Kirjoitan nyt tänne, kun tuntuu olevan sopivin ketju. Mulla oli siis km:n jälkeen alkaneesta raskaudesta uusi km jo su-ma yönä 23.11. En sitten seuraillut foorumia useaan päivään ja nytkin vain vähän kuikuillut. Tuntuu, että tulen tänne ensi kerran vasta jos olen pidemmällä, nyt siis km 10+1, edellinen oli 6+2.
Tässä tarinani, toivotaan että se on viimeinen mulla, ja teillä kesäkuisilla. Mulla oli jo perjantaina semmoinen olo, että kaikki ei varmaan ole hyvin. Oli omituisia kipuja yms. Pe ja la tuli myös sellainen oranssi ihan pienen pieni haituva verentyyppistä pikkuhousunsuojaan. Sitä ennen ei siis raskaudessa yhtään mitään vuotoa, niin kuin ei edellisessäkään. Sunnuntaina alkoi jo tulla enemmän verta kipujen kanssa ja keskiyön jälkeen pelästyin, kun veren jälkeen tulikin lapsivettä. Soitin kättärin hätänumeroon ja sanottiin että tule aamulla. Täti siellä rauhoitteli, että ei se varmaan lapsivettä ole, mutta heti kun se multa meni, tiesin, että tässä se nyt on.
Pöntöllä tuli sitten istuttua neljään asti yöllä, koska aina kun yritin mennä nukkumaan tuli sellainen olo, että on pakko mennä takaisin, että veri vuotaa hyvin ulos. Kivutkaan eivät kokonaan asettuneet Buranalla ja pitivät mua hereillä. Noin kolmen tunnin unien jälkeen mentiin miehen kanssa sitten Kättärin päivystykseen. Kahden tunnin keikka, ja vahvistivat keskenmenon. Olisivat antaneet lääkkeitäkin, mutten halunnut. Jälkivuoto kesti kunnolla noin 6pv ja vieläkin tulee jotain. Pientä pahoinvointiakin on vielä, mutten tiedä mistä johtuu. En haluaisi, että se jäisi päälle. Neuvoivat tekemään raskaustestin kumminkin 3 viikon päästä keskenmenosta.
Töitä ei mulla onneksi ollut alkuviikosta, niin ei tarvinnut kenellekään mitään selitellä. Molempien vanhemmille kerrottiin vasta keskenmenon jälkeen, niin kuin edelliselläkin kerralla (tosi surullista, en jaksaisi enää tällaista...). Nyt sisko oli melkein ainoa joka tiesi raskaudesta. Kyllähän sitäkin mietin, että olikohan se tuulimuna, kun ei tosiaan mitään sydänääniäkään missään kuunneltu. Huomenna olisi ollut np-ultra.
Henkisesti ei ole ollut hirveän rankkaa, ja olen kyllä saanut surra silloin kun on tarvinnut. Itse uskon vahvasti Jumalaan (se on jo ihan oma tarinansa mitä Hän on tehnyt mun elämässä) ja on tuntunut siltä, että Hän on ollut surussani mukana. Nimittäin siinä surussa on aina ollut sellainen selittämätön ilo ja toivon siemen kumminkin mun sydämessä. Uskon, että minusta tulee vielä äiti jonain päivänä <3
Nyt olen myös yrittänyt iloita elämän muista hyvistä puolista, mm. siitä että ehkä pääsen sittenkin lumilautailemaan talvella. Ja kun nyt oon käytännössä koko syksyn ollut raskaana, tuntuu siltä että haluan pitää vähän taukoa raskausajatuksista. Ja yrityksistä. Ainakin yhdet menkat on nyt kyllä pakko odottaa - oman mielenrauhan takia jos ei muuten :)
Mutta toivotan teille kesäkuisille oikein ihanaa ja rentoa raskausaikaa ja taidan poistua foorumia seuraamasta, toivottavasti vain ajaksi! :)
