Paluu hoitoihin ekan lapsen jälkeen

J

Johis

Vauhtiin päässyt keskustelija
Kesä-äidit 2020
Kysyisin kokemuksia ja tuntemuksia hoitoihin paluusta ekan lapsen saannin jälkeen - siis niiltä, joilla se esikoinenkin saatiin hoitojen avulla.

Meillä olisi tarkoitus siirtää ainakin muutamat jäljellä olevat pakastealkiot ja katsoa, tärppäisikö niillä. Jos ei, pitää miettiä onko vielä voimia uuteen ivf-kierrokseen kokonaan vai jätetäänkö homma siihen. Tuntuu, että ollaan lähdössä tähän nyt hyvin kevyin ottein verrattuna siihen hoitojen aloitukseen aikanaan. Näin taapero- ja työarjessa ei varmaan ehdi kovin syvällisesti henkisesti hommaan valmistautua, ja pakastealkionsiirrot tuntuu tosi "kevyiltä" toimenpiteiltä. Älytöntä toisen lapsen kaipuuta ei (vielä) ole - tämä esikoinen kun on jo lottovoitto - mutta ikä alkaa painaa päälle.

Vähän nyt kuitenkin mietityttää se, että iskeekö hoitojen jatkuessa kovat flashbackit muutamien vuosien takaa; entä jos PASsit ei onnistu ja sekundaarinen lapsettomuus alkaakin olla henkisesti todella raastavaa jne. Meillä on taustalla pitkä lapsettomuus, pari tuloksetonta inssiä, ivf, joka meni periaatteessa hyvin ja tuoresiirrosta raskaus, mutta siitä tuli ekan kolmanneksen lopuksi keskenmeno, ja sitten muutaman PASsin jälkeen raskaus, josta saatiin meidän esikoinen. Henkistä kuormitusta tästä kaikesta ei varmastikaan olla saatu kunnolla purettua, vaikka nyt voidaankin ihan hyvin, ja nyt mietin, kuinka todennäköistä on se, että raskaat muistot iskee yllättäen "puun takaa" kun ollaan ekassa PASsissa...
 
Mä en osaa sanoa tohon oikein mitään, kun toista lasta ei paljon tarvinnut yrittää, hoitojen tulos hän silti on.

Meillä meni niin, että ensin tahkottiin vuosi iteksemme, sit saatiin tuomio, että (ex-)puoliso ei voi lapsia saada. Tutkimuksia jne tehtiin julkisella ja siinä meni varmaan toinen vuosi. Sit mentiin yksityiselle ja tehtiin pari inssiä, joista negaa. Sitten yks ivf ja neljä pakastesiirtoa, joista ensin kolme kierrosta negaa ja sitten peräkkäin kaksi tärppiä ja molemmat kesken. Oli vähän pidempi tauko tokan kkm:n jälkeen sitten, kun ei jaksanut enää.

2.ivf ja tuoresiirrosta plussa ja esikoinen.
Toista päätettiin yrittää, kun esikoinen oli noin 1v8kk. Jotenkin "tiesin", että ekasta siirrosta tärppää. En tiedä mistä moinen varmuus, ottaen huomioon meidän historian. Se tärppäsi ja kuopus syntyi.

Nyt olen uudessa suhteessa, aiemmat lapset ovat alakouluikäisiä ja ollaan yritetty yhteistä lasta jotain 1v 8kk, joista viimeiset puoli vuotta ivf:n avulla. Tuoresiirrosta plussa ja kkm ja nyt ekasta passista plussa aivan alkutekijöissään.

Oli todella raskasta se luomuyritys. Toiveet niin korkealla ja pelot kasvoi jokaisen epäonnistuneen kierron jälkeen. Itkin negoja, menkkojen alkua ja tunsin katkeruutta siitä, että en ikinä onnistu ilman kalliita hoitoja. Kun päätös hoitoihin lähtemisestä oli tehty, niin pääsin tosta katkeruudesta yli ja hyväksyin asian. En tiedä miten otan sen, jos emme koskaan saa yhteistä lasta? Jotenkin tuntuu, että alan enemmän kallistua sille kannalle, että se tapahtuu mitä on tarkoitettu, enkä mä voi asialle yhtään mitään. Hyväksymistä edesauttaa varmaan isosti se, että mulla on jo kaksi ihanaa ja kallisarvoista lasta :red-heart::red-heart:
 
Toivotaan, että kaikki menee teillä nyt hyvin! :folded:

Ehkä mua eniten pelottaa keskenmeno, että jos käy niin, että siirretään ne jäljellä olevat alkiot, saadaan keskenmeno, ja sen jälkeen päätetään, ettei jatketa enää, ja sitten on ns. kärsitty turhaan. Hoidoista jäi ihan ok muistot, mutta se keskenmenokokemus oli kyllä monella tavalla traumaattinen.

Mutta sehän on just niin, että hyvin harva asia on omissa käsissä nöissä jutuissa, ja jos haluaa antaa toiselle lapselle mahdollisuuden, niin on vaan pakko ottaa myös se riski, ettei se mene toivotunlaisesti.
 
Takaisin
Top