Pelkään saavani sairaan lapsen

T

Tinta

Silmät suurina ihmettelijä
Meillä on yksi lapsi ja haluaisin toisen, mutta syystä tai toisesta pelkään kovasti, että toinen lapsi olisi vakavasti sairas. Pelkään, että joudun seuraamaan sivusta lapsen kipuja pystymättä auttamaan, pelkään, että hän on kehitysvammainen enkä pysty saamaan häneen kontaktia. Olisin lapseni omaishoitaja eikä elämässä olisi enää muuta. Pelkään, että elämästä tulisi selvitymistä päivästä toiseen ja kaikkein eniten pelkään, että joutuisin katumaan lapsen tekemistä.

Pelolleni ei ole mitään järkevää syytä. Kysynkin nyt teiltä, kuinka itse toimitte tällaisten tuntemusten kanssa? Oletteko vain ajattelematta asiaa? Olen jonkin verran (ehkä liikaa?) perehtynyt lasten erilaisiin sairauksiin ja vammoihin ja vaikka tiedän että terveen lapsen saaminen on todennäköisempää, tuntuu se silti uhkapeliltä.

Täälläkin on erityislasten äitejä paikalla ja kuulisin mieluusti teidänkin ajatuksia. Onko nuo viimeksi mainitut pelot (elämä pelkkää selvitymistä ja katumus) aiheellisia edes silloin jos lapsella on paljon erityistarpeita tai joutuu pelkäämään lapsen menettämistä?
 
Asioita joille ei voi mitään.
Kuka tahansa voi koska tahansa vammautua..

Itse olen kahden lapsen omaishoitaja :Heartred raskasta on, mutta ei ole vaihtoehtoja..
Toivottavasti nää joskus kasvaa sen verta että pärjäävät omillaan.
 
Olet täysin oikeassa, että ne on asioita mille ei mitään mahda. Se kai tässä niin huolettaakin :D tuntuu vaan kovin epäreilulta miksi joillekin sellanen taakka kannettavaksi annetaan. Sekä lapselle että hänen vanhemmilleen ja mahdollisille sisaruksille. Itsestä tuntuu ettei minusta olisi hoitamaan vakavasti kehitysvammaisten lasta. Lapseni sairasti vauvana infantiili spasmi oireyhtymän ja se näytti pilkahduksen siitä mitä elämä voisi olla sairaan lapsen kanssa vuodesta toiseen. Vauva3, mistä löysit uskalluksen/toivon/voiman yrittää lasta kun jo tiesit millaista elämä on erityislapsen kanssa?

Haluaisin kuulla miten yleisesti ihmiset näitä asioita pohtii ja jos pohtii niin ovatko kaikki tosiaan valmiita vanhemmaksi vakavasti kehitysvammaiselle lapselle? Jos joku haluaisi vastata :) ja jos joku on sitä mieltä että on täysin typerää edes miettiä näitä asioita, koska kaikkeen ei kuitenkaan voi varautua niin kertokaa ihmeessä sekin :D
 
Meidän lasten erityisyys johtuu pääosin keskosuudesta. Ja nuoremman osittain myös hoitovirheestä..

Toivottiin toki että kaikki menisi hyvin viimeisellä kerralla :Heartred mutta näin ei tapahtunut ja on vain elettävä sen kanssa mitä on annettu.
Toivo, se varmasti antoi voimaa vielä yrittää. Nyt ei enää tule yhtään lisää, minut on steriloitu.

Raskauden aikana voi toki teetättää testejä jos haluaa, mutta ei nekään 100% varmoja ole.
 
Me pohdittiin miehen kanssa paljonkin asiaa ennen kuin lasta "lähdettiin yrittämään"- mitä sitten, jos lapsi onkin kehitysvammainen tms. Ja sitten tultiin vain siihen tulokseen, että sillä mennään mitä annetaan. Jos meille osuu kehitysvammainen tai muuten sairas lapsi, niin siihen mukaudutaan ja sen ehdoilla eletään :)
 
Tuolla tavalla mekin ajateltiin kun käytiin ensimmäistä yrittämään. Että kyllä me yhdestä selvitään tuli mitä tuli. Nyt se ei tunnu enää toimivalta ajatukselta kun on jo yksi lapsi joka pitää myös ottaa huomioon. Toisilla kai on henkistä kanttia enemmän kun toisilla :)

Vauva3, siulla varmasti on vahva mieli, elämänilo ja toivo. Toivottavasti tilanne teillä muuttuu vähemmän raskaaksi kun lapset hiukan kasvaa. Aika upeaa jos pystyt olemaan katkeroitumatta noista hoitovirheistä huolimatta :)
 
Esikoista odotetaan, ei poikkeavaa testeissä. Toki sen riskin tiedosti, että lapsi voi olla sairas ja, että oma elämä voi mennä aivan uusille raiteille, jos sairas kovin lapsi syntyy. Voi joutua luopumaan esim ura haaveista. Välillä kun näkee sairaita lapsia kouraisee kyllä sydämestä ja miettii, että mitä jos meillekin. Riskinhän sitä ottaa, kun lasta alkaa yrittää, mutta harva asia loppujen lopuksi on täysin varmaa elämässä kuitenkaan. Riskejä on pakko ottaa, jos haluaa elää. Ja tosiaan todennäköisyydet on kuitenkin tosi pienet ja mitä nuorempana sitä pienemmät :). Tai tietty voi valita minimoivansa riskit ihan kaikessa, mutta sitten jää asioista paitsi. Tällaisia ajatuksia.
 
Itse en ole osannut pelätä moista. Koskaanhan ei voi tietää, vaikka se olisi oma puoliso tai vanhempi lapsi, joka sairastuisi ja jonka omaishoitajaksi täytyisi rueta. Sit täytyis vaan suunnitella elämä uudestaan sen mukaan parhaalla mahdollisella tavalla. Olen sitten kai niin optimisti, että uskon kaikkeen löytyvän ratkaisun ja pystyn itseni laittamaan aika kovalle.
 
Jostain syystä en osannut pelätä lapsen mahdollista vammaisuutta, vaikka meitä loppuvaiheessa peloteltiin kaikenlaisella ( muun muassa heikolla napavitauksella, joka osoittautui yksityisellä hölynpölyksi )

Meillä muuten asuu samassa taloyhtiössä nykyisin jo eläkkeellä oleva pariskunta, joista toinen on ollut nyt 40-vuotiaan kehitysvammaisen poikansa omaishoitaja aina... Sanoi kerran kun meidän tyttö harjoitteli pihalla kävelyä, että omaan lapseen sitoutuu eliniäksi, riippumatta siitä onko lapsi terve tai ei.
 
Itse en juurikaan moisia ole missään viidessä raskaudessani pohtinut. Jos tämä tuleva ei ole terve, niin sitten täytyy vaan asia hyväksyä ja alkaa uusi aikakausi.
Tunnen erään miehen, jolla on kaksi autistista tyttöä. Hän puhuu avoimesti, että heidän sairautensa on parasta mitä hänelle ja vaimolle on ikinä tapahtunut. Toki hänkin olisi terveet lapset ottanut jos valita olisi saanut, mutta syntymän jälkeeån asenne ratkaisee. Autismin myötä he ovat rauhoittaneet elämän ihan erilaiseksi. Mies on korkeassa asemassa, mutta tekee lyhennettyä viikkoa. Ravinnon laatu on huippuluokkaa kun sillä voi lasten käytökseen vaikuttaa. Tv:tä ei talossa ole ja läsnäolemisen taito on kasvanut. Elämän laatu siis hänen mukaansa parantunut.
Pidän sulle peukkuja, että pelkosi jäävät vain peloiksi!
 
Takaisin
Top