Pelko raskauden aikana

[Mellie]

Ekaa kertaa raskaana ja en edes tajunnut miten paljon pelkäämistä tähän sisältyy. Koko ajan stressaa onko kohdun ulkoinen vai onko koko raskaus jo mennyt kesken ja milloin alkaa vuoto. Kävin jo ostamassa siteitä kaappiin varalle ja mihin tahansa meneminen pelottaa, että jos alankin holtittomasti vuotamaan. Kuskaan varavaatteitakin mukana töihin. Ja jos näistä selviääkin kuivilla, seuraavana sitten nipt, josta huono tulos johtaa keskeyttämiseen. Toivoisin että menis jo ennen sitä kunnolla kesken, jos joku onkin pielessä, ettei turhaan veny seuraava yritys.

Keskenmenoa enemmän epämukavuutta aiheuttaa ajatus siitä, että pitää töihin selittää epämääräisiä poissaoloja ja kesken päivän poistumisia. Ja jos myöhäisemmässä vaiheessa joku vielä menee pieleen, ärsyttää muiden reaktiot ja oletukset omista tunteista. Turha säälittely ja kauhistelu, jota en jaksaisi kohdata, kun jo alunperin oma ajatus on ollut, että tulee lapsi tai ei tule lasta on yhtä ok itselle. Ja jo yritykseen lähdettäessä oli itsestään selvää, että jos jotain vikaa löytyy seuloissa niin keskeytetään.

En ole ikinä ollut tyypillisesti vauvakuumeileva ja lapsi ei ole mulle mikään elämää täydentävä pakollinen asia, jonka toteutumatta jääminen olisi suuri suru. 40 vuotta olin vannoutunut vela ja nyt ”kiva jos tulee mut pärjään hyvin ilmankin”. Mua ärsyttää siksi joutua ulkopuolisten taholta lokeroiduksi tyypillisesti ”täytyy olla kova paikka ja suuri suru”, koska silloin koen että mun omaa ajatusta asiasta ei kuulla, eikä hyväksytä, vaan mennään sillä kuulijan omalla ”ainoalla oikealla” ajatusmaailmalla.

Eniten siis pelkään muiden reaktioita ja joutumista tilanteisiin, joissa joudun asiaa muille avaamaan.

 

[Marcipa]

Ymmärrän sua tosi hyvin. Tosi samoja pohdiskelen itsekin. Realistina ymmärrän, että raskauden onnistuminen on edelleen epävarmaa ja sairaan lapsen todennäköisyys tässä iässä selvästi kohonnut. Olen sinut asian kanssa (vaikka tietysti asiaa stressaan), mutta juuri muiden reaktiot jo valmiiksi ahdistaa. En halua kauhistelua tai sääliä, jos päädytään ikävään tilanteeseen (keskenmeno tai keskeytys geneettisistä syistä). En haluaisi kenellekään kertoa raskaudesta, kun kaikki on niin epävarmaa. Mutta en tiedä kuinka kauan pystyy salaamaan. Tänään mun äiti soitti innoissaan, että olenhan huomannut, että meidän kaupungissa on auennut koronarokotukset mun ikäisille. Kiertelin asiaa, enkä kertonut etten voi rokotusta nyt ottaa. Kauhistelua saan varmasti osakseni jatkui raskaus tai ei, koska olen niin vanha. Jännittää myös miten töissä asiaan suhtaudutaan. Onneksi ei todennäköisesti tarvitse selitellä yhtään mitään ennen kuin vasta elokuussa ja silloin on jo varmaa onko lapsi terve. Nyt siis työskennellään etänä. Aloitin uusissa tehtävissä viime viikolla ja jos joutuisin jäämään sairauslomille ja sitten äitiyslomalle, niin sillä tulee olemaan iso vaikutus muihin.

 

[Pajunkissa30]

Hyvä kirjoitus! Koen samoja tunteita ja raskaudesta iloitseminen on vaikeaa. Tämä on erittäin toivottu lapsi, mutta lapsettomuuden ja hoitojen jälkeen tuntuu, että huoli ei lopu ikinä. Mieheni ja siskoni puhuvat paljon, että "sitten kun jäät äitiyslomalle" tai "sitten kun vauva on syntynyt" mutta en jotenkin uskalla itse suunnitella edes elämää sinne asti. Elän enemmänkin niin, että odotan aina seuraavaa ultraa, että näen onko kaikki hyvin. Mitenköhän näistä tunteista pääsisi eroon? Ennen plussaa kuvittelin olevani seitsemännessä taivaassa koko raskauden jos joskus tulen raskaaksi. En tiedä onko tämäkin hormonaalista mutta toivon että toisella kolmanneksella osaan jo nauttiakin :angelic:

 

[Mustekurki]

Huomaan, että minullakin on samankaltaisia tunteita välillä. Toiset puhuvat jo siitä kun vauva syntyy, mutta itsellä on vielä se olo, että onkohan mitään vauvaa kun en ole vielä päässyt ultraankaan. Ja sielläkin voi olla jotain vialla, koska mm. vuodin vähän vertakin yhtenä päivänä.

Mutta sitten yritän muistuttaa itseäni, että todennäisempää on, että kaikki meneekin hyvin. Olen aina ollut tosi kova murehtimaan ja ihmettelen sitä miten vähän murheita minulla on ollut raskauden suhteen. Raskaus nyt on sellainen, että mitään et voi tehdä jos se menee kesken tai jotain onkin vialla

Raskaaksi tulo tuntuu myös todella henkilökohtaiselta asialta. Se on silti valitettavan julkinen asia, koska sitä on vaikeaa peitellä ja siitä on pakko kertoa (jossain vaiheessa) töissä. Tuntuu pahalta ajatella, että "kaikki" saavat tietää jos jokin menee pieleen raskaudessa.

 

[Kaino-Vieno]

Mua jännittää koko ajan jatkuuko raskaus. Välillä oon ihan varma ettei tästä mitään lasta saada. Sitten taas välillä uskaltaa toivoa. Mietin myös sitä että oonko inhottava ihminen kun päätin vaihtaa työpaikkaa vaikka ei välttämättä tarvitsisi, aloitus on elokuun alussa. Silloin kun sovin haastattelusta, epäiltiin vahvasti keskenmenoa mutta se olikin hematooma joka vuoteli pois... Nyt mietin että en varmaan kauhean hyvää kuvaa anna itsestäni jos käykin niin onnekkaasti että raskaus etenee normaalisti ja aloitan uudessa työssä elokuussa ja sitten jo joskus syyskuussa joudun kai viimeistään kertomaan raskaudesta työpaikalla. Eikös se pari kk ennen äitiysloman alkua pidä kertoa?

Toisaalta tuntuu tyhmältä edes miettiä tällaista. Oon kuitenkin miettinyt työpaikan vaihtoa jo pidempään ja nyt mulle tarjottiin paikkaa ikään kuin sattumalta, en edes varsinaisesti hakenut.

 

[Fliber]

Hyvä kirjoitus! Koen samoja tunteita ja raskaudesta iloitseminen on vaikeaa. Tämä on erittäin toivottu lapsi, mutta lapsettomuuden ja hoitojen jälkeen tuntuu, että huoli ei lopu ikinä. Mieheni ja siskoni puhuvat paljon, että "sitten kun jäät äitiyslomalle" tai "sitten kun vauva on syntynyt" mutta en jotenkin uskalla itse suunnitella edes elämää sinne asti. Elän enemmänkin niin, että odotan aina seuraavaa ultraa, että näen onko kaikki hyvin. Mitenköhän näistä tunteista pääsisi eroon? Ennen plussaa kuvittelin olevani seitsemännessä taivaassa koko raskauden jos joskus tulen raskaaksi. En tiedä onko tämäkin hormonaalista mutta toivon että toisella kolmanneksella osaan jo nauttiakin :angelic:

ihan samoja fiiliksiä ja ivf ryhmässä useat nostaneet tämän saman esiin, etteivät osaa iloita koska on jatkuva huoli siitä ettei onnistu pitkän yrityksen jälkeen. Tuntemuksesi eivät ole mitenkään poikkeavat siis. Luulin että olisin innoissani, mutta en halua välillä edes ajatella asiaa, jotta en pety. Neuvolassa tämä tuli puheeksi omalta osaltani ja kysyivät/tarjosivat omaa psykologia. Ajattelinkin että tekisi varmaan ihan hyvää käydä juttelemassa. Toivottavasti opitaan nauttimaan tästä enemmän ensimmäisen kolmanneksen jälkeen

 

[Tynkky]

ihan samoja fiiliksiä ja ivf ryhmässä useat nostaneet tämän saman esiin, etteivät osaa iloita koska on jatkuva huoli siitä ettei onnistu pitkän yrityksen jälkeen. Tuntemuksesi eivät ole mitenkään poikkeavat siis. Luulin että olisin innoissani, mutta en halua välillä edes ajatella asiaa, jotta en pety. Neuvolassa tämä tuli puheeksi omalta osaltani ja kysyivät/tarjosivat omaa psykologia. Ajattelinkin että tekisi varmaan ihan hyvää käydä juttelemassa. Toivottavasti opitaan nauttimaan tästä enemmän ensimmäisen kolmanneksen jälkeen

Ihanaa, että sua on kuultu neuvolassa!

 

[Trixie]

Mua jännittää koko ajan jatkuuko raskaus. Välillä oon ihan varma ettei tästä mitään lasta saada. Sitten taas välillä uskaltaa toivoa. Mietin myös sitä että oonko inhottava ihminen kun päätin vaihtaa työpaikkaa vaikka ei välttämättä tarvitsisi, aloitus on elokuun alussa. Silloin kun sovin haastattelusta, epäiltiin vahvasti keskenmenoa mutta se olikin hematooma joka vuoteli pois... Nyt mietin että en varmaan kauhean hyvää kuvaa anna itsestäni jos käykin niin onnekkaasti että raskaus etenee normaalisti ja aloitan uudessa työssä elokuussa ja sitten jo joskus syyskuussa joudun kai viimeistään kertomaan raskaudesta työpaikalla. Eikös se pari kk ennen äitiysloman alkua pidä kertoa?

Toisaalta tuntuu tyhmältä edes miettiä tällaista. Oon kuitenkin miettinyt työpaikan vaihtoa jo pidempään ja nyt mulle tarjottiin paikkaa ikään kuin sattumalta, en edes varsinaisesti hakenut.

Ymmärrän tämän huolen myös tosi hyvin, mutta voin vakuuttaa (tai ainakin kovasti toivon), että se on ihan turha. Olin itse ”töiden välissä” kun tulin ekaa kertaa raskaaksi ja tulin valituksi nykyiseen vakkarityöpaikan ollessani n. viikolla 7, enkä tietenkään kertonut raskaudesta rekryn aikana. Organisaatio oli tuttu, olin ollut siellä ennenkin ja olin itse asiassa silloinkin eri tehtävässä, määräaikaisessa sellaisessa. Uusi työ alkoi syyskuun alussa, kun laskettu aika oli joulukuussa. Kerroin töissä raskaudesta elokuun alussa ja jännitin sitä tosi paljon, koska tiesin että organisaatiossa oli ollut paljon vaihdoksia ja vähän haasteitakin edellisen vuoden aikana ja mun aloittamista uudessa tehtävissä odotettiin kovin, mutta käytännössä en ehtisi edes kunnolla aloittaa projekteja ennen äitiysvapaalla jäämistä. Ei olisi tarvinnut jännittää, kaikki olivat vain tosi iloisia puolestani ja sanoivat, että ei ole mun asia huolehtia töistä, ne odottavat kun tulen takaisin.

Toivottavasti sulla on myös yhtä fiksut esihenkilöt, jotka ymmärtää tilanteen ja tietää, että saa vielä motivoituneemman työntekijän sitten joskus perhevapailta takaisin, kun nyt suhtautuvat asiaan hyvin. Lopulta sekin on tosi lyhyt aika.

 

[Muir]

Tämä raskaus on pitkän yrittämisen tulos, kolmannen ivf-kierroksen pakastealkionsiirrosta alkanut. Mulla on huono munasolureservi ikäiseksenikin ja ikääkin siis 40, kohta 41. Alkio oli testaamaton kolmipäiväinen. Nyt mennään viikolla 11+0 ja oon aivan vakuuttunut siitä, että jotain tässä menee pieleen. Joku kromosomivika tai jotain täytyy olla. Ei tämä vaan voi toimia... Mä en muista että edellisessä raskaudessa olisi ollut tällaisia fiiliksiä, vaikka takana oli silloin jo yksi kkm.

 

[marie14]

Mulla on järkyttävät pelot noista rakenne poikkeamista. Mietin niitä oikestaan joka päivä. Kaikista piinallisinta aikaa on kyllä tämä nt ultraan odottelu, vaikka se ei kaikkea sano niin jotain tietoa saa. Kuitenkaan asioille ei voi enää mitään ja yritän sitä kautta olla optimistinen. Olemme miehemme kanssa nuoria, koko suku terveitä ja minulla on yksi terve poika, silti pelko kova. Viikon päästä maanantaina pääsen katsomaan mitä masussa kasvaa

 

[Nappula8]

On tää kyllä outoa ja epävarmaa aikaa, esikoista odottaessa oli yks keskenmeno takana ja silloin olin tosi pitkään varuillaan enkä just uskaltanu ajatellakaan sitä kun vauva on syntyny ja esim tulevien isovanhempien hehkutukset tuntu vaikeilta pitkään. Nyt ei oo ihan niin epävarma olo, mutta tunteet vaihtelee kyllä paljon. Odotan kans nt-ultraa kovasti, sit alkaa jo mahakin kasvaa ja tuntuu todenmukasemmalta koko juttu. Ja tietysti saa tietää että onko kaikki siinä vaiheessa hyvin. Olin myös esikoisen odotuksen aikana tosi varovainen ruokien ja kaiken kanssa (esim hiuslakan käyttö ja epilointi epäilytti), nyt en oo ollu ihan niin varovainen ja se välillä mietityttää et pitäiskö sit kuitenkin. Jotenkin nyt ei ehdi keskittyä niin paljoa kun on toi taapero, mut sit välillä ne ajatukset nousee pintaan.

 

[Sudensylin]

Mulla on huomenna eka ultra. Kaikki nää viikot oon ollu hyvin epäuskoinen, että onko siellä ketään. Ultra pelottaa, koska jostain syystä tunnen ihan hirveän suurta häpeää siitä, jos jotain onkin pielessä, enkä olekaan oikeasti raskaana. Ihan kuin ne siellä ajattelisi, että oon tahallaan huijannut kaikkia.

Sinänsä ei oo mitään syytä, miksi kaikki ei olis hyvin. En mä mikään päivänsäde oo muutenkaan, mutta tän raskauden myötä oon ollu ihan erityisen negatiivinen. Mieskin mua jo moitti, että miks puhun vaan keskenmenoista, kun eihän kellään olis lapsia, jos raskaudet ei ikinä onnistuis, odotusajanhan pitäisi olla ihanaa! Mä vähän suutuin kyllä tästä kommentista...

Ehkä huomenna saan helpotuksen tähän epätietoisuuteen ja voin alkaa nauttia tästä matkasta. Toisaalta myös ihan vastakkainen reaktio mietityttää. Ihan hävettää myöntää, mutta kyllä mun mieleen välillä hiipii pakokauhu, että mitä helvettiä mä oon tehny, elämä on pilalla, oishan mulla ollu vielä aikaa perheen perustamiselle ja oisin nyt vaan "nauttinu nuoruudestani". Vaikka totuus on, ettei tämä nyt oo vaikuttanu mun elämäntyyliin vielä yhtään mitenkään.

 

[Muir]

Aivan mahtavaa että joku @Nessu91 on arvioinut mun viestin tyhmäksi. Hirveän empaattista.

Voin kertoa että eilisessä ultrassa oli kuin olikin häikkää ja jatkoselvittelyt tulevat. Eli huoleni ei ollut valitettavasti turhaa.

 

[Kaino-Vieno]

Aivan mahtavaa että joku @Nessu91 on arvioinut mun viestin tyhmäksi. Hirveän empaattista.

Voin kertoa että eilisessä ultrassa oli kuin olikin häikkää ja jatkoselvittelyt tulevat. Eli huoleni ei ollut valitettavasti turhaa.

Toivottavasti ollut vain vahinkoreaktio, mulla on niitä joskus tullut ja oon onneksi ilmeisesti aina huomannut. Voimia Muir

 

[Pillow]

Aivan mahtavaa että joku @Nessu91 on arvioinut mun viestin tyhmäksi. Hirveän empaattista.

Voin kertoa että eilisessä ultrassa oli kuin olikin häikkää ja jatkoselvittelyt tulevat. Eli huoleni ei ollut valitettavasti turhaa.

Tahdon uskoa, että tuo Nessun arvio on ollut vahinko. Itsellä ainakin välillä peukalo osuu väärään tai vahingossa selatessa painan jotain arviota, mutta pyrin kyllä korjaamaan ne.

Voimia jatkoselvittelyihin!

 

[Fliber]

Tahdon uskoa, että tuo Nessun arvio on ollut vahinko. Itsellä ainakin välillä peukalo osuu väärään tai vahingossa selatessa painan jotain arviota, mutta pyrin kyllä korjaamaan ne.

Voimia jatkoselvittelyihin!

Just tästä esimerkkinä yritin laittaa että samaa mieltä ja osui alapeukkuun eli varmasti ollut vahinko

paljon voimia @Muir selvitykseen

 

[kultasiipi]

Mitä lähemmäksi nt-ultraa mennään, sitä enemmän on alkanut pelottaa. Toki olen pelännyt koko alkuraskauden jollain tasolla, mutta nyt pelko tuntuu olevan voimakkaimmillaan. Varhaisultrassa kävin rv 7+1 ja syke oli vahva, mutta pelottaa silti.

Syksyllä siis todettiin nt-ultrassa kkm. Silloinkin kävin varhaisultrassa ja syke näkyi, joten sykkeen näkyminen ei takaa mitään. Pelottaa, että taas tulee huonoja uutisia ja miten kestäisin sen. Nt-ultraan on vielä n. 1,5 viikkoa. Tavallaan haluaisin jo tietää ja en haluaisi. Ajatukset on niin sekaisin. Hermotkin on kireällä jatkuvasti ja olen itkuherkkä. Miten saisi nämä päivät menemään nopeammin ja ajatukset muualle?
Tiedän ettei tämä stressaaminen ja jatkuva miettiminenkään auta, mutta en voi näille ajatuksille mitään!
Ultra varmaan helpottaisi, mutta yksityiseen ei tällä hetkellä ole varaa enkä usko että kunnallisella ultraisivat näillä perusteilla kun vuotoa tai kipuja ei ole.

Puhuminenkaan ei oikein kenellekään auta, kun en ole kertonut tulevasta ultrasta muille (paitsi tietysti miehelleni), enkä halua kertoakaan, koska en halua että muut odottavat sitten uutisia ja infoa heti. Raskaudesta tietävät muutenkin vain siskoni, serkkuni ja yksi läheinen ystäväni.
Mies vaan sanoo, ettei kannata pelätä, kaikki on hyvin. Helpommin sanottu kuin tehty

Toinen lapsi olisi vain niiiiiin toivottu ja odotettu

Huh, vähän kyllä helpotti, kun sai ajatuksiaan kirjoitettua johonkin.

 

[nannarii_]

Mitä lähemmäksi nt-ultraa mennään, sitä enemmän on alkanut pelottaa. Toki olen pelännyt koko alkuraskauden jollain tasolla, mutta nyt pelko tuntuu olevan voimakkaimmillaan. Varhaisultrassa kävin rv 7+1 ja syke oli vahva, mutta pelottaa silti.

Syksyllä siis todettiin nt-ultrassa kkm. Silloinkin kävin varhaisultrassa ja syke näkyi, joten sykkeen näkyminen ei takaa mitään. Pelottaa, että taas tulee huonoja uutisia ja miten kestäisin sen. Nt-ultraan on vielä n. 1,5 viikkoa. Tavallaan haluaisin jo tietää ja en haluaisi. Ajatukset on niin sekaisin. Hermotkin on kireällä jatkuvasti ja olen itkuherkkä. Miten saisi nämä päivät menemään nopeammin ja ajatukset muualle?
Tiedän ettei tämä stressaaminen ja jatkuva miettiminenkään auta, mutta en voi näille ajatuksille mitään!
Ultra varmaan helpottaisi, mutta yksityiseen ei tällä hetkellä ole varaa enkä usko että kunnallisella ultraisivat näillä perusteilla kun vuotoa tai kipuja ei ole.

Puhuminenkaan ei oikein kenellekään auta, kun en ole kertonut tulevasta ultrasta muille (paitsi tietysti miehelleni), enkä halua kertoakaan, koska en halua että muut odottavat sitten uutisia ja infoa heti. Raskaudesta tietävät muutenkin vain siskoni, serkkuni ja yksi läheinen ystäväni.
Mies vaan sanoo, ettei kannata pelätä, kaikki on hyvin. Helpommin sanottu kuin tehty

Toinen lapsi olisi vain niiiiiin toivottu ja odotettu

Huh, vähän kyllä helpotti, kun sai ajatuksiaan kirjoitettua johonkin.

Mä niin ymmärrän miltä susta tuntuu. Keskeytyneen keskenmenon kokeneena ja silloin sykkeen 8+6 nähneensä tiedän, ettei se takaa mitään. Järjellä voin ajatella, että todennäköisyydet on sen puolella, että kaikki menee hyvin, mutta tunteet ei oikein ota rauhoittuakseen. Allekirjoitan myös tuon, että ei välttämättä halua tietää vielä jos jokin on huonosti. On tämä alkuraskaus kohtuuttoman raskasta aikaa...

Hyvä että tuntojen tänne kirjoittaminen auttoi. Toivotaan, että meille molemmille suodaan se odotettu ja toivottu toinen lapsi

Mulla muuten onnistuneessa raskaudessa auttoi kotidoppler, jolla sain sykkeet kuuluviin 10+0. Silloin tiesin, että istukka on takaseinämässä, joten uskalsin kokeilla. Nyt en ole varma mutta ajattelin parin viikon päästä kokeilla. (Nyt vasta 8+2)

 

[Trixie]

Mitä lähemmäksi nt-ultraa mennään, sitä enemmän on alkanut pelottaa. Toki olen pelännyt koko alkuraskauden jollain tasolla, mutta nyt pelko tuntuu olevan voimakkaimmillaan. Varhaisultrassa kävin rv 7+1 ja syke oli vahva, mutta pelottaa silti.

Syksyllä siis todettiin nt-ultrassa kkm. Silloinkin kävin varhaisultrassa ja syke näkyi, joten sykkeen näkyminen ei takaa mitään. Pelottaa, että taas tulee huonoja uutisia ja miten kestäisin sen. Nt-ultraan on vielä n. 1,5 viikkoa. Tavallaan haluaisin jo tietää ja en haluaisi. Ajatukset on niin sekaisin. Hermotkin on kireällä jatkuvasti ja olen itkuherkkä. Miten saisi nämä päivät menemään nopeammin ja ajatukset muualle?
Tiedän ettei tämä stressaaminen ja jatkuva miettiminenkään auta, mutta en voi näille ajatuksille mitään!
Ultra varmaan helpottaisi, mutta yksityiseen ei tällä hetkellä ole varaa enkä usko että kunnallisella ultraisivat näillä perusteilla kun vuotoa tai kipuja ei ole.

Puhuminenkaan ei oikein kenellekään auta, kun en ole kertonut tulevasta ultrasta muille (paitsi tietysti miehelleni), enkä halua kertoakaan, koska en halua että muut odottavat sitten uutisia ja infoa heti. Raskaudesta tietävät muutenkin vain siskoni, serkkuni ja yksi läheinen ystäväni.
Mies vaan sanoo, ettei kannata pelätä, kaikki on hyvin. Helpommin sanottu kuin tehty

Toinen lapsi olisi vain niiiiiin toivottu ja odotettu

Huh, vähän kyllä helpotti, kun sai ajatuksiaan kirjoitettua johonkin.

Mulla on täysin samankaltaiset fiilikset, koska syksyllä sain keskenmenon 11+1. Silloin jotenkin oli jo kova luotto raskauteen kun oli ”jo niin pitkällä”, ja nyt tietty pelottaa sitä enemmän mitä lähemmäs tuo päivä tulee. Yritän miettiä, että todennäköisyys toiselle keskenmenolle on tosi pieni ja nauttia raskaudesta, mutta eihän se kokonaan auta.

Pelkään, etten kestäisi henkisesti toista keskenmenoa ja tämä raskaus on ollut myös fyysisesti kaikkein rankin, ja ajatus siitä, että pitäisi aloittaa kaikki taas alusta hirvittää. Jaksaisinko vielä yrittää? Ja samalla tiedän, että ollaan päästy kuitenkin tosi helpolla eikö pitäisi murehtia tällaisia kun kaikki on ainakin vielä hyvin.

Ihana kun on tämä paikka jakaa tunteita, kun tietää että muut painivat samanlaisten ajatusten kanssa. Toivotaan kovasti, että saadaan kaikki lapset syliin asti loppuvuonna.

 

[kultasiipi]

Mä niin ymmärrän miltä susta tuntuu. Keskeytyneen keskenmenon kokeneena ja silloin sykkeen 8+6 nähneensä tiedän, ettei se takaa mitään. Järjellä voin ajatella, että todennäköisyydet on sen puolella, että kaikki menee hyvin, mutta tunteet ei oikein ota rauhoittuakseen. Allekirjoitan myös tuon, että ei välttämättä halua tietää vielä jos jokin on huonosti. On tämä alkuraskaus kohtuuttoman raskasta aikaa...

Hyvä että tuntojen tänne kirjoittaminen auttoi. Toivotaan, että meille molemmille suodaan se odotettu ja toivottu toinen lapsi

Mulla muuten onnistuneessa raskaudessa auttoi kotidoppler, jolla sain sykkeet kuuluviin 10+0. Silloin tiesin, että istukka on takaseinämässä, joten uskalsin kokeilla. Nyt en ole varma mutta ajattelin parin viikon päästä kokeilla. (Nyt vasta 8+2)

On kyllä todella raastavaa aikaa tämä alkuraskaus..
Mulla oli myös esikoisen aikaan doppler, jolla sain sykkeet kuulumaan muistaakseni rv 9+6. Tuossa keskenmenneessä raskaudessa myös sitä kokeilin, mutta sykkeitä en tietenkään saanut kuulumaan, koska siellä ei enää ketään elossa ollut. Mulla on tuo doppler edelleen, mutta en uskalla kokeilla sitä, jos en saakaan ääniä kuuluviin ja alan sitten stressata sitä, onko pieni edes elossa.

Toivotaan todella että saisimme pienet loppuvuodesta Tsemppiä sinulle näihin päiviin!