En tiedä osaanko edes kirjoittaa tuntemuksiani, mutta tarttee koittaa, sillä tukea tarvitsisi nyt kovasti...
Viime päivinä viimeistään olen jaksanut ihmetellä, että raskausaikanako hehkutaan ja se on parasta aikaa ja plaa plaa plaa...
Mulla ei sinänsä fyysisiä ongelmia ole, siis sellaisia mitkä aiheuttavat tuntemuksia jne. mutta mielen kanssa on nyt viime päivinä ollut enemmän kuin ongelmia ja tuntuu, että lähipiiri vain pahentaa tilannetta hyvää tarkoittavilla kommenteillaan
Minulla todettiin hyvin alhainen istukka ja siitäkös se riemu repesi! Mainittakoon vielä, että alunalkaenkin raskaus on saatu hoitojen kautta alkuun. Mun äiti vahtii ku haukka ja jakelee neuvoja minkä kerkiää. Mies yrittää, mutta hän ei vain osaa lohduttaa. Tähän soppaan omaa mielenkiintoa luo juuri lopetettu mielialalääkitys, joka määrättiin aikoinaan ilman syytä itkeskelyyn, juuri lopetettu rakkain koirani, meillä asuva miehen 10 vuotias esiteini poika sekä lauma eläimiä ja tietysti pelko vauvan voinnista.
Mä olen aina huolehtinut eläimeni yksin ja niin hyvin kun olen taitanut ja nyt sit poden kovia itsesyytöksiä a) että mies joutuu hoitaa nyt hevoset ja b) koirien elämästä on tullut hyvin yksitoikkoista. Järjellä kun koitan ajatella niin kyllä ne tän 3kk selviää, mutta kun yritän kavereideni avulla järjestää eläimille jotain niin jo tulee äitin puolelta neuvoa ja kommenttia. Oi miksi se ei voisi joskus vain kuunnella ja unohtaisi neuvojen jakamisen!
Kotihommat on retuperällä ja saan raivarin kun poika ja mies ei laita roskia roskiin ja tiskejä koneeseen. Mikään siisteysintoilija en ole, mutta voisi sitä nyt olla ihmismäisen näköistä.
Oon nyt vuorokauden aikana itkenyt niin paljon, että alan olla henkisesti loppu. Ketään ystävää minulla ei ole jonka kanssa voisin jutella ja keinot itsellä alkavat olla vähissä
Parin viikon päästä on aika neuvolaan, että josko mä sinne asti jaksaisin, jos sieltä saisi jotain apua. Mä niin pelkäsin tätä kun jouduin vauvan takia tuon lääkkeen lopettaa ja oireet tuli kahta kauheampina takaisin...
Viime päivinä viimeistään olen jaksanut ihmetellä, että raskausaikanako hehkutaan ja se on parasta aikaa ja plaa plaa plaa...
Mulla ei sinänsä fyysisiä ongelmia ole, siis sellaisia mitkä aiheuttavat tuntemuksia jne. mutta mielen kanssa on nyt viime päivinä ollut enemmän kuin ongelmia ja tuntuu, että lähipiiri vain pahentaa tilannetta hyvää tarkoittavilla kommenteillaan
Minulla todettiin hyvin alhainen istukka ja siitäkös se riemu repesi! Mainittakoon vielä, että alunalkaenkin raskaus on saatu hoitojen kautta alkuun. Mun äiti vahtii ku haukka ja jakelee neuvoja minkä kerkiää. Mies yrittää, mutta hän ei vain osaa lohduttaa. Tähän soppaan omaa mielenkiintoa luo juuri lopetettu mielialalääkitys, joka määrättiin aikoinaan ilman syytä itkeskelyyn, juuri lopetettu rakkain koirani, meillä asuva miehen 10 vuotias esiteini poika sekä lauma eläimiä ja tietysti pelko vauvan voinnista.
Mä olen aina huolehtinut eläimeni yksin ja niin hyvin kun olen taitanut ja nyt sit poden kovia itsesyytöksiä a) että mies joutuu hoitaa nyt hevoset ja b) koirien elämästä on tullut hyvin yksitoikkoista. Järjellä kun koitan ajatella niin kyllä ne tän 3kk selviää, mutta kun yritän kavereideni avulla järjestää eläimille jotain niin jo tulee äitin puolelta neuvoa ja kommenttia. Oi miksi se ei voisi joskus vain kuunnella ja unohtaisi neuvojen jakamisen!
Kotihommat on retuperällä ja saan raivarin kun poika ja mies ei laita roskia roskiin ja tiskejä koneeseen. Mikään siisteysintoilija en ole, mutta voisi sitä nyt olla ihmismäisen näköistä.
Oon nyt vuorokauden aikana itkenyt niin paljon, että alan olla henkisesti loppu. Ketään ystävää minulla ei ole jonka kanssa voisin jutella ja keinot itsellä alkavat olla vähissä
Parin viikon päästä on aika neuvolaan, että josko mä sinne asti jaksaisin, jos sieltä saisi jotain apua. Mä niin pelkäsin tätä kun jouduin vauvan takia tuon lääkkeen lopettaa ja oireet tuli kahta kauheampina takaisin...
