään jotain vajaa 200km niin sitä sit pelkäsin jos syntyy niin aikasin et joutuu sinne asti.

Nyt mua ehkä siksikin jännittä kun eka leikattiin lopuksi mut ehdin kyl olla aika kipee niin oon nyt sit miettiny ja pelänny et miten paljon se loppuvaihe sit oikeesti sattuu et kestänkö jos siis normisti syntyy.Välillä tuntuu et voitais suosista leikata.

Mut ihan normaalia pelot on sopivissa määrin:)
 
Pelot kuuluvat asiaan, ja on hyvä tunnistaa ne itsessään ja puhua niistä. Itsellä menossa kolmas raskaus, silti erinäiset asiat mietityttävät yhäkin. Minua lähinnä se, että kaikki menisi synnytyksessä hyvin. Toivon, että synnytys etenee luonnollisesti, ilman avustuksia :) Kaksi ensimmäistä olen synnyttänyt alakautta ilman kivunlievitystä ja niin haluaisin tämän kolmannenkin syntyvän. Suurin pelkoni ehkä onkin sektio. Toki sektion kokeneet voivat lohduttaa, että ei siinä ole mitään pelkäämistä :D Olen selvinnyt näistä kahdesta luomusynnytyksestä, joten oletan kolmannenkin menevän samalla kaavalla. Molemmat synnytykset ovat alkaneen lapsiveden menolla kotona. Toki ajatuksissa on myös se, että kuinka nopeasti tämä kolmonen syntyy (moni pelkää, että kuinka kauan siinä menee!). Esikoisen synnytys 8,5h ja kakkosen 6h. Eli tämä olisi nelisen tuntia, jos kaavan mukaan mennään :D Mietin paljon sitä, että jos tämä synnytys alkaakin supistuksilla, mikä minulle uutta, niin osaanko lähteä ajoissa sairaalaan. Ettei vauva synny moottoritiellä autoon.. Mutta siis, kuten huomaat, kaikilla on ajatuksia ja pelkoja jotka risteilevät päässä. Minä voin osaltani lohduttaa, että synnytyskivuista selviää kyllä. Kipukynnykset ovat kuitenkin erilaisia, ja mitään kruunua siitä ei saa vaikka sen luomuna tekeekin. Joka kerta olen sanonut salissa, että saatte antaa minulle mitä vaan troppia, jos olette sitä mieltä että se synnytyksen ja minun jaksamiseni kannalta parasta on. Näin aion sanoa nytkin.
 
mua pelottaa raskauteen liittyvät asiat, synnytystä en osaa vielä edes pelätä, koska se tai siis laskettu aika "on niin kaukana". mun serkku kertoi synnyttäneensä vauvansa nyt elokuun lopulla hätäsektiolla (kummankin henki oli ilm. vaarassa), mut en mä osannu totakaan säikähtää.

mä oonkin kertonut useammassa eri ketjussa mun endometrioosista ja miten tämä raskaus sai alkunsa jotenkin odottamatta. olen ihan valehtelematta pelännyt koko raskausajan sitä, että tämä menee jotenkin kesken. saan kyllä syyttää paljon itseäni, että olen mennyt lukemaan netistä kaikkea mahdollisia vaihtoehtoja, millä tavalla raskaus voi mennä kesken. ensimmäiset 3kk pelkäsin, et kyseessä olisi tuulimunaraskaus tms. enkä osannut rentoutua ollenkaan, vaan odottelin vaan menkkoja alkavaksi. sit kun varmistui, että tuolla alhaalla on ihan oikea vauva, aloin pelätä et se menee kesken. mulle on kerrottu joka neuvolakäynnillä, missä on sydänääniä kuunneltu ja myös rakenneultrassa, että vauva vaikuttaa hyvin kehittyneeltä jne., mut en mä silti oo ihan täysin rauhoittunut.

mä säpsyn melkistä joka kerta, kun tunnen jotain kipua, oli se sitten liittyen ligamenttien löystymiseen tai mahan toimimattomuuteen tai selkään ja pelkään alkavani vuotaa. mun vauva liikkuu ajoittain kyllä reippaasti, mut sit iskee huoli, jos tuolta alhaalta ei kuulukaan mitään.miehelle en oo enää viitsiny pahemmin peloistani puhua, se kun ei meinaa ymmärtää ollenkaan mun skitsoamista ja vaahtoamista asiasta.

olen yrittänyt rauhoittua ja miettiä, et kyllä tää syntyy ihan oikeana aikana ja on kunnossa jne. mut sit tulee koko ajan uusia huolia, entäs jos ja entäs kun. mä varmaan stressaan sit synnytyksen jälkeen mahdollista kätkytkuolemaa :( tiedän, et pitäis lopettaa stressaaminen ja ajatella, et seki vaikuttaa vauvaan. ajottain mä onnistunkin menemään pari päivää stressaamatta, mut sit tulee taas huoli jostai ihan randomista asiasta.
 
Mua ei niinkään pelota se miten pärjätään lapsen kanssa, ollaan nyt 9kk eletty tiiviisti kummipojan kanssa sen syntymästä asti niin sen on rauhoittanut. Synnytys joskus pelottaa, mutta oon ajatellu että sitä on turha etukäteen murehtia. :) Ja raha on vaan rahaa, kyllä sitä jostain saa. Oon ennen ollu aina hurja stressaamaan kaikesta, jos ei oo mitään mistä stressata ni keksin kyllä, nyt raskauden myötä se on kadonnu?!

Ainoa mitä joskus tulee on se että "loppuuko kaikki nyt tähän" "Miten meidän elämä nyt muuttuu, päästääkö mihinkään" Mutta siitäki luin että se on normaalia että ne pelko tilat tulee jossain vaiheessa. Mut näistäki on hyvä puhua ihmisten kanssa.. Miehen kanssa oon yrittäny ja oon varma että se miettii samoja asioita, mut niiden on niin vaikea puhua.. Nyt ei oikein muuta osaa kirjottaa ku ajatuks katkee.
 
Pelot tosiaan varmasti kuuluu asiaan! Jokaisella niitä on erilaisia

Tuosta paskantamisesta sairaalansängylle, niin siinä vaiheessa kun pusaat sitä vauvaa pihalle sieltä, niin siinä on viimisenä ajatuksena se paskantaminen! :D  Kätilöt korjaa ne huomaamattomasti sieltä pois etkä sie ees sitä huomaa välttämättä.., eli sitä on kyl turha stressata! EI sitä pysty siinä samalla pidättämään, kun täysillä työntää vauvaa pihalle! :)

Itse en esikon kanssa osannu pelätä parisuhteen kanssa mitään, koska ajattelin, ettei se elämä nyt niin paljoa meidän kohdalla muutu ja ei se oikeastaan muuttunutkaan.. Toki vauva tuo arkeen paljon haasteita, mutta parisuhde on vaan parantunut sen myötä! :)

Toki kätkyt kuolemaa ja pienen menetystä pelkään! Synnytystä jonkin verran, vaikka sen on jo kerran kokenut. Ehkä toisaalta se pelkokin on nyt realistisempaa, kun tietää mitä kaikkea siihen kuuluu.. Itselläni esikon synnytys kesti lähes 19h!! ja olin ihan poikki siinä vaiheessa kun piti vihdoin ruveta ponnistamaan! Nyt toivottavasti kestäisi vähemmän aikaa!! :)

 
Itse pelkään nyt hieman eri asioita kuin esikoisen kanssa. Pelkään synnytyskipuja... Ja nyt kun tietää miltä se tuntuu niin en odota ponnistusvaihetta lainkaan.
Ja sitten pelkään menettäväni pienokaisen, kätkytkuolema on ihan kirosana.

Esikoisen kohdalla pelkäsin keskenmenoa.

Riida on ihan oikeassa tuossa "uloste"asiassa . Mua kyllä siltikin edelleen se asia ällöttää. Mun kätilö (MIES) sanoi että ei sieltä ulos tule mitään mitä hän ei olisi aikaisemmin nähnyt. Synnyttäminen on aika sotkuista hommaa.
 
Jiha, ekaa odotellaan saapuvaksi, sillähän mä niin skitsoankin, kun paras kaveri siitä asti kun menkat ei tullutkaan, on ollut Google.
Odottelenkin vaan että raskaus menis niin pitkälle ettei tarvitsis pelätä vauvan puolesta jos sattuis että haluaa ulos aiemmin.

Della_79, mä kans olin ihan varma ekaan ultraan asti että kyseessä on vaan tuulimuna, tai kohdun ulkoinen raskaus. Miestäkin toppuuttelin, kun oli niin innoissaan, että odota vaan, mun tuurilla alkio ei ole siellä missä pitää. Sillähän mä kielsin miestäkin puhumasta vauvasta mitään kenellekään, JOS kaikki ei olekaan kunnossa. Lisäksi oon muuten ihan varma että mun mies saa vauvan joko pudotettua tai hukutettua (vahingossa tottakai) siinä vaiheessa kun kotona saa ensimmäisen kerran mennä peppupesulle.

Ja myös minä olen jo miettinyt kätkytkuoleman mahdollisuutta. Se kyllä ihan tosissaan pelottaa, miten sen voi kestää jos kohdalle sattuu, kun kyse on kuitenkin omasta pienokaisesta... Toivottavasti ei kenenkään meidän tarvitse sitä kokea.

Riida ja Just_Pam, kiitoksia tuosta kakkarauhoittelusta ja oon myäs kuullut että voi pyytää peräruiskeen, että suoli tyhjentyy ennen saliin menemistä, onko se mahdollista?

 
Olen saanut peräruiskeen molemmissa synnytyksissä, ja silti sieltä jotain vielä on tullut synnytyksen aikanakin.. mutta kätilöt tosiaan siistivät paikat huomaamattomasti, ei vauvat kakan keskelle joudu syntymään. Eikä siitä tietenkään mitään numeroa tehdä. Kun vauva laskee synnytyskanavassa, pää puskee peräsuolen sisällön ekana ulos.. että näin ihastuttavaa :D Peräruiskeesta sanovat myös, että se saattaa nopeuttaa avautumisvaihetta, tiedä häntä.. mutta ei se ruiskeen ottokaan mitään mieltä ylentävää ole, varsinkin jos/kun supistelee koko ajan kun istut WC:ssä ja yrität vaan saada suolen nopeati tyhjäksi ja pois sieltä :) 
 
Meillä päin ei tietääkseni enää tehdä noit tyhjennyksiä, kai sekin on paikkakunnasta riippuen.
Mut ohan tota tulla kans joskus ajateltua, ei tosin nyt raskauden aikana sitä että pusaat lasta ja paskaa samaan aikaan. :D Siitäkä se sanontaki tulee "Ei tuu lasta eikä paskaa" ? :D
 
TAYSissa v. 2002 ei annettu synnytysvastaanotossa ruisketta, kun kysyivät koska vatsa toiminut. Oli toiminut sinä aamuna. No, salissa kysyivät sainko ruisketta, ja koska en ollut saanut niin antoivat salissa! Se oli oikeesti melkoinen kokemus, pikkasen ennen ponnistusvaihetta istun vielä veskissä itkua vääntäen ;) Noh, nyt tammikuussa kun siellä viimeksi vierailin, niin olin jo ajatellut pyytää sen ruiskeen synnytysvastaanotossa, ettei käy samalla lailla. Ehtivät siis kuitenkin kysyä, että haluanko ja toki "halusin". Silloin hoitaja sano, että ihan hyvä se on ottaa ja saattaa tosiaan nopeuttaa avautumisvaihetta. Mutta silloin tuli jo supistuksia 2-3min välein, niin ei ollut ihan kauhean kiva toimitus siinäkään kohtaa.. Mutta nyt taas aion sen pyytää, jos ei automaattisesti tarjota.
 
Myönteiset ajatukset auttoivat yli raskauden puolivälin. Kunnes rv 21, eli 20+6 tuli lopulta eka vastaisku mahdollisen tulevan pre-eklampsian muodossa.

Nyt sitten oikeesti pelkään ja saankin pelätä. Seuraavat kaks viikkoo on kriittisimmät ja jos lapsi syntyy näillä viikoilla, se melko varmana kuolee. Jos selviän seuraavat pari viikkoa, lapsella on päivästä päivään yhä parempi mahdollisuus selvitä. Neljän viikon jälkeen vielä pitäs oottaa toiset lähes neljä viikkoa ja tässä välissä lapsella on vaan päälle 50 % mahdollisuudet selvitä. Jos selviän 8 viikkoa eteenpäin kunnialla raskaudessa, lapsi jää melko varmana henkiin. Jos saavutan virstanpylvään, eli lasketun ajan, voin olla onnellinen!

Vissiin nyt kun tää tuleva viikko on saikkua, pitää vaan aatella paljon positiivisia asioita.. ainakin 100 kertaa enemmän kun aiemmin! Ja tietty syödä ja juoda terveellisesti ja levätä paljon.

Ja mun piti jo aiemmin tähän vastailla, et mullakin on ollu vaikka mitä pelkoja esim. siitä et kun otan vauvan syliin niin pitelen sitä väärin tai se tippuu heti jne. Mut sit kun ne asiat on puhunu pois mielestä ääneen johonkin ihmiselle tai sit tällain kirjotellu, niin huomaa, et ne huolet alkaa hälvetä.. onneks! Et eikun vaan purkaa oikeesti kaiken pahan olon pois mielestä ja mielellään muiden kuullen - kun ne auttaa tajuumaan et ihan on ollu taas höpsö.
 

Kaikenlaiset asiat ovat pelottaneet, mutta kaikesta on hienosti tähän mennessä selvitty. :)
Pelkäsin koulun alkua, mitä työkkäri sanoo, mitä liitto sanoo, mitä mummo sanoo yms ... mutta tosiaan mun pelot olivat turhia ja elämä jatkuu :D
Hain stressiin ja unettomuuteen apua homeopaatilta, koska ajattelin etten halua nyt mitään lääkäriä tähän asiaan sotkea. Ja vähän luonnollisempaa touhua ajattelin käytellä tästä edes muutenkin, ainakin niin paljon ku niistä o apua...
Synnytystä en viitsi vielä pelätä, ajattelin että se menee miten menee ja omalla painollaan sitten kun on sen aika. Tuskin sitäkään pystyy suunnittelemaan sen kummemmin tai ees valmistautumaankaan kunnolla. Koskaan ei tiedä miten siinä käy.
 
Ei varsinaisesti PELOTA mikään, ehkä se vaan mietityttää, että onhan neiti terve ja että kumpa menis kaikki hyvin/normaalisti. Lääkäri totesi tohon 'paskajuttuun' vaan, että ei niitä ruiskeita oikein oo tapana antaa, turhaa kuulemma. Sanoi myös, että hyvähän se on vaan että tietää sit pusaavansa oikeaan suuntaan :D Ja että vauva ei siis siihen kosketa, siinä on välissä aina jotain.   Kivunlievitystä aion pyytää kaiken mahdollisen, turha kärsiä kun ei oo pakko, se on ollu ohje sekä aiemmin synnyttäneiltä tutuilta, että lääkäriltä. Ehkä ennenaikaisuus on mietityttäny, kun lähipiirissä ollu useita tapauksia, ja niiden johdosta läheltä piti-tilanteita. Toisaalta ne synnyttäjät on ollu jo iäkkäämpiä, suorastaan 'riski-ryhmää'... Ja raskausmyrkytyskin olis kyllä sellanen mitä varmasti mielellään välttäis, vaikka se onkin yllättävän yleistä ja suomessa hoito on niin hyvää, että kaikki kääntyy useimmiten parhain päin :)
 
IHANA tämä palsta, kun itsekkin vauhkoan milloin mistäkin.. :P Siis esikoista odottaessa en oikeastaan osannut pelätä mitään, en raskautta, en synnytystä, mutta kätkytkuolema on asia mistä en vieläkää meinaa päästä yli... Esikoinen siis 8kk ja neuvolassakin olen kerttonut pelostani, mutta mikään ei vaan saa minun mieltäni paremmaksi jotta lakkaisin pelkäämästä... Johtuu suurimmaksi osaksi siitä että minulla on henk.koht.kokemus kätkytkuolemasta.Siskoni vauva siis menehtyi näin.
No nyt siis odotan(raskaustestien mukaan,olen siis kolme jo tehnyt kun en usko :D)toista lastani, tosin olen vasta ehkä jotain 5 viikolla, ja koska esikoinen syntyi kauhealla vauhdilla ,11 tuntia kesti josta ponnistus vaihe vain 15 min niin nyt sitten pelkään että tämä toinen(jos siis tämä pikkupapu on elossa vielä kun pääsen sitten joskus ultraan) syntyy kotiin... Ja siis en kerennyt saamaan edes mitään kipulääkkeitä kun poika jo oli sylissäni.. Mutta sinäänsä minulla ei ole mitään pelkoa tuon kipulääkityksen suhteen koska pärjäsin melko hyvin ilmankin ja olosuhteidenpakosta...Pelkään että tämä raskaus ei jatku, edes tuonne np ultraan asti..... *huoh* Tai jos se onkin juuri tuo tuulimuna,kemiallinen yms.....Minulla kun on todella epäsäännölliset kuukautiset olleet aina ja esikoisen saanti kesti reilu vuoden niin en voi edes ajatella miltä tuntuisi jos ultrassa sanottaisiin että sydän ei lyö tai että ei siellä mitään ole ollutkaan....Ja kun tämä raskaus alkoi liiankin helposti, niin jotenkin ajattelen että ei tämä voi käydä näin helposti. Tuskaani ja tätä jännitystä ei helpota ainakaan se että tuttavapiirissäni kaikki ovat raskautuneet todella helposti heti ekalla yrittämällä.
Onneksi täällä sää vuodattaa pahimmat tuskat pois! :)
 
Mamma1/11 kirjoititkohan oikeaan paikkaan mihin tarkoitit? T'ää ketju on tammikuun 2012 palsta. Toki voit tännekin kirjoitella mut samassa tilanteessa olevat löydät muualta. :)
 
Heippa kaikki!

Oon jonkin verran taustalta seurannu tätä palstaa ja pari kertaa kirjoitellutkin. Toisaalta tää on ihanan "tavallinen" odottajien palsta ja siksi rentouttava lukea. Toisaalta taas mun pelkojen takia välillä tuntuu, etten kuulu tänne lainkaan. Älkää kuitnkaan käsittäkö väärin. Teissä ei ole siis mitään vikaa eikä koko palstassa. Mun raskaus vaan tuntuu niin erilaiselta kuin suurimman osan teistä.
Mulla päättyi edellinen raskaus kohtukuolemaan raskausviikolla 25. vauvani kuolin syy oli hapenpuutekeuhkoissa, joka todennäköisesti johtui napanuorakomplikaatiosta. Tämä raskaus on täynnä pelkoa, huolta ja surua. On vielä niin ikävä pientä enkelivauvaani. Samalla suuri huoli ja pelko, ettei taas kaikki päättyisi huonosti. 
Välillä tuntuu kuin olisin aivan yksin raskauteni kanssa, koska tuntuu etten ole lainkaan kuin muut odottajat. Kateellisena luen kirjoituksia, joissa mietitään hankintoja vauvalle tai ultraäänessä selvinneestä sukupuolesta. Itse pelkään ultraääneen menoa niin paljon ja suuren huolenaiheeni on , lyökö sydän pienellä.
Tarkoitukseni ei siis ole loukata eikä pelästyttää ketään. sattui vaan silmään kerrankin otsikko, jonka alle voisin kirjoittaa vaikka koko romaanin.
henkisen pelkojeni lisäksi olen saanut lisäpeloksi tähän raskauteen raskausdiabeteksen sekä streptokoggi-b bakteerin. Eli, jos oikein analysoisin pelkojani täällä, ei teistä kukaan jaksaisi niitä lukea , heh :)
Onnellista odotusta teille kaikille ja puhukaa peloistanne ja huolistanne neuvolassa. Kurjaa tuhlata onnellinen odotusaika turhaan murehtimiseen. Vaikka minä olen aika väärä ihminen siinä neuvomaan muita :)
 
emmiina temppiä sinne!
Oon miettiny noit pelkoja että kyllähän sitä alkuun keskenmenoa pelkäsi ja pieni normaali pelkohan on kai joskus ihan hyväkin asia. Nyt kun epäiltiin raskausmyrkytystä niin pelko oli huima, yrtin kyllä uskotella itselleni että kaikki on hyvin niin kuin loppujenlopuksi olikin. Ja kun muistan sen että mitä pidemmälle päivissä pääsee sitä paremmat mahdollisuudet pienen on nyt selvitä. <3 Neuvolassa ne sano viimeeksi että ei ole olemassa tyhmiä kysymyksiä eikä tyhmiä pelkoja, heti jos huomaa jotain erikoista kannattaa soittaa että asia saadaan tutkittua, se ainakin osittain rauhoitti mieltä. Tsemppiä kaikille! :)
 
Kyllä omat pelot tuntuu taas typeriltä, kun ajattelee tosiaan mitä ihan oikeesti voi tapahtua. Kaverilla kävi juuri kans noin kuin Emmiinalla, että vauva kuoli kohtuun. Tosin muutaman viikon nuorempana, mutta ei se kyllä ollut herkkua kun hän joutui kuolleen vauvan synnyttää :( Sitten seuraavassa raskaudessa vauva päätti syntyä etukäteen rv 28.

Mua ei enää pelota keskenmeno, kun ollaan kuitenkin nyt jo menossa 25+1, ja jaksan uskoa siihen että JOS vauva päättäisi tulla tutkimaan maailmaa nyt, sillä olisi jo edes jonkinlaiset mahdollisuudet selvitä. Tuo kohtukuolema kyllä kaihertaa omaakin mieltä. Onneks juniori vetää aikamoista liikesarjaa masussa oikeastaan koko ajan, niin pystyn ite seuraamaan että siellä sitä ollaan :)

Tällä hetkellä tuntuu aika seesteiseltä muutenkin koko odotusaika. Pelotti aiemmin oma terveydentilakin, kun jouduin juosta tutkimuksissa muutaman viikon. Tutkittiin mun sydäntä ja kilpirauhasta ja vaikka mitä. Mitään ei sitten selvinnyt, mitä nyt ihan minimaalinen rakenneongelma mun pumpussa, mutta ei sekään ole vakava. Eli nyt kun tiedän että mun keho jaksaa tän raskauden, on olo ollut muutenkin tosi hyvä!

Mut toi on kyllä niin totta Susq87, pienetkin asiat kannattaa kysyä asiantuntijalta, kummasti rauhottaa omaa mieltä! Mullakin oli alkuraskaudessa ekat viikot ruskeaa vuotoa, ja mä itku kurkussa kävin vessassa, kun olin ihan varma että joku kerta kun kurkkaan pyttyyn, siellä on pytyn pohjalla ihan pieni elämän alku. Mutta ei, vauveli on ainakin vielä jaksanut pysyä mukana!
 
Täällä on taas eilisestä asti ollu vuotoa.. Verta ei tuu paljoa, ja se on rusehtavaa, joten koksista sanottiin, että odotetaan ja seurataan tilannetta. Jos vuoto muuttuu kirkkaan punaiseksi, niin pitäisi lähteä koksiin, ja tosiaan jos vuodon määrä kasvaa.. Nyt sit vaan otetaan vieläkin iisimmin, jotta vuoto rauhottuisi..

Pelottaa kyl jotenkin, että saako tän reilu 3kk olla vielä kotona. Hirveästi en osaa nyt raskaudesta nauttia, kun vuotaa ja huoli on koko ajan läsnä. Piiperö kyllä pyörii normaalisti, mutta toivon todella paljon että vuoto helpottaisi, ja saisin olla kotona!! Ihan jo esikonkin takia! Lisäksi toivon, että se istukka siirtyisi nyt pois siitä kohdunsuulta itsekseen ja saisin ees loppuraskaudesta nauttia vähän enempi.
 
You must log in or register to reply here.
Takaisin
Top