SannaKoo
Sanavalmis juttuseppä
Uninii, jälleen totean, että Moon sanoi järkeviä asioita, pääsääntöisesti olenkin aikalailla samaa mieltä. Periaatteessa vauva sulautuu kyllä sun elämään, eikä se välttämättä tarkoita aivan maata mullistavia muutoksia - ellet niin itse tahdo. Toki vauvan pitäis olla prioriteettilistan kärjessä, sillä on kuitenkin hurjasti tarpeita juurikin sinulta, äidiltään, ensimmäisten vuosien aikana, mutta ei sen tarvitse tarkoittaa, että olisit vauvassa kiinni.
Tuskin olet myöskään ainoa esikoisen odottaja, joka mainitsemiasi asioita murehtii. Mä muistan ainakin itse noita asioita pyöritelleeni paljonkin päässä. Mä jopa sitten jossain vaiheessa olin aivan varma, ettei musta kuitenkaan ole äidiksi ja itkien pyysin mieheltäni, että huolehtiihan hän sitten lapsesta yksinhuoltajana, kun musta ei siihen olisi... Ja meillä ei siis vauva-ajatus ollut miehen idea sinällään, eli eipä sekään noita tunteita "selittäisi".
Sä voit hyvin neuvolassa sanoa nuo kaikki tunteet ja ajatukset ääneen, tarvittaessa voit päästä juttelemaan niistä enempikin esim. psykologin kanssa. Todennäköisesti sulle tullaan tarjoamaan myös sitä ajatusta, että ehkä lapsen tultua maailmaan sä et edes halua palata siihen vanhaan, vaan ootkin onnellisin juuri äitinä. Mä kyllä itse suren useasti sitä, että oon erkaantunut monista niistä asioista, mitä olin ollessani vain minä, koska tää äiti-rooli ei sovi esimerkiksi useimpien mun lähimpien ystävien seuraan; he ovat naisia, jotka nyt kolmenkympin lähestyessä ovat entistä vakuuttuneempia siitä, etteivät koskaan lapsia tule haluamaan, eikä lapsista juurikaan pidä. Toki mun poika on heille poikkeus, mutta en mäkään kovin mielelläni altista heitä meidän uhmaikäisen raivokohtauksille ;)
Vaan ihanaa tässä on se, että ne muutama kerta vuodessa kun saan itseni riuhtaistua irti täältä kotoa ja tapaan juuri näitä ystäviä, niin mä saan olla just se sama vanha MINÄ kuin mitä oon ollut aiemminkin. (Ja paristi kyseessä ollut vkl, että mies ja poika olleet esim. mökillä, niin voin kertoa että sunnuntaiaamusta krapulaa pahemmalta on tuntunut se julmettu ikävä sitä omaa pientä poikaa kohtaan...).
Eli mitä tahansa voi vielä tunteiden kehitykselle tapahtua, eikä se tee susta itsekästä! Ehkä enempi päinvastoin, leikittele ajatuksilla ja pohdi, sittenpähän on kaikki vaihtoehdot tullut käytyä mielessä läpi ja uskallat ehkä tuuduttautua siihen arkeen, mitä se teillä tuleekaan sitten olemaan :) Tsemppiä!
Tuskin olet myöskään ainoa esikoisen odottaja, joka mainitsemiasi asioita murehtii. Mä muistan ainakin itse noita asioita pyöritelleeni paljonkin päässä. Mä jopa sitten jossain vaiheessa olin aivan varma, ettei musta kuitenkaan ole äidiksi ja itkien pyysin mieheltäni, että huolehtiihan hän sitten lapsesta yksinhuoltajana, kun musta ei siihen olisi... Ja meillä ei siis vauva-ajatus ollut miehen idea sinällään, eli eipä sekään noita tunteita "selittäisi".
Sä voit hyvin neuvolassa sanoa nuo kaikki tunteet ja ajatukset ääneen, tarvittaessa voit päästä juttelemaan niistä enempikin esim. psykologin kanssa. Todennäköisesti sulle tullaan tarjoamaan myös sitä ajatusta, että ehkä lapsen tultua maailmaan sä et edes halua palata siihen vanhaan, vaan ootkin onnellisin juuri äitinä. Mä kyllä itse suren useasti sitä, että oon erkaantunut monista niistä asioista, mitä olin ollessani vain minä, koska tää äiti-rooli ei sovi esimerkiksi useimpien mun lähimpien ystävien seuraan; he ovat naisia, jotka nyt kolmenkympin lähestyessä ovat entistä vakuuttuneempia siitä, etteivät koskaan lapsia tule haluamaan, eikä lapsista juurikaan pidä. Toki mun poika on heille poikkeus, mutta en mäkään kovin mielelläni altista heitä meidän uhmaikäisen raivokohtauksille ;)
Vaan ihanaa tässä on se, että ne muutama kerta vuodessa kun saan itseni riuhtaistua irti täältä kotoa ja tapaan juuri näitä ystäviä, niin mä saan olla just se sama vanha MINÄ kuin mitä oon ollut aiemminkin. (Ja paristi kyseessä ollut vkl, että mies ja poika olleet esim. mökillä, niin voin kertoa että sunnuntaiaamusta krapulaa pahemmalta on tuntunut se julmettu ikävä sitä omaa pientä poikaa kohtaan...).
Eli mitä tahansa voi vielä tunteiden kehitykselle tapahtua, eikä se tee susta itsekästä! Ehkä enempi päinvastoin, leikittele ajatuksilla ja pohdi, sittenpähän on kaikki vaihtoehdot tullut käytyä mielessä läpi ja uskallat ehkä tuuduttautua siihen arkeen, mitä se teillä tuleekaan sitten olemaan :) Tsemppiä!
