Osallistu kirjoituskilpailuun - voita Molo Kidsin välikausihaalari ja muita ihania palkintoja!

Miramaria

Miramaria

Tietävä tietäjä

Millainen sinun synnytyksesi oli?

Kirjoita meille synnytystarinasi ja liity kilpaan ihanista palkinnoista!


Voittajatarinat julkaistaan Vau.fi:n sivuilla, ja ne saavat lähes 50 000 henkisen lukijakunnan. Lisäksi voittajat saavat mahtavia palkintoja:


Pääpalkintona on KIDidean sponsoroima Molo Kids välikausihaalari Polly, rainbow valitsemassasi koossa (kokovaihtoehdot 86, 92 ja 110cm). Palkinnon arvo on 109.95 euroa.


Toiseksi tulleen synnytyskertomuksen kirjoittaja saa palkinnoksi Mammaksi.fi:n sponsoroiman 30 euron lahjakortin Mammaksi.fi-verkkokauppaan.


Kolmannelle sijalle yltänyt saa palkinnoksi Vau.fi:n yllätyskirjapaketin!

 		  



Palkinnot sponsoroi yhteistyökumppanimme KIDidea.fi ja Mammaksi.fi. Tutustu
KIDideaan osoitteessa http://www.kididea.fi ja Mammaksi.fi:n verkkokauppaan
osoitteessa http://www.mammaksi.fi, ja käy kurkkaamassa ihania tuotteita!



Näin osallistut kilpailuun:

- Jos et vielä ole foorumin jäsen, voit käydä rekisteröitymässä ensin osoitteessa
http://www.vau.fi/liity.

- Kirjoita synnytyksestäsi tarina ja lisää tarinasi foorumille tähän ketjuun. Liittää
tarinaan kuva myös vastasyntyneestä.

- Voittajatarinat valitaan sen perusteella, kuinka hyvin synnytyksen tunnelma lukijalle
välittyy. Arvosteluperusteena ei siis ole vaikkapa se, kuinka koskettava tai jännittävä
synnytys oli tai kuinka taidokkain sanankääntein se on kirjoitettu.


- Jokainen synnytys on erilainen, joten myös jokainen synnytystarina on luonnollisesti
omanlaisensa! Voit ottaa myös taiteellisia vapauksia - tärkeintä on, että kuvailet
synnytyksesi niin kuin sen itse koit!

- Kun olemme löytäneet voittajan, otamme häneen yhteyttä sähköpostin kautta:
Sinun ei tarvitse kertoa viestissäsi koko nimeäsi tai osoitettasi.


Kilpailu päättyy 3.4, ja voittajat julistetaan 13.4!


Jos sinulla on kysyttävää kilpailuun liittyen, voit ottaa yhteyttä suoraan minuun
yksityisviestillä tai sähköpostilla (mira.heinonen@sandviks.com)!


Toivomme, että pääsemme pian lukemaan monia erilaisia synnytystarinoita!


Onnea kilpailuun! 


Terveisin
Miramaria, foorumi-vastaava
 
Tapahtui kerran marraskuisena sunnuntai iltana kun odotin esikoistani, rv 39+4, alkoi kivuliaat supistukset, ja vessassa huomasin että limatulppakin irtosi. Soitin tulevalle isälle,että supistukset alkoivat, ja hän käski vain mennä suihkuun. No eipä auttanut suihku. Olin aivan yksin. Soitin parhaalle ystävälleni että voisivatko tulla hakemaan mut heille yöksi, ja onneksi hakivat. Yön pystyin jotenkin nukkumaan, ja maanantai aamuna ei oikeastaan ollut supistuksia ollenkaan. Menin äidilleni yöksi. illalla supistukset tulivat taas, ja yöllä en pystynyt nukkumaan yhtään. Tiistai päivän aikana tuli jonkun verran supistuksia joten illalla päätin että nyt on pakko lähteä sairaalaan, en uskaltanut enää olla kotona. Parhaan ystäväni kanssa lähdimme taksilla sairaalaan, ja olimme siellä 21.30 ja olin vasta 5cm auki. Sairaalassa minulle annettiin särkylääkettä ja jotain rauhoittavaa jotta pystyin edes hieman nukkumaan, sekä ilokaasun sain kaveriksi jo yöksi. Keskiviikkona oli laskettu aika, sekä aika ultraan, mutta ultraa ei tarvittu koska lapsi oli syntymässä. Päivällä puhkaistiin kalvot,ja jonkin ajanpäästä päästiinkin tosi toimiin. Aluksi tapitin vain monitoria, kun supistus oli lähellä -> ilokaasu -> ponnistus, ja lepo. Torkuin jopa supistusten välissä. Pelästyin ihan hirveästi kun kätilö käski olla ponnistamatta,koska napanuora oli kietoutunu muutamankerran vauvan kaulan ympärille, ja Loppuvaihees tuli pieni karjasu etten jaksa enää, vaikka ponnistusvaihe kesti 12min. Kätilö oli aivan ihana ja kannustava,vei huomion muualle (kivusta yms) kun jutteli mukavia. Oli niin rento meininki. Kivunlievityksiä ei ollut,muutakuin ilokaasu. Kaunis pieni prinsessa syntyi klo 13.32, 3490g ja 51.5cm. Synnytyksestä jäi positiivinen mieli,vaikka kestikin 3 päivää yhteensä. Kuvaa en osaa liittää. Kuopuksen syntymä olikin paljon nopeampi, kesti yhteensä suurinpiirtein 3 tuntia. Ihan oli sellainen olo,kun ei olisi ollutkaa synnyttämässä. :)
 
Oltiin keritty jo yliaikaiskäynnille jolla sovittiin käynnistys aika 6.2.2012.

 Siinä sitten viikon myhäilin ja venttailin synnytyksen käynnistymistä... EI MITÄÄN! Kirosin vaan kun maha meni löysälle ja väsytti ihan pirusti. Odottavan aika on pitkä, joten kävin sitten reippaana ja toiveikkaana googlettamassa että onhan ne pliis merkkejä käynnistyvästä synnytyksestä, löysin jotain siihen viittaavaa ja aloin hyvillä mielin nukkua. Yöllä kuitenkin sitten klo 4 aikoihin alkoi pikku neiti olla masussa levoton ja potki niin hirmusesti että supistukset alkoivat, ELI JES! synnytys käynnistyi vihdoinkin! Olihan jo 5. päivä helmikuuta. Torkuin loppu aamun, herättelin miehen ja keitin kahvit. Laitoin ystävä pariskunnalle viestiä puolenpäivän jälkeen, että kun kerkiivät olis siisti päästä kättärille, kun ei mikään kiire ollut. Laskettiin supistusten väliä joka heitti tosi kovasti. Välillä oli 2 minuuttia väliä seuraavaan ja välillä 20 minuuttia ja sitten saattoi tulla monta putkeen 4 minuutin välillä ja 30 sekunnin kestoisina, eli olin ihan pihalla että onko tässä nyt kiire vai ei. Ystävämme saapuivat sitten noin klo 17 aikaan ja tilasimme noutoruokaa. Söimme ja lähdimme suunnistamaan kätilöopiston sairaalalle. Toki soitin ensiksi että saanko tulla. Supistukset alkoivat pikkuhiljaa tulla kipeämmiksi. Pääsimme kättärille ja menimme sitten jo saliin käyrille muutamaksi tunniksi. Alkoi olla jo myöhä ja kätilö totesi että olisi varmaan hyvä mennä nukkumaan kun aamulla on sitten käynnistys joka tapauksessa ja tarjosivat mulle vuode paikkaa osastolta. No suostuin mielihyvin ja mies lähti kotiin nukkumaan. Eipä siitä nukkumisesta mitään tahtonut tulla kun koko yön supisteli aina kun vähän liikahti ja niinkuin jo sanoi, ne kipeyty koko ajan vähän lisää. Ystäväni tuli noin klo 23 aikaan tuomaan mulle iltapalaa, bussilla ja hirveässä lumimyräkässä. Söimme iltapalan ja istuimme hetken ala aulassa rupattelemassa. Takaisin osastolle päästyä yöpäivystäjä kertoi että jääkaapissa olisi ollut syötävää. Yritin nukkumista uudelleen. Ei onnistunut, presidentin vaalivalvojaisia ei pystynyt katsomaan koska ääni ja kuva oli yhtä puuroa, mikään asento ei ollut hyvä ja väsytti, mutta supisti ja jännitti kamalasti. No ajattelin sitten että jos säädän sängyn päätyä vähän pystympään niin voin lukea, eikä maha paina. Olin varmasti huvittava näky kun yritin mekaanista sairaalasänkyä saada säädettyä, aina kun vedin jostain vivusta kuului ähkäisy ja kirosana, ei totellut mua pentele, en sitten tiedä mistä vedin mutta koko sängyn jalkopää nousi kattoa kohti. Tämä vaati jo pientä rohkaisevaa taukoa ja rauhottumista. Aloin vääntämään, supisti, vääntö, supisti, vääntö jne. lopulta sain sängyn takaisin normaalisti ja totesin fukit ja yritin nukkua. Torkuin aamuun ja nousin aamupalalle, ilman kummempia oloja, ei supistanut, ei mitään, ei edes väsyttänyt. Käynnistys olisi tunnin päästä. Eli aamupala, sipsutus tupakille, takaisin ylös, mieheni, äitini ja isoäitini olivat tulleet sillä välin. Ja käynnistykseen. Puhkaisivat kalvot ja kysyin vielä vaipat jalassa kätilöltä että kerkiinkö tupakille, katsoi mua vaan pieni hymy naamalla ja sanoi että tuskin kerkeät enään. Olin ihan et mitä, no ei tunnu mitenkään oudolta. Kuitenkin lasiovista kun päästiin hissi aulaan alkoivat ne. Oikeat supistukset. Hissiaulasta vastapäisistä ovista osastolle 5. Aika pitkä matka. Näin vauvaa tehdessä. Päästiin LOPULTA saliin, sisätutkimus, ja neidille antenni päähän. Supistukset koveni kovenemistaan. Antennia saatiin korjailla vähän väliä koska neito pyöritti päätään. En muista kunnolla ja yksityiskohtaisesti mitä tapahtui mutta asiat ja tuntemukset mitä muistan näin tiivistettynä. Itkettää, koska sattuu niin paljon, yritän mennä vessaan saaden vain aikaan voimakkaampia supistuksia, totean että anti olla, sitten tulee kakka ja pissa pöydälle. Aikaa kuluu ja supistukset ovat niin kipeitä että itken, huudan, anelen armoa sämgyn päässä risti-istunnassa istuen, torkun supistusten välin. Mieheni koitti hieroa alaselkääni, se helpotti hetkeksi. Pääsin puolimakuulle ja lämpöpussin alaselkään. Sekin auttoi yllättävän paljon ja pärjäsin koska oli pakko pärjätä suunnilleen kaksi tuntia eteenpäin kun sain jonkun puudutteen tai kipupiikin pakaraan. Sillä sinniteltiin ja kuumavesipulloa ja hierontaa jatkettiin. Äitini ja Isoäitini olivat odotushuoneessa. Mieheni vierelläni. Yhtäkkiä joku vieras kätilö tuli ovelle ja sanoi että minulle olisi vieras. Olin ihan ulalla että mitä, kuka, missä, häh ja miksi? Ystäväni joka oli illalla iltapalan tuonut olis muistanut monen kuukauden takaa pyyntöni että tulee sitten synnytykseen mukaan, vaikka en ollut sen jälkeen puhunut siitä. Oli kuulemma ilmoittanut pomolleen että kaveri synnyttää, nyt on mentävä. Siellä se pelastava enkeli oli nyt ja päästi mun miestä tupakille keräämään hermojaan. Ystäväni oli juuri se mitä tarvittiin. Auktoriteettia, pientä naljailua ja huonoa huumoria, että jaksoi. Kätilö ehdotti ilokaasua, otin henkoset ja hyi hemmetti mikä olo! Teki mieli oksentaa siihen paikkaan! En suostunut ottamaan enempää. Onneksi sain kohta spinaalipuudutteen. Se helpotti, tosin tunsin silti kaiken. En niin pahana, mutta muutamaa astetta lievempänä.

 Ilokaasu astui kuvioihin. Sitten elämästäni katosikin muutama tunti. Olin kuulemma ollut niin pihalla että en ollut saanut mitään muuta järkevää tai ymmärrettävää suustani ulos kuin "karaoke ois kova". Ehdin myös tarjota maskia kaikille muillekkin salissa olijoille. Ja sitä tahtia kun puudute hälveni, kaasu seos meni koko ajan tujummaksi. Kivut olivat niin kovat ja supistukset tihenivät koko ajan että kaasua kului. Valitin kätilölle että "NAAMA PUUTUU!" vastasi lempeästi:" Hengitä välillä puhdasta ilmaa.." Totesin "OKEI" ja otin maskista pitkät henkoset. Hienoa. Aiheutti pientä hihitystä noissa tuki henkilöissä. Saapui uusi puudute joka taisi olla epiduraali? en ole varma. kuitenki selkään ja ei sattunut hetkeen. Kello oli aika paljon jo ja alkoi ponnistuttaa. Kätilö antoi luvan ponnistella omaan tahtiin. Siinä sitten punnasin. Hnnnnggggnnnnn "tuli kakka!" kätilö vain tyynesti keräsi sen pois ja uudella ponnistuksella sama homma. Muistin kuitenkin joka ikinen kerta mainita että "tuli kakka!" ihan kun sitä ei olisi kukaan muu huomannut. Noh suoleni tyhjennyttyä alkoi se lapsikin tulla, pikku hiljaa. Kello oli noin klo 20 tässä kohtaa. Aloitimme kunnon ponnistamisen. Puolimakaavana (koska en osannut liikkua), ponnistin niin kauan että itku alkoi taas tulla kun voimat alkoivat loppua. Loppujen lopuksi tyttö autettiin maailmaan imukupilla, pää syntyi luultavasti kolmannella ponnistuksella ja loput ykkösellä. Sain tytön rinnalle ja totesin vaan "Mikäs pieni kiinalainen sieltä tuli?"

 Kiitos ilokaasun on sitten kerrottavaa myöhemmin. Repesin kuitenkin niin pahasti imukupin ansiosta että isukki jäi pesemään tytärtämme ja minut vietiin leikkaus-saliin. Ompelivat siellä paremman näkyvyyden takia, ei siis mitään vakavempaa onneksi. Kuulin salissa kaikkea jännää kuten että Sauli Niinistö oli voittanu vaalit. Oikein muuta en muista, olin ollut kovasti poliittisella päällä ja pulputtanut siellä mitä sylki suuhun toi. Heräämössä vasta kuulin tyttäremme mitat. 


Luna Maria syntyi klo 21.20
Painoi 3690 g ja oli 51 cm pitkä. 9 pisteen typy.
 

Kun pääsin heräämöstä muistan ikuisesti sen kun Äitini, Isoäitini, Mieheni ja Ystävi olivat minua hissiaulassa vastassa. Meidän pieni rakas nyyttimme sylissä joka huusi äitiä. Makasin sängyllä ja sain matkaan Lunan kainaloon. Itkin ensimmäisen kerran. Itken tällä hetkellä kun kirjoitan tätä, onnesta mikä nukkuu nyt omassa pinnasängyssään terveenä, iloisena ja jo 1 vuotiaana. <3


 
Olen vihdoin saanut esikoisemme pitkän rupeaman jälkeen nukkumaan ja ummistan silmäni. Tunnin kuluttua herään outoon tunteeseen. Vilkaisen kelloa; se näyttää 01:00. Kuuluu hassu poksahdus ja hyppään sängystä salamana ylös. Ei ikinä uskoisi, että sillä mahalla niin nopea hypähdys on enää mahdollistakaan. Lämmin lapsivesi alkaa valua ulos lotisten, suoraan makuuhuoneen matolle ja miehen farkkujen päälle (mitäs on taas jättänyt ne keskelle lattiaa!)

Herätän mieheni: "Kulta, nyt alkaa tapahtua! Soita äidilles, että tulee vahtimaan tytärtämme!" Mies nauraa hekottaa sängyssä kippuralla, hänestä olen hupaisa näky haara-asennossani, vesien juostessa lattialle. Nappaan pyyhkeen käteen ja yritän kuivatella niin itseäni kuin lattiaakin. Aika turhalta se tässä vaiheessa tuntuu, matto on jo litimärkä. Rullaan maton kasaan, kerään vaatteet itselleni kaapista ja juoksen vessaan laittamaan siteen, tai oikeastaan kolme sidettä pikkuhousuihini. Mies on tällä välin soittanut äidilleen, joka lupaa lähteä meille hetimmiten.

Tarkistan sairaalakassin, haen auton penkkiä varten valmiiksi laittamani paketin, jossa on pyyhkeitä, vanha päiväpeitto ja jätesäkki. Kiikutan ne autoon ja asettelen ne valmiiksi penkille. Kylläpä harmittaa, ettei ole tullut nukuttua yhtään enempää; tunnin yöunistako nyt pitäisi löytää jaksamista mahdollisesti pitkään synnytykseen?

Klo 01:30 anoppi saapuu paikalle, uniselta näyttää hänkin. Supistukset alkavat siinä samassa yllättävänkin tiukkoina. Öh, tältäkö ne tuntuivatkin? Olin jo ehtinyt unohtaa, onneksi. Suorastaan järkytyn, kun huomaan, että supistuksen tulevat heti viiden minuutin välein. Tämä alkaakin tällä kertaa näemmä ihan tosissaan. Esikoista "hakiessa" supistuksen tulivat lapsivesien mentyä kovin epäsäännöllisinä pitkän aikaa ja synnytys kesti 23 tuntia. Jospa tällä kertaa päästäisiin hieman helpommalla? Varaudun kuitenkin henkisesti siihen, että tässä menee kaaaaaauan. Siis todella kauan.

Lähdemme ajamaan autolla kohti sairaalaa. Tien pinta on liukas, on lokakuun 17. päivä ja vuosi 2011. Autossa istuminen on yhtä tuskaa, supistuksen kovenevat hetki hetkeltä ja tulevat edelleen viiden minuutin välein. Yritän hengittää rauhallisesti aaltoilevan kivun keskellä ja etsin mukavaa asentoa, jota ei kuitenkaan löydy. Matkaa sairaalaan on puolisen tuntia. Säädän penkinlämmittimen täysille ja painan selkäni penkkiä vasten. Ihanaa. Miksen tajunnut lämmittää kotona kauratyynyä mukaan?

Saavumme sairaalan pihalle, käveleminen tuntuu vaikealta supistusten keskellä. Pysähtelen aina välillä. Voi ei, edessä on rappusetkin! Rappuja kävellessä puuskutan kuin mikäkin puhveli. Huohotan välitasanteella ja yritän keikuttaa lantiota. Liike tulee luonnostaan, sitä ei edes tarvitse miettiä. Kipu yltyy entisestään. Apua, millä tämän jaksaa? Edellinen pitkä synnytys kummittelee mielessä.

Saavumme sairaalan ovelle, jossa on soittokello. Mies painaa kelloa ja vartija tulee avaamaan oven. "Jaahas", hän toteaa huomatessaan minut. "Onko reitti tuttu entisestään, osaatteko kävellä synnytysosastolle?" Puuskutan hetken ja totean, etten muista enää parin vuoden takaa, mistä sinne pääsee. Vartija saattaa meidät ystävällisesti hissille, jonka kanssa nousemme ylös viidenteen kerrokseen. Tulemme aulaan, jossa painan soittokelloa kutsuakseni kätilön paikalle. Ehdin saaman yhden supistuksen, ennenkuin kätilö saapuu paikalle.

Kätilö ottaa meidät vastaanottohuoneeseen ja pyytää minua riisuuntumaan. Hän tarkistaa kohdunkaulan tilanteen, pyydän välillä lopettamaan kivuliaan supistuksen vuoksi. Minut laitetaan "käyrille" ja viiden minuutin välein tulevat supistukset piirtyvät nyt myös paperille. "Oletkin jo vähän yli neljä senttiä auki", ystävällinen kätilö toteaa lempeästi. Silmäni levähtävät lautasiksi: "Siis mitäh?!!" En olisi ikinä uskonut, että tämä edistyy näinkin nopeasti. Kätilö ottaa tietomme ylös ja antaa minulle sairaalakaavun. Pääsen suoraan synnytyssaliin ja minulle laitetaan amme valmiiksi.

Viime synnytyksessä kokeilin ammeessa oloa puolisen tuntia ja mielestäni siitä ei ollut minulle mitään hyötyä. Haluan kuitenkin olla tässäkin synnytyksessä liikkeellä avoimin mielin ja kokeilla ammetta uudestaan. Supistukset tulevat ja menevät, kipu voimistuu ja yritän muistaa pitää itseni rentona. Amme on täyttynyt ihanan lämpimällä vedellä, joten pääsen sinne. Kätilö neuvoo minua laittamaan pyyhkeen pään alle tueksi ja kehottaa minua rentoutumaan. Miehelleni hän antaa käteen suihkun ja käskee aina suihkuttamaan mahaani supistuksen tullessa.

Aikakäsitykseni on tyystin hävinnyt kivun yltyessä. Nyt tuntuu niin pahalta, etten pysty enää rentoutumaan supisten välillä. Yritän hengittää oikein. Ei meinaa onnistua. Mieheni on suihkuttelun sijaan valinnut nukkumisen. Kiukkukin yltyy, mur! Miksi toinen saa nukkua ja toisen pitää kärvistellä tuskissaan? Soitan kellolla kätilön paikalle, haluan lisää kivunlievitystä.

Kätilö saapuu ja toteaa, että onpa hyvä, että mieheni on löytänyt patjan. Mietin mielessäni, ettei se nyt minusta niin kivalta asialta tunnu.. En kuitenkaan sano mitään. Taas supistaa, aiiiiii!! Supistusten välissä saan sanottua, etten kestä enää näin. Kätilö ehdottaa ilokaasua ja suostun kokeilemaan. Hän opastaa hengityksessä: maski naamalle ja sisäänhengitys, maski pois ja uloshengitys. Ilokaasun hengittäminen pitää kuulemma aloittaa juuri hieman ennen supistusta. Pari supistusta menee harjoitellessa, mutta sitten löydän oikean rytmin. Ihana helpotus, kivulta lähtee "terä"! Supistukset tuntuvat edelleen voimakkaina ja kivuliaina, mutta helpotus se on pienikin helpotus. Ihan kuin olisi humalassa, hihih! Hengittelen pitkät tovit ilokaasua ja siitä tulee paras ystäväni tässä synnytyksessä! Maskin saa otettua jopa vessaan mukaan, mahtavaa!

Kivut ovat yltyneet sille tasolle, ettei ilokaasusta ja ammeesta tunnu olevan paljoakaan apua. Supistaa jo minuutin välein. Taukoja ei pahemmin ole. Soitan taas kätilön paikalle ja mieheni auttaa minut sairaalasängylle. Pyydän, että kätilö tarkistaa kohdunkaulan tilanteen. Olen jo kahdeksan senttiä auki! Kysyn kipujen välissä, ehtiikö enää ottaa kivunlievityksiä. Kätilö kysyy, mitä haluaisin, enkä oikein osaa vastata. Hän ehdottaa parakervikaalipuudutusta ja suostun kokeilemaan. Gynekologi soitetaan paikalle. Hengittelen ilokaasua, kun puudutusta laitetaan. Se auttaa toiselle puolelle kroppaa, mutta toinen puoli on kuin tulessa. Lisäksi vasemmasta jalastani menee tunto, enkä pysty liikuttamaan sitä. En siis voi nousta enää sängystä ylös. Oi voi..

Kätilö soittaa anestesialääkärin paikalle ja minulle kerrotaan, että joskus hermon ollessa pinnassa, voi puudutus tehdä sen, että jalasta lähtee tunto pariksi tunniksi. Kyseinen ongelma on kuitenkin erittäin harvinainen. Tiedän oman työnikin puolesta, että puudutuksen "haittavaikutukset" ovat onneksi yleensä melko lyhytaikaisia. Tunnen kovaa painetta alapäässä ja pakonomaista tarvetta ponnistaa. En ole kuitenkaan vielä tarpeeksi auki ponnistamaan, joten saan spinaalipuudutuksen, etten ponnistaisi. Se helpottaa heti ja luovun ystävästäni, ilokaasusta. Ihana raukeus. Lapsen päähän asetetaan anturi, jotta vatsani ympärillä ei tarvitse olla mitään ylimääräistä. Kuuntelen sydänääniä, ne kiihtyvät aina supistuksen myötä. Supistelu tuntuu enää puristavana tunteena, kipua ei ole.

Yhtäkkiä alan taas tuntea kipua ja tuntuu siltä, kuin keilapallo olisi lantiossani. Herätän miehen ja pyydän häntä soittamaan kätilön paikalle, vauva taitaa olla syntymässä. Kätilö saapuu ja toteaa hieman hämmästyneenä, että vauva tosiaan on jo osittain synnytyskanavassa. Saan alkaa ponnistamaan. Kokeilen ensin hieman, miltä se ponnistaminen tuntuikaan. Nyt vaaditaan enää uskallusta hommaan! Herätän miehen TAAS ja yritän saada hänet tajuamaan, että vauva tosiaan syntyy nyt. Hän hieroo unisena silmiään ja nousee istumaan nojatuoliin.

Ponnistan kunnolla uudestaan ja uudestaan. Muutaman ponnistuksen kuluttua tunnen voimakasta poltetta ja venymisen tunnetta. Puhallan ilmaa ulos keuhkoistani. Phuuuuuhh! Pää on jo syntymässä! Aiiiiiiiiiii!!! Plop! Pää on ulkona. Vauva alkaa jo pitämään ääntä! Kätilöt ovat ihmeissään, tätä ei usein tapahdu. Pieni ihminen sätkii osittain sisälläni, tuntuupa omituiselta. Ilmoitan kätilöille, että haluan ponnistaa vielä sen tarvittavan viimeisen kerran. Ynggggg!! Huh! Vauva luiskahtaa ulos. Poikavauva! Kello on 07:05, ns. aktiivinen synnytys kesti siis 5,5 tuntia.

Vauvaa kuivataan ja hänet nostetaan päälleni. Mitkä tummat silmät ja mikä tuuhea, tumma tukka. Äidin oma hurmuri. Isin nenä ja silmät. Voi, mikä hetki, mikä ihmeellinen hetki. Uusi ihminen makaa päälläni ja nostelee jo päätään! Potra poika. Onnen kyyneleet tulvivat silmistämme.

Kätilö toteaa, että mitään repeämiä ei tullut, joten tikkejä ei tarvita. Ei tarvittu ensimmäisessäkään synnytyksessä, hienoa. Kätilöillä alkaa vuoronvaihto, joten he pyytävät lupaa poistua palaveriinsa. Annan luvan ja siirrän pojan rinnalle. Siinä hän viihtyykin seuraavat kaksi tuntia ahnaasti imien. Ja kun hän lopulta irrottaa, alkaa valtava huuto, lisää pitäisi saada. On kuitenkin äidin aika käydä suihkussa (jalka toimii taas) ja vanhempien vuoro nauttia aamupalaa, joten kätilö sylittelee poikaa hetken ajan. Syön nopeasti, jotta saisin pojan pian takaisin syliin.

Aamupalan jälkeen poika punnitaan ja mitataan: 4010g ja 51,5cm! Isä saa kylvettää pojan ensimmäistä kertaa. Vauva puetaan ja saamme nyytin syliimme. Siirrymme osastolle ja isä lähtee kotiin kertomaan tyttärellemme, että hän on saanut pikkuveljen. Myöhemmin samana päivänä parivuotias esikoisemme tulee paikalle isänsä kanssa ja tulee samantien sairaalasängylleni pikkuveljensä viereen, halaa ja suukottaa tätä: "Minun oma pikkuveli." Äidin ja isän silmäkulmat kostuvat kyynelistä, taas. Ihanat lapset, ihana perhe <3
 
Tiistai-ilta, 13.11.2012 jännitin kovasti seuraavan päivän kontrollikäyntiä äitiyspolille. Loppuraskauttani tarkkailtiin runsaan lapsiveden vuoksi ja näitä kontrollikäyntejä jännitin aina suuresti. Jokaisella käynnillä oli mahdollisuus siihen, että kalvot puhkottaisiin ja siten synnytys käynnistettäisiin. Uni ei jännityksen vuoksi meinannut tulla, mutta onneksi tuli kuitenkin. Yöllä heräsin noin 4 aikaan suspisteluihin ja hain särkylääkkeen saadakseni nukuttua. Kävin vielä vessassa ja havaitsin veristä vuotoa. Säikähdin ja päädyin herättämään äitini, jonka luona majailin. Äiti kehoitti soittamaan äitiyspäivystykseen, joten ryhdyin soittopuuhiin. Äitini meni keittiöön juomaan teetä ja siivoilemaan, kun ei enää saanut unta herätettyäni hänet. Päivystyksestä arvelivat vuodon olleen limatulppaa, joten kehoittivat nukkumaan ja tulemaan vasta jos alkaa enempi tulemaan vuotoa. Niinpä yritin käydä uudemman kerran nukkumaan. Sain levättyä parin tunnin ajan, kunnes heräsin, mutta jatkoin pötköttelyä. Uni ei ollut tullakseen. Äitini oli tässä vaiheessa pohdiskelemassa lähteekö töihin vai jääkö kanssani kotiin. Passitin hänet kuitenkin töihin ja jäin yksin kotiin. Sovimme tapaavamme keskustassa, kun menisimme yhdessä kontrolliin.

Tapasimme äidin kanssa sovitusti keskustassa ja suuntasimme sairaalalle. Matkassa oli mukana sairaalakassi ja runsaasti eväitä. Mandariineja, nam! Polilla sitten pääsin melko pian tutkittavaksi, oli ilahduttavaa kuulla, että kohdunsuun tilanne oli 3cm auki ja päästäisiin synnytysosaston puolelle.

Synnärin puolelle meidät ohjasi aivan todella mukava hoitaja. Hän jutteli mukavia ja ohjasi meidät ainoaan sillä hetkellä vapaana olleeseen huoneeseen, sairaalan isoimpaan synnytyssaliin. Asettauduimme mukavasti, äitini pedille pitkäkseen ja minä keinutuoliin. Juttelimme jonkin verran ja yritimme lepäillä. Kätilön saapuessa huoneeseen hän oli aivan hämmentynyt siitä, että kuka täällä oikein on tullut synnyttämään, kun olimme äitini kanssa ikäänkuin toistemme paikoilla. Naureskelimme tätä tapausta yhdessä ja keskustelimme kätilön kanssa samalla, kun hän laittoi minut käyrille.

Jouduimme odottelemaan käyrillä todella kauan ja olin aivan tajuttoman pitkästynyt. Onneksi olimme saaneet huoneeseen rikkinäisen radion tilalle ehjän, joten saatoimme kuunnella musiikkia. Vähän enne n puoli kahta tuli kätilö taas paikalle ja keskustelimme peräruiskeesta. Jännitin moista kovasti, mutta päädyin sen ottamaan. Pian tulikin tarve päästä vessaan ja siellä sitten pytyllä istuin ja juttelin huoneen puolella oleilevan äitini kanssa. Keskustelimme niin hauskoja juttuja, että nauraminen alkoi jo tehdä todella pahaa siinä supistelujen lomassa ja jouduinkin moneen kertaan vedet silmissä sanomaan äidilleni, ettei hän saisi naurattaa minua, koska se sattuu.

Noin tunnin päästä peräruiskeesta saapui lääkärikin vihdoin paikalle ja saatiin kalvot puhki. Minua kutitteli kovasti valuva lapsivesi ja naureskelin äidilleni sitä, kuinka hassulle se tuntui. Sain jalkojeni väliin isoja paperisia "pyyhkeitä", jotka saivat imeä tuon lapsiveden itseensä. Kalvojen puhkaisun myötä laitettiin ensin vauvalle pinni päähän, mutta koska se oli huonosti kiinni, otettiin se irti ja jatkettiin ulkoisella rekisteröinnillä. Tiedossa siis oli sängyssä pötköttelyä. Aina välillä tuli märkien "pyyhkeiden" kanssa maatessa kylmä, joten äitini joutui niitä aina välillä vaihtelemaan. Puolen tunnin kuluttua alkoi tuntua kivuliaalta, joten pääduyin kokeilemaan ilokaasua kivunlievityksenä, mutta sain siitä vain pääni pyörälle. En pystynyt ottamaan sitä oikein, sillä nenäni oli tukossa. Ajoittain meinasi tulla huono olokin, mutta sinnikkäästi yritin saada ilokaasusta apua kymmenen minuutin ajan.


Koska ilokaasusta ei ollut apua halusin suihkuun, sillä koin sen olevan mahdollisesti hyvä kivunlievitys minulle. Olen nimittäin melkoinen vesipeto ja nautin muutenkin lämpimistä suihkuista. Suihkustakaan ei ollut kuitenkaan pitkään apua, joten kutsuttiin kätilö paikalle ja pyydettiin epiduraali. Siispä takaisin petiin, tilannekatsaus (5cm auki) ja tippa käteen. Hyvin pian tuli anestesialääkäri laittamaan epiduraalin. Ajoitus epiduraaliin oli jokseenkin huono, sillä juuri kun puudutusta laitettiin, tuli myös supistus ja jalkani kramppasi. Huusin hädissäni, etten pysty olemaan aloillaan, joten äitini joutui pitelemään kramppaavaa jalkaani. Puudutus alkoi onneksi vaikuttamaan todella nopeasti ja pääsin lepäämään.

Reilun tunnin ajan sain levättyä puoliunessa ja sitten havahduin supistuksiin. Ne eivät kuitenkaan ollut vielä kivuliaita, joten keskityimme juttelemaan äitini kanssa ja taisinpa syödä vähän mandariiniakin. Piakkoin alkoivat supistukset tuntumaan taas kivuliaammilta, joten kutsuimme kätilön paikalle ja pyysimme lisää epiduraalia. Tilannekatsaus kertoi tilanteen olevan 10cm auki, joten kätilö lähti selvittämään voidaanko vielä antaa lisää epiduraalia, sillä olen erittäin piikkikammoinen ja sisätutkimuksestakaan en pidä lainkaan - miellän sen kivuliaaksi. Hän ei kuitenkaan ehtinyt olla edes viittä minuuttia poissa, kun sanoin äidilleni, ettei puudutus ehdi, koska minua ponnistuttaa. Siispä kätilön kutsu takaisin ja ruvettiin suunnittelemaan tositoimiin ryhtymistä.

Ponnistusvaiheen alku oli todella helppo, oli aivan sellainen olo, että kehoni kertoo minulle, mitä pitää tehdä, ja äiti sekä kätilö ovat vain apuna ja tukena. Äitini joutuikin vähän väliä antamaan lisää juotavaa, kun kurkkuni kuivasi. Kuitenkaan asiat eivät edenneet kovin hyvin, sillä pian huoneeseen saapui hurjasti lisää väkeä ja synnytysasento vaihtui puoli-istuvasta poikkipöytään. En ääneen ihmetellyt, mutta sisäisesti olin hieman hädissäni ja ajattelin, että nyt on pakko olla jotain pahasti vialla. Sinnittelin kuitenkin ja kun vauvan pää alkoi syntyä, huusin hädissäni, etten pysty tähän. Se oli ainoa hetki, kun sattui tosissaan niin paljon, etten uskonut selviäväni. Hoin äidilleni kauhistuneena, että kuolen kipuun ja en pystyisi  tähän. Äitini tsemppasi hienosti minua ja edelleenkin tulee kyyneleet silmiin, kun  tuota hetkeä ajattelen. Äitini kertoilikin välillä, kuinka näkyy tummaa tukkaa ja että selviydyn hienosti. Jossain vaiheessa tehtiin episiotomiakin, mutta itse olin kyseisestä tapahtumasta autuaan tietämätön, kun kukaan ei siinä siitä mitään sanonut. Hyvä niin. Tämän pienen operaation jälkeen syntyi vauvan pää yhdellä kerralla ja loputkin kropasta hienosti. Oli harmaana alkaneen marraskuisen keskiviikkopäivän ilta, kello näytti 18:07, kun pieni prinsessainen tuli maailmaan. Vähän aikaa kesti, että alkoi kuulua meteliä, mutta sitten tuli sellainen parkaisu, että tuli oikein kylmät väreet. Se oli oman esikoislapsen ensimmäinen parkaisu. Olin onnellinen ja erittäin väsynyt. Edellisyön vähäiset unet ja nopea, mutta raskas synnytys saivat minut melkein nukahtamaan.

Sain tytön syliini ja siinä pieni pötkötteli niin ihanasti. Äitini sai kunnian leikata napanuoran. Minut kursittiin episiotomian jäljiltä takaisin kokoon ja voi sitä kipua kun puudutettiin. Parkaisin itse kovasti ja vauvakin säikähti, tuli kiirus lohduttamaan pientä ja pyytelemään anteeksi. Huomasin välittömästi, että vauvalla on aivan edesmenneen isomummoni nenä, tuo havainto teki minut vielä onnellisemmaksi. Onnellinen mummi pääsi kylvettämään vauvan siinä vaiheessa, kun minut ohjattiin suihkuun, jonne pyörryin välittömästi.

Jälkeenpäin olemme äitini kanssa puhuneet, ettei hän olisi voinut uskoa synnyttämisen voivan olla niin hauskaa, kuin minun kanssani. Olen saanut myös paljon kehuja siitä, kuinka selvisin synnytyksen aikana monista piikeistä ja ponnistusvaiheen menin aivan ilman kivunlievitystä, pelkällä äidin käden puristamisella ja omenamehulla. Ilman äitiäni, en olisi synnytyksestäni selvinnyt, äitini on sankarini.


Prinsessa, ikää 19min // 51cm, 3770g
 

En ollut koskaan tuntenut mitään niin vahvasti, kuin tunsin sinut ensimmäisestä hetkestä lähtien.
Tunsin pienet punaiset poskesi rintaani vasten, pienen pienet sormet hiuskiehkurani ympärillä.

Minä olin tuntenut sinut aina, mutta sait minut epäilemään, tuletko koskaan minua tapaamaan?
Minä odotin ja odotin ja kun sitten lakkasin odottamasta, silloin sinä tulit.
Oli vaikeaa pelätä etukäteen jotain sellaista, mitä ei ollut koskaan kokenut, enkä osannut kipuakaan ennalta säikkyä – toisihan se sinut luokseni. Isäsi taisi jo luulla, ettei koskaan sinua näkisikään, sillä kun hammasta purren kävin häntä kesken yöunien herättelemässä ja kerroin että olet vihdoin päättänyt syntyä, hän käänsi kylkeä ja totesi ”Hetken päästä.”

Sinä et kuitenkaan ollut samaa mieltä, ja onneksi isäsikin tajusi etteivät vauvat odottele kun ovat päättäneet matkustaa maailmaan.
Olemme usein myöhässä ja ne geenit perineenä sinäkin varmasti ohitit lasketun aikasi – kuulenkin usein vitsailua siitä, että ”he ovat aina myöhässä – jopa synnytyksestä,” mutta puolustuksekseni täytyy sanoa, että täytyihän sitä matkalla pysähtyä hieman shoppailemaan, kun ympäri vuorokautiset huoltoasemat kerran on keksitty.
Isä katsoo odotushuoneen televisiosta yöllistä koripallopeliä ja samaan aikaan minä katselen hurjien sirkustemppujesi piirtymistä synnytysvastaanoton käyrille ja mietin, miltä sinä oikein mahdat näyttää. Olen usein nähnyt unta sinusta, mutta olet ujosti peittänyt kasvosi ja jättänyt minut arvailemaan – ovatko silmäsi siniset vai vihreät?

Yritän nukkua, mutta kipulääkkeestä huolimatta muistuttelet minua sinnikkäästi tulostasi ja hyvin nopeasti annankin periksi ja lähden suihkun lattialle istumaan. Toisin kuin olen kuullut, lämmin vesi ei helpotakkaan supistusten vastaanottamista vaan tunnut saavan uutta puhtia iloisesti lattialle solisevasta vedestä ja päätän, että nyt on isänkin aika keskeyttää nokosensa ja tulla pitämään kädestä kiinni. Vieläkään ei pelota, mutta olen varma, että järkihän tässä lähtee, jos pitää vain sinnitellä typerän kuumavesipullon kanssa ja nostan mielessäni hattua luomusynnyttäjille – kärkyn epiduraalia heti kun pääsemme saliin.

Autuus leviää selästä tasaisesti joka puolelle ja katson ensimmäistä kertaa huolestuneen näköistä isääsi. ”Olipas iso neula,” hän irvistää ja ottaa minua kädestä.
”Ei tuntunut missään” hymähdän ja häntä naurattaa, supernainen loppuun asti.
Olen huojentunut, kun supistuskipu on melkein tiessään ja sinäkin taidat nukkua.
Supistukset piirtyvät tasaiseen tahtiin ja minä nuokun puoliunta kanssasi, Isä on lukenut päivän lehden kuusi kertaa kannesta kanteen ja kätilö komentaa hänet syömään vastusteluista huolimatta, aurinko on kohonnut korkealle kirkasta taivasta ja sairaalan ulkopuolella ihmiset heräävät tavalliseen aamuun, tavallisia askareita tekemään – mietin mitä mahtaisin tehdä, jos et olisi vieläkään päättänyt syntyä.

Jossain vaiheessa supistukset alkavat jälleen tuntua ja olen heti vaatimassa lisää lääkettä – oikea supernainen totta tosiaan! Olen kuitenkin niin hurmioitunut epiduraalista ja sen vaikutuksesta, etten näe syytä miksi en pyytäisi uutta annosta, jaksaminenhan tässä on tärkeää?
Syön lounaaksi kaksi rusinaa ja syljen marjamehun lattialle, pitäähän sitä päivässä hieman draamaakin olla.
Epiduraalia lisätään vielä kolmannenkin kerran, mutta huomaan silti täriseväni kivusta ja iloisesti hymyilevä kätilö tulee alusastian kanssa kylpyhuoneesta ”Nyt vauva syntyy!”
Vilkaisen isääsi kauhistuneena, olen jotenkin ajatellut että tässä sitä nyt maataan ja synnytetään sitten joskus tulevaisuudessa. Saan pienen terävän kantapään iskun napaani ja ryhdistäydyn, tottakai sinä synnyt, sitähän tässä on jo odotettukin!
Ja kymmenessä minuutissa se on ohitse. Isän mielestä minä olen ollut mahtava, kätilö hymyilee jossain jalkopäässäni ja höpöttää luontaisesta synnyttäjästä ja ihanteellisesta synnytyksestä, ponnistusvaihe on sujunut paremmin kuin hyvin, eikä yhtäkään tikkiä tarvita.
Mutta minä näen ja kuulen vain sinut, pienen tummatukkaisen peikkoprinsessani. Minä en muista minkä nimen sinulle tahdoin antaa, enkä huomaa miten onnelliselta sinun isäsi näyttää – minä olen niin rakastunut sinuun.

Kuusitoista tuntia supistuksia ja kymmenen minuuttia töitä, olen hämmästynyt ja ilahtunut siitä miten hienosti kaikki on sujunut ja kuulen kysyväni typerästi ”Tässäkö se nyt oli?”
Ihan varmasti jotain pitäisi vielä tapahtua.
Kätilöitä ja isääsi naurattaa taas, minustahan on kuoriutunut oikea vitsiniekka!

Olet 2890 grammaa ja 48 senttiä täydellistä tyttövauvaa ja minun täytyy myöntää, että jälkeen päin en ole muistanut kuin sen valtavan rakkauden aallon, joka lävitseni kulki ja isäsi joutuu jatkuvasti kertomaan minulle, kuinka se synnytys oikein etenikään.
Ainahan minä olin sinua rakastunut, mutta vasta nyt ymmärsin miten suurta tuo rakkaus onkaan.

 


Viikkoja oli 40+3 kun perjantaina 7.9 aamulla puoli 6 aikaan alkoi supistella.
Ekana supistuksia tuli 10 minuutin välein, pikkuhiljaa alko vaan kovenemaan.
8 aikoihin supistukset oli niin kovia että niitä tuli n.2-3 minuutin välein.
9 aikoihin lähdettiin äidin kanssa kohti sairaalaa ajaan, puoli 10 aikaa oltiin sairaalalla. Ekana tiskille ilmottautuun, kätilön tullessa paikalle hän ohjas mut käyrille.


Käyrillä makoilin jonkun aikaa kätilön seuratessa vauvan sydänääniä ja miten usein mulle tulee supistuksii.

Käyriltä päästyäni mentiin kätilön kanssa tutkimushuoneeseen, hän tutki kuinka paljon olin auki ja siinä vaiheessa olin auki 2cm. Tutkimushuoneesta matka jatkui synnytyssaliin. Synnytyssaliin päästyäni menin sängylle makoileen, koska en pystynyt oleen liikkeellä sillä supisteli niin paljon. Kätilö kertoi mulle erilaisista puudutuksista, siinä vaiheessa en halunnut vielä mitään puudutuksia.
12 aikaan kätilö tuli tarkastaan paljonko olin auki, siinä vaiheessa olin auki n. 4cm.
Siinä samalla hän laittoi minulle kohdunkaulanpuudutuksen. Puudutus ei tehonnut kunnolla ja edelleen supisteli.

N.13.30 olin auki n.7cm ja halusin toisen kohdunkaulanpuudutuksen. Ilokaasun avulla mentiin kun toinen puudutus laitettiin mulle. Tämä toinen puudutus alkoi sitten jo vaikuttaa paremmin ja supistelut eivät tuntuneet enää niin pahoilta.






N.14.45 aikoihin olin jo melkein auki ja mulle laitettiin pudendaalipuudutus. Hetki odoteltiin että puudutus alkaa vaikuttaan. Hieman 15 jälkeen sain alkaa ponnistamaan. Ponnistusvaiheen alkaessa tuntui että mulla on voimat jo niin loppu etten jaksa ponnistaa. Jostain ihmeestä sain kun sainkin voimii. Pojan pää tuli ulos normalisti mutta hartiat jäivät jumiin hetkeksi. Loppujen lopuksi poika oli kokonaan ulkona.
Poika nostettiin syliini ja kätilö sanoi että leikkaa ja ompelee mun välilihan, myös sisältä oli jotain revennyt ja sekin ommeltiin. Sen jälkeen poika vietiin pesulle ja mitattavaksi.
Tän jälkeen olin vielä jonkun 2 ja puol tuntii synnytyssalissa ja sain ruuan sinne. Syötyäni kävin suihkussa ja tämän jälkeen siirryin osastolle.



Loppujen lopuksi synnytys ei ollutkaan niin kamala kun olin ajatellut, vaikka pojalla tuota kokoa olikin 850g enemmän kuin arvio antoi.
Palkintona oli ihana poika joka syntyi klo 15.43, 4350g ja 54cm ♥


Nyt tämä äidin pikku poika on jo 6kuukautta ja 3viikkoa, 7.4 hän täyttää jo 7kk <3




 
Jännittävä loppu raskaudelle ja alku uudelle elämälle

Kyseessä oli toinen raskaus. Ensimmäinen päättyi suunniteltuun sektioon vauvan perätilan vuoksi. Nyt oli tarkoitus synnyttää alateitse. Olin innoissani siitä, että pääsisin kokemaan ns normaalin synnytyksen ihan alusta loppuun saakka.

Laskettu aikani oli viime vuoden syyskuun 10. päivä. Muutama viikko aiemmin olin ollut synnytystapa-arviossa, missä kaikki todettiin olevan hyvin ja normaalille synnytykselle ei ollut esteitä. 11.9 melkolailla kello 4 aamuyöllä heräsin. Tunsin vatsassani tunteita, jotka arvasin heti supistuksiksi. Niitä tuli aluksi n 10-15 minuutin välein. Ne tuntuivat jo alkuun hieman tukalilta silloin kun tulivat, mutta toki täysin kestettävissä olevilta. Olin aiemmin suunnitellut, että kunhan synnytys alkaa, niin haluan olla kotona mahdollisimman pitkään. Tämän myös tein. Mieheni lähti aamupäivällä viemään esikoisen hoitoon minun äitini luokse, ja siitä mieheni lähti töihin. Oltiin sovittu, että noin 12 aikaan lähtisimme sairaalaan. Minulla supistukset tihenivät ihan tasaista vauhtia ja puolenpäivän aikaan aloin jo soitella miehelle, että missä hän viipyy. Alkoi olla tukalat oltavat jo.Suihkussa sain oloani hieman helpotettua. Sairaalaa kohti pääsimme lähtemään vasta yhden tietämillä. Lapsivettäkin lorahti juuri ennen lähtöä hieman. Automatka kesti n 20 minuuttia, mutta se tuntui ihan ikuisuudelta... Supistuksia tuli eikä asentoa juurikaan turvavöissä pystynyt vaihtelemaan. Itku siinä oli hyvin lähellä, mutta toisaalta taas valtava innostus yhä siitä, että saisin kokea tämän kaiken nyt.

Sairaalassa olimme 13.30. Sydänkäyrille pääsin heti tietenkin, enkä siinä kauaa joutunut tuskastelemaan, kun minulle sanottiin, että pääsisin synnytyssaliin ja siellä saisin lääkitystä kipuihin. Hyvin minä ne kivut siinä vielä kestin, tarkoittaen että en esim huutanut :) Olin hyvin huojentunut siitä, että tiesin saavani helpotusta kipuihini pian.

Saliin päästyämme siellä kysyttiinkin minulta heti, että mitkä ovat omat toiveeni kivunlieivtyksen suhteen. Sanoin, että haluaisin epiduraalin. Kätilö sanoi, että oli ajatellut myös sen olevan hyvä vaihtoehto. Supistuskivut alkoivat olla iltapäivällä siinä jo sitä luokkaa, että pahaa teki. Kyllä siinä itkukin välillä tuli, pelon ja onnen ja jännityksen vuoksikin. Ilokaasua sain ensihoitona epiduraalia odotellesssa. Se ei enää auttanut, koska kivut olivat jo melkoisen valtavat. Supistukset olivat hyvin kipeitä, teräviä ja rankkoja. Ensin ilokaasu sai minut myöskin voimaan pahoin, jolloin ajattelin, ettei se mitään voi auttaa. Myöhemmin siitä kyllä oli hyötyäkin paljon.

Kauaa emme epiduraalimiestä odotelleet. Hän saapui saliin kuin uljas ritari piikkeineen. Supisteli niin paljon, että en melkein pystynyt puhumaankaan enää. Piikki saatiin kuitenkin näppärästi ensiyrityksellä laitettua eikä kauaa mennyt, kun tunsin valtavan hyvän tunteen. Kivut olivat poissa. Kokonaan. Se tunne oli hyvin euforinen. Liikkua pystyin hyvin epiduraalin vaikutuksesta huolimatta. Epiduraalin vaikutus kun alkoi hiipua sitten aikanaan, niin ilokaasu toi siinä vaiheessa hyvin helpotusta. Ei se kipuja poistanut, mutta mielen se poisti niistä kivuista. Ajatukset menivät muualle. Synnytys eteni tasaista vauhtia. Sain epiruaaliainetta lisää kaksi kertaa. Sillä kestin vallan mainiosti supistuskivut. Epiduraalilla ja ilokaasulla. Mieheni toki myös seuranani oli ja tsemppasi ja taisipa testailla ilokaasuakin... Illansuussa iloitsin ihan ääneen kuinka onnellinen olen tästä synnytystapahtumasta.

Illalla hieman ennen kello 21 alkoi epiduraalin vaikutus lakkaamaan. Kätilö oli sitä mieltä, että koska olin auki 9,5cm, niin ei kannata sitä enää laittaakaan. Sanoin, että se käy, koska halusin ponnistusvaiheen sujuvan mahdollisimman hyvin. Hieman yli yhdeksän oli kello, kun ponnistusvaihe alkoi. Olin siis kokonaan auki. Kivut olivat tulleet nyt takaisin jossakin määrin. Vielä puudutus vaikutti, mutta selvästi kuitenkin tunsin joka supistuksen. Kätilö, joka oli koko päivän jakanut kanssamme, alkoi tsemppaamaan ponnistuksia. Osasin ponnistaa kyllä, mutta jokin tuntui kuitenkin siltä, ettei kaikki nyt mennyt kuten pitäisi. Supistuskivut olivat meinaan n 20 minuutin ponnistelujen jälkeen jo todella kovat, mutta silti en tuntenut sellaista ylenpalttista ponnistustarvetta. Kätilö kokeili, miten päin se vauva siellä oikein on tulossa. Hän sanoi, ettei aukileita tuntenut eikä tiedä miten päin on vauvan kasvot tulossa. Ponnistusta jatkettiin. 30 minuuttia ponnistelua takana. Kätilö vaihtui. Tilalle tullut kätilö ajatteli, että nyt pitää saada vauhtia hommaan, tai ainakin luulen hänen ajatelleen niin. Minulla kivut olivat tässä vaiheessa sitä luokkaa, että välillä itkin ja välillä huusin ja välillä ponnistin niin maan jumalattomasti kuin vain osasin. Kätilö uhitteli minua, se oli varmaankin hänen tapansa tsempata, mutta se ei kyllä minua auttanut tippaakaan. Hän sanoi muun muassa, että jos en nyt ponnista kunnolla, niin kohta menee sitten imukuppisynnytykseksi. Hänen äänensävynsä oli negatiivisen kuuloinen. Minä ponnistin niin hyvin kuin pystyin. Se ei riittänyt, vaan kätilö sanoi, että hakee nyt synnytyslääkärin ja vauva otetaan imukupilla. Minulla oli ihan järkyt kivut enkä sitten osannut siitä järkyttyä tai mitään muutakaan. Synntyslääkäri saapui saliin. Hän tarkasti tilanteen ja haki sitten imukuppitarvikkeensa. Ajattelin, että juuri tämä on ohi. Lääkäri laittoi imukupin paikoilleen. En tuntenut sitä muilta kivuilta lainkaan. Lääkäri kiskoi. Ja kiskoi. Sitten kuului lääkärin ääni: "Menee hätäsektioon.". Lääkäri työnsi vauvan takaisin mahaan päin, ja se oli niin kivuliasta, että sen todellakin tunsin. Kätilö tai paikalle myös tullut sairaanhoitaja kysyi, että "Meneekö hätän vai kiireellisenä?". Lääkärin vastaus kuului: "Hätänä." Päätös tehtiin klo 22.21. Siinä vaiheessa minä meni paniikkiin. Itkin ja huusin. Edellisen (suunnitellun)sektuon kivut olivat olleet minulle jo liikaa, ja nyt joutuisin taas leikkaukseen, mitä olin yrittänyt välttää. Olin aivan shokissa. Mieheni yritti lohduttaa minua sanoen "Ei mitään hätää.", mutta siihen joku tokaisi "Kyllä nyt on hätä.". Pelkäsin ja pelkäsin ja pelkäsin. Yhtäkkiä ympärillä hääri monia ihmisiä. Suuhuni joku kaatoi jonkin litkun. Minut kärrättiin leikkaussaliin, missä sitten joku nukkumatti laittoi minut höyhensaarille tuosta vain ja noin, etten itse edes huomannut.

Kello 22.26 syntyi tyttölapsi. Elossa ja hyvinvoivana apgarpistein 9-9. Toiminta oli siis niin nopeaa, että hätäsektiopäätöksestä kului 5 minuuttia siihen, kun lapsi oli syntynyt.

Heräsin yöllä yhden aikaan. Ensimmäisiä ajtuksia oli se, että maha on kadonnut. Missä on lapseni. Onko hän kunnossa. Kauaa en joutunut näitä pohtimaan, kun luokseni riensi se kätilö, joka oli ollut synnytyksessä mukana viimeisen puoli tuntia. Joku muukin oli hänen seuranaan, mutta ajatukseni olivat hyvin sumeita, varmaan lääkkeistä johtuen. Vauvani kerrottiin olevan kunnossa ja leikkaus oli mennyt ihan hyvin. Kun sain nähdä sitten vauvani, niin olin niin huojentunut ja onnellinen. Siinä oli mun pieni vauvani. Melko hyvinvoivana. Pää hänellä oli ollut kiepä imukupin vuoksi, mutta kipuun oli annettu lääkettä. Vauvani oli niin kaunis. Rakastin häntä ihan heti.
Kätilökin pahoitteli myöhemmin sitten vuodeosastolle päästyäni uhittelevaa asennettaan. Hän sanoi, että yritti tosiaankin vain tsempata. Uskon, että hän vilpittömästi tarkoitti niin.

Minulla ja vauvalla oli jokin tulehdus, mihin molemmat saimme antibioottia heti synnytyskatastrofin jälkeen. Minulla myös meni verta sektiossa puolitoistalitraa, minkä vuoksi sain 3 pussia punasoluja. Minulle myös antibiootti jouduttiin antamaan lisää muutaman kerran. Sairaalassa viivyin 5 päivää.

Elämä oli erittäin kivuliasta pitkään ja mieli järkkynyt, mutta siitä selvittiin. Vauva voi nyt todella hyvin, kuten myös äitinsä. Ylpeä isosiskokin on alusta asti ollut aivan ihana pikkuiselle siskolleen. Näin se elämä kuljettaa. Onneksi kaikesta selvittiin.
 

Verenpaineen kanssa oli ollut ongelmia raskausviikolta 34. lähtien, jonka vuoksi olin kaksi kertaa osastolevossa. Polikontrolleja kertyi loppuviikoilla yli kymmenen. Olo alkoi olla jo kovin tukala kun laskettuaika ylittyi. Liitoskivut, verenpaine ja selkäkipu vaivasivat. Viimeisessä kontrollissa rv. 40+3, tuli käsky osastolle ja käynnistykseen. Kohdunsuu tällöin pehmeä ja tiukasti sormelle auki. Kanava lyhentynyt.

11.7.12 rv. 40+3.

Käynnistys aloitettiin puolikkaalla Cytotecilla suun kautta. Ensimmäinen tabletti ei vaikuttanut mitenkään ja ramppasin sairaalaan rappusissa toivoen supistuksia. Neljä tuntia ensimmäisestä tabletista laittoivat käyrälle makoilemaan ja sain toisen puolikkaan Cytotocia. Pari tuntia tämän jälkeen ihmettelin ääneen huonekaverille kun saattuu kovasti selkään. Parin tuskaisen hetken jälkeen soitin kätilön paikalle ja hän laittoi uudestaan käyrälle. Käyrälle piirtyi kunnon suppareita 2 min. välein ja olivat niin kipeitä että ulisin ja kiemurtelin. Kohdunsuulla ei ollut kuitenkaan muutoksia, joten kätilö tuikkasi vasten tahtoani Oxynormia kankkuun. Olin ihan varma, että supistukset loppuvat kipulääkkeen jälkeen, mutta kätilö vakuutteli, ettei nämä enää lopu. No, piikki vei kun veikin kunnon supistukset lähes kokonaan.

Vessakäynnillä alkoi tulemaan kunnolla veristä limatulppaa ja sänkyyn päästessä lapsivesi alkoi tihkumaan. Tilanne rauhoittui, mutta uni ei meinannut tulla. Hiivin yöllä muutamaan otteeseen käytävään lämmittämään kaurapussia, joka auttoi vatsan jomotukseen. Toivoin, että olisi jo aamu ja saisin lisää Cytotecia.

12.7.12 rv. 40+4.

Kipeitä supistuksia ja lapsivettä tuli koko päivän, joten lisää Cytotecia en saanut. Kohdunsuulla ei kuitenkaan edistystä. Kanyyli laitettiin illalla ja tästä lähtien tiputettiin antibioottia neljän tunnin välein synnytyksen loppuun asti.

13.7.12 rv. 40+5.

Aamukäyrän jälkeen sain kokonaisen Cytotecin suun kautta, ja taas alkoi kovin kipeät supparit, joihin kätilö suositteli taas Oxynormia, että jaksaisin synnytyksen loppuun. Yöunet kun olivat olleet lähes olemattomat. Supparit laantuivat taas ja minulla alkoi palaa hihat koko touhuun. Vaadin lisää Cytotecia, jotta homma lähtisi kunnolla käyntiin, mutta en saanut, ettei tule liian rajuja supistuksia.

Kun Oxynormin teho alkoi laskea, niin suppareita alkoi tulemaan taas säännöllisesti. Pistivät ihan puuskuttamaan. Mies tuli seuraksi töiden jälkeen, kuten joka päivä ja lähdimme kävelylle ja hakemaan supistuksiin vauhtia. Synnytyssaliin oli jo tässä vaiheessa soitettu, että oltaisiin ehkä tulossa illan aikana. Kävelyllä oltiin reilu tunti ja supistuksia sateli 2-3 min välein. Joutui jo pysähtymään ja ottamaan miehestä tukea. Ajattelin mielessäni, että olen ollut hullu, kun olen tätä rääkkiä odottanut niin kovasti.

Klo. 23 pääsimme siirtymään saliin ja ilokaasun pariin, joka oli loistavaa tavaraa tiettyyn pisteeseen asti. Kätilö kertoi minulle tulevista tapahtumista, mutta minä vaan nauraa hekotan ilokaasumaskiin.  Kuumassa suihkussa kävin myös helpottamassa oloa.

Olin jo parina päivänä sanonut kätilöille, että tämä vauva ei tule ulos ilman oksitosiinitippaa (äidin ja siskon synnytyksissä ei olisi tapahtunut mitään, ilman kyseistä ainetta.) Tippaa ei kuulemma yötä vasten laiteta, joten ehdotti supistuksia estävää piikkiä ja kipulääkettä, jotta saisin levättyä. Tässä vaiheessa jo todella nousi savu korvista ja melkein pääsi itku. Tämä ei edisty ikinä! Kivuistä väsyneenä otin kuitenkin sekä Oxynormin, että supistuksia estävän piikin vastaan vastaan.

Kipupiikki veti tapansa mukaan kivasti pöllyyn, ja sainkin vähän levättyä. Jossain vaiheessa heräsin vessasta, eikä ole edelleenkään mitään havaintoa, kuinka olin sinne päässyt.

14.7.12 rv. 40+6.

Klo. 5.20 kipulääkkeen vaikutus alkoi haihtua. Tuolloin alkoi hurjan kipeät supistukset vyöryä tasaista tahtia päälle. Ilokaasua siis henkeen vaan ja ulinaa perään. Suihkussa ”viihdyin” taas tunnin verran. Jossain vaiheessa tutkittiin kohdunsuu ja kanava olikin kokonaan hävinnyt, joten oli mahdollisuus laittaa oksitosiini tippumaan.

Epiduraalia ehdotettiin tässä vaiheessa ja hieman vastahakoisesti otin sen vastaan. Olin ajatellut pärjätä mahdollisimman pitkälle ilman lääkkeellistä kivunlievitystä ja ilman selkäpuudutteita, mutta tässä vaiheessa olin jo niin v*ttuuntunut ja väsynyt, että kaikki huumaavat ja kipua lievittävät mömmöt tänne ja äkkiä!

Nukkumatti tuli siis tuikkaamaan epiduraalipumpun ja sanoi, että vaikutus alkaa vartin päästä. No eipä alkanutkaan, vaan kivut vaan koveni koko ajan. Huusin jo kurkku suorana ilokaasumaskiin tässä vaiheessa. Kamalat kivut. Karmea tauoton kipu selässä koko ajan.

Kohdunsuulla tilanne 4-5cm auki ja kalvorakko pullotti. Vedet menneet siis vain osittain ekana iltana ja yönä. Lääkäri kutsuttiin puhkaisemaan kalvot ja laittamaan kohdunkaulanpuudute. Puudute vain sattui lisää, eikä vaikuttanut supistuskipuun millään tavoin. Vauvalle laitettiin samalla pinni päähän, niin pääsin inhottavista vöistä eroon.

Nukkumatti soitettiin taas paikalle uutta epiduraalia varten ja huomattiin, että edellinen epiduraalikatetri oli tullut 4cm ulospäin. Ei siis ihme, että ei ollut vaikutusta. Tässä vaiheessa en voinut muuta kuin huutaa, karjua, itkeä ja rimpuilla kipua vastaan. Oksensin kivusta muutamaan otteeseen. Koko ajan pelkäsin että kuolen, mutta sen jälkeen pelkäsin heti, etten kuolekaan. Uutta epiä laitettaessa minua piti paikalla sekä kätilö, että mies. Mulla oli jo todellisuudentaju kadonnut tässä vaiheessa. Toinenkaan epi ei auttanut kipuihin yhtään. En olisi ikinä voinut kuvitella, että kipu voi olla näin järkyttävää. Kiskoin ilokaasua tauotta, vaikka siitä ei ollut muuta kuin henkistä apua. Virtsakatetri laitettiin jossain vaiheessa, koska vessaan menijäksi ei minusta olisi ollut.

Paikalle alkoi lapata lisää väkeä. Toinen kätilö tuli ultran kanssa tarkistamaan vauvan tarjontaa. Korkeasta suorasta kuulin jotain puhuttavan. Tilanne kohdunsuulla pysähtynyt ja selkäkipu oli tauoton. Karjuin ja käskin ottamaan vauvan ulos ja heti. Kaiken kukkuraksi yhtäkkiä alkoi myös karmea ponnistuksen tarve. Kroppa ponnisti itsekseen ja lapsivettä vaan ryöppysi ulos. Ihme kyllä, kohdunsuun tilannetta ei enää tarkistettu vaan tässä vaiheessa tehtiin päätös kiireellisestä sektiosta ja odotettiin leikkaussaliin pääsyä. Elämän pisimmät minuutit! Saliin 10 tuli käsky. Kipinkapin saliin, minun huutaessa kuin tapettava. Ainoa järkevä asia, jonka sain suustani, oli: ”Nukuttakaa!”. Tämä luvattiin. Salissa piti vielä siirtyä leikkauspöydälle. Kysyi, että miten h*lvetissä se muka onnistuu. No, jotenkin se onnistui.

Valmisteluja alettiin tekemään. Kädet sidottiin, kanyylia laitettiin taipeeseen, elektroneja otsaan ja luultavasti muuallekin, vatsaa pestiin ja essuja laitettiin. Happea yrittivät antaa, mutta työnsin vaan huutaen maskia pois. Kiroilin kuin merimies ja kyselin mikä kestää. Lääkäriä kuulemma odotettiin. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen sanottiin, että lääkäri on paikalla. Vihdoin! Maski naamaan, kihelmöintiä kaulalla, humps ja taju pois.

Klo. 15.25 saapui maailmaan ihana 9 pisteen tyttö.

Mitat 3590g, 51,5cm ja pipo 35cm.

Tarjonnaksi paljastui avotarjonta.

Synnytyksen kesto 8h 55min.

Isä pääsi kätilön avustamana pesemään pientä ihanuutta, minun heräillessä nukutuksesta. Heräsin kuulemma kovin sekavana jossain vaiheessa ja käännyin väkisin kylkiasentoon. Nukahdin kuitenkin heti uudestaan tämän jälkeen. Kunnolla heräsin n. klo. 18.00 ja osastolle pääsi siirtymään n. klo. 19. Normaalista huoneesta tehtiin meille perhehuone ja tuore isä sai jäädä meitä hoitamaan <3

Lääkäri kävi keskustelemassa synnytyksestä kotiutumispäivänä ja sanoi, että synnytystä alakautta olisi voitu vielä yrittää jos kipulääkitys olisi saatu kohdalleen. Tässä vaiheessa iski kova pettymys. Normaali synnytys olisi ollut mahdollinen jos olisin vain kestänyt kivun. Harmittaa!

Traumoja ei synnytyksestä kuitenkaan jäänyt ja olisin valmis samaan heti uudestaan. Toisaalta on epäonnistunut olo, koska en saanut vauvaa omin avuin ulos. Pääasia kuitenkin, että terve vauva syntyi <3








 
Tämä on kolmas synnytykseni, ensimmäinen syntyi sektiolla istukan paikan takia ja toka alateitse.

Katselin illalla makuullani sohvalla tv:tä kun yhtäkkiä lorahti veristä vuotoa. mies oli juuri tullut kotiin kun hän oli kesäteatterissa, ennen hänen lähtöään saunottiin ja päivällä söin aika paljon retiisejä, en tiedä auttoivatko käynnistämään synnytyksen. Noh verta tuli jonku verran mutta ei mitään mahdotonta määrää, soitin synnärille eikä sen takia tarvinnu lähteä, piti jäädä odottelemaan alkavatko säännölliset supistukset. pari supistusta tuntui mutt luulin jo että lakkasivat kun sitten ehkä tuntia verenvuodosta klo 23.10 alkoivatki taas ja ihan oikeat supparit ja väli heti suunnilleen 8 min. Rupesin vähän hermoilemaan ku väli oli niin lyhyt ja supistukset aika kovia ja jouduttiin odottelemaan mun äitiä että tulee isompien lasten seuraksi. en halunnut kuitenkaan yksin lähteä sairaalaan. lähdettiin sairaalaan sitten joskus klo 00.30, perillä yhden maissa ja tietty olinki vaan sormelle auki, melkein passittivat kotiin mutt kerroin että edellisessä synnytyksessä olin kanssa vaan sormelle auki ja silti alkoi kunnolla niin jäätiin sitten käytäviä kulkemaan sairaalaan. kaksi tuntia piti mutta tunnin vaan siellä kestin ku kipu oli jo niin kovaa että tarvi jotain saada. onneks kätilö ymmärsi ja vei meidät heti saliin vaikken ollu auennu yhtään lisää, kanava vaan hävinnyt. salissa sain ilokaasua ja istuin jumppapallon päällä, mies tuki aina suppareiden aikana etten pudonnut siitä ku ilokaasu pisti vähän pään pyörälle. sitten pyysin epiduraalin kun kivut vähän koveni ja sainki ku olin 4cm auki. pyysin sitten pian sen jälkeen kalvojen puhkasua, olin niin kovin väsyny koko yön valvomisesta että halusin synnytyksen olevan pian ohi. kalvot puhkastiin ja siinä jonku aikaa pärjäsinki ku epiduraali auttoi. sitten alkoikin raju loppu, aloin tuntemaan kipua vaikka epiduraali vaikutti vielä. olni silloin 5cm auki, kätilö meni hakemaan lisää epiduraalilääkettä ja ku olin niin kivuissani kysyi ponnistuttaako ja kyllähän vähän siltä tuntui. noh olin sitten auennu 5cm-10cm 10 minuutissa, ei niin rajuun enää mikää auttanut. sitten piti vaan ponnistaa, sekin sattui kovasti vaikka edellisessä ei tuntunut yhtään. kesti onneksi vain 5min. sitten tyttö syntyi 21.6 klo 6.36. 3300g ja 49cm. rv 38+0. sairaalasta halusin pois jo seuraavana päivänä mutt pääsin vasta 23. päivä kun vauva ei syönyt tarpeeksi usein vaikka yritti herätellä. mutta kaikki hyvin :) synnytyksen kesto 7h35min.


 
19.3. klo. 04.30 (oma syntymäpäiväni) Aamulla nousin vessaan. ihmettelin vain kun jalat kastuu kun nousin, kauhistuin että näinkö huonossa kunnossa alapään lihakset on! no sit hoksasin että lapsivettähän se onkin kun sitä vain valui valumistaan. menin sanomaan miehelle että nyt saat soittaa pomolles jottei ole töihin menossa tänään. mies ei uskonu käänsi vain kylkeä. Aloin sitten pukemaan niin siinä vaiheessa mies uskoi että taitaa olla tosi kyseessä - tulipahan mieheenkin vauhtia ;)

Soitin sitten synnärille- sanoivat että syökää rauhas aamupala ja tulkaa että olis hyvä olla siellä parin tunnin sisällä.

Klo 6.30 Vaihdoin sairaalan vaatteet ja mut laitettiin käyrille pötköttelemään. no ei supistuksen supistusta tullu voi että kuinka paljon se ärsytti.

Sitten niitä supistuksia odoteltiin koko päivän, sairaalan käytävät on kyllä nyt niin tutut.. pari pientä supistusta, joita en edes ite tuntenu kovin hyvin, vaan ne piirty käyrään.

Illalla sitten mies meni kotiin, mulle tarjottiin unilääkettä ja särkylääkettä, mutta ei ollut tarvetta kun ei niitä supistuksia tullu. Heräsin yöllä klo. 00.30 supistukseen, sit niitä tuli n. 10 min välein muutama. Soitin sit kätilön siihen niin anto kipupiikin ja unilääkkeen. sit nukuinkin aamuun asti. 

20.3. klo 6.00 Mut laitettiin käyrille ja sit annettiin se puolikas cytotec-tabletti. Mies tuli takaisin sairaalaan ja sit kuljettiin taas pitkin käytäviä supistusten toivossa.

Klo. 10.00 toinen puolikas cytotec-tabletti. pienen pieniä supistuksia harvakseltaan.

Klo. 13.00 alkoi säännölliset supistukset n. 10 min välein. mut ei kovin tuntuvia. jatkettiin kävelyä ympäri sairaalaa. Käyrillä oli tullut vauvalla sydämenlyönneis lasku - mut lääkäri sen kattoi ja käynnistystä jatkettiin.

Klo 14.00 kolmas puolikas tabletti, supistukset jatku säännöllisinä.vähän napakampia mut koko ajan odotti niitä vielä kipeämpiä supistuksia.

Klo 18. neljäs ja viimeinen puolikas tabletti, Supistukset tuntuvampia, sai jo vähä puhista niiden kanssa. Mies lähti kotiin hoitamaan eläimet, tuli toki nopeasti takaisin.

Klo 21.00 Kätilö teki sisätutkimuksen, olin 2-3cm auki. samalla toi kipupiikin jotta saisin nukuttua ja levättyä - miehen annettiin jäädä yöksi samaan huoneeseen mun kanssa, koska oltiin ainoat synnytys osastolla - onneksi :)

Lähdettiin sit lämmittämään lämpöpusseja, kun supistukset tuntu niin voimmakkaalta, enään ei voinu istua aloillaan. teki mieli supistuksen aikaan roikkua jostain. koitin jopa fysiopalloa, mutta ei ollut yhtään mulle sopivaa.

Kipupiikki lieventi muutaman supistuksen aika olemattomiin.Sitten kuin yhtäkkiä voimakkaat supistukset taas ilmestyi, ihmettelin vain kipupiikin lyhyttä vaikutusta. 

n.Klo 00.00 Pyysin lisää kipulääkettä että nyt alkaa tuntumaan jottei kipua kestä, tai lähinnä ei jaksa. Kätilö meni valmistelemaan synnytyssalia ja sitten me mentiin sinne. olin aivan onnessa että vihdoinkin saliin asti päästiin. Ja siitähän piti kaikille läheisille ihmisille viestittää.
Siinä sitten Kätilö teki sisätutkimuksen, olin jo 6 cm auki, olin ihan ihmeessä että nyt jo.

Kivunlievityksenä sain sitten ilokaasun - ensiksi otin ihan liikaa tuli huono olo ja teki mieli oksentaa. mutta sitten kätilö opasti tosi hyvin niin alkoi sujumaan ilokaasun otto säästyi huonolta ololta. Supistusten väliset ajat ihme kyllä naureskeltiin ja juteltiin.

21.3. n.klo 00.50 sisätutkimuksessa olin 10 cm auki, olin aivan ihmeessä että nyt jo!  sain kohdunkaulan puudutteen, josta ei tuntunut olleen apua yhtään.

Sitten sain alkaa ponnistaan kun seuraava supistus tulee, no tuntui ettei niin ponnistuttanut mut koitin ponnistusta. Että se tuntui! koko synnytyksen tuntuvin ja raskain vaihe - ponnistusvaihe yllätti mut täysin. Siinä ponnistin useamman kerran ja muistan vain että hoin etten pysty, ja kyselin ilokaasun perään, mutten saanut sitä enään siinä vaiheessa ottaa. Kätilö jossain vaiheessa sanoi että vavalla on paksu tuuhea tukka ja minä siihen tuumasin vain että "älä ny höpäjä" :) 28 minuuttia ponnistusvaihe kesti. Tumma tukkainen prinssimme syntyi rv38+1 ja sain pojan rinnalle ja isä leikkasi napanuoran. Poika paino 3700g ja pituus 52cm  päänympärys 36cm. 

Muistan että aina supistusten aikana ajattelin aina että näiden täytyy tulla vielä kipeämpää, uskon että sillä jaksoin pitkälle. Mulle laitettiin parit tikit, kun tuli toisen asteen repeämiä ja koko synnytyksen ajan mulla meni antibiootit suoraan suoneen. Sitten mä menin suihkuun ja isä kylvetti ja puetti pojan. Ja herkuteltiin ja oltiin kaikessa rauhassa salissa, osastolle siirryttiin joskus neljän aikoihin. Meillä oli ihana lastenhoitaja synnytyksessä läsnä joka innostui meidän kameralla ottamaan paljon kuvia synnytyksen jälkeen. :)

Ja jo salissa luvattiin tulla uudestaan synnyttämään. Paras kivunlievitys oli oma mies joka tsemppasi ja oli koko ajan niin hyvin läsnä. Kesäkuussa päästäänkiin uudestaan kokemaan synnytys, toivottavasti asiat sujuisi yhtä hyvin.
 

Viimein koitti aika syntymän!

Niinhän siinä sitten kävi, että omana synttäri-iltanani (29.12.) piti siis lähteä kääntymään Jorvissa, kun en tuntenut vauvan liikkeitä. Koko ajan kuvittelin, että sieltä tullaan vielä kotiin oottelemaan Oikeeta Hetkeä, mutta lääkärin tehtyä sisätutkimuksen alkoi sitten sattua vähän enempikin. Aattelin vielä päästä kotiin, mutta lääkäri totesi, että hän ei kyllä mielellään enää laskisi, kun olin jo 4cm auki. Daddy-to-be:n lähetin kotiin nukkumaan klo 23 aikoihin, mä sain jotain lääkettä kipuun ja vaihdoin vaatteet ja kömmin sairaalapetiin tarkoituksenani nukkua, ja aamulla olisi sitten käynnistetty synnytys. Enpä saanut unta, kivut yltyi ja puolilta öin soitin yökölle, että nyt muuten tarvii jotain vahvempaa! Tarkoitin lääkettä ja unta, mut ne siirtikin mut synnytyssaliin ja lykkäs ilokaasumaskia tassuun ja sano, et josko soitettais kuiteski isää jo paikalle :D Mies oli siis vasta ehtinyt just himaan, tehdä vähän safkaa ja oli käymässä syömään, senkin piti saada nukuttua ennenkuin sitten aamulla olisi tullut mun seuraksi odottelemaan, että alkaa tapahtua.

Ilokaasu jeesas jonkun hetken, sitten piti pyytää epiduraali, jonka avulla kestinkin hyvin ja kai vähän jopa torkahdin, jossain välissä kätilö tsekkas kohdunsuuta ja totes, että ollaan sit kuulemma täysin auki! Tässä vaiheessa kai puhkaistiin kalvot, ellei sitten jo aiemmin? (Mä en koskaan saanut synnytyskertomusta, niin en oo ihan varma) Eli homma eteniki ihan älyttömällä vauhdilla ja mua alko jänskää, kun kätilö totes, että vauvan pää on sitten ihan kova, et ei välttämättä muotoudu kovin hyvin synnytyskanavaan! Eipä menny kauaa, kun kätilö oli poissa huoneesta ja palattuaan kysyi, että mikä olo, niin oli pakko todeta "No joko mä paskon kohta alleni tai sitten sieltä tulee vauva..." Sisätutkimus paljastikin, että vauvan pää on jo "huulilla" et jos ponnistuttaa, niin sit mennään! Lääkärikin tuli käymään paikalla, kun tahtoivat ottaa vauvan päästä näytteen, että onko hällä kaikki ok, ja onneksi oli. Ja pianhan sitä sitten mentiin, ponnistusvaihe kesti vain 9min ja 30.12. klo 3.09 sylissäni makasikin jo jotain äärettömän ihanaa! Vauva voi heti tosi hyvin, minä itkin onnesta nyytti sylissäni, isi leikkasi napanuoran ja istukkakin syntyi jo 3.15! Kysyin sitten, että pitääkö tikata, johon kätilö sanoi, että haluaa pyytää lääkärin paikalle, kun repeämä oli oikeasti tosi syvälle alas ulottuva. Lääkärin tultua todettiin, että vuoto hieman tyrehtyy, mutta lihakseen asti repeämä on, että eivät sitä paikkaa siinä, vaan odotetaan aamuun ja mut kursittaisiin kokoon leikkaussalissa! Tässä vaiheessa en edes muista tajunneeni asiaa, ei sattunut, vaan olin onnellinen, kun saimme vauvan heti syliin ja rinnalle, nopeasti ihmetellessä meni 1,5h jonka jälkeen kätilö tuli ottamaan vauvan pesuun ja mittauksiin (51 cm ja 3745 g). Vauva sai apgareista pelkkiä kymppejä, ja oli kyllä todella hyväkuntoinen ja reipas jo alusta alkaen! Ja niin kauniin värinenkin, muodoissa pienet virheet oli ihan vähän synnytyksessä litistynyt pää, lurpalleen kääntyneet korvalehdet ja vähän sisäänpäin kääntynyt oikea jalkaterä (nekin olivat tänään kotiinlähtötarkastuksessa palautuneet ihan normaaleiksi).

Synnytyssaliin hälinän laskettua tuotiin isille ruokaa, mä en tulevan leikkauksen takia saanut syödä enkä juoda mitään. Sitten meidät siirrettiin synnytysosaston lepohuoneeseen, jossa kaikki kolme käytännössä vain nukuimme ja keräilimme voimia. Isi otti perheensä suojaansa, hoiti äidin ja vauvan ja oli ehdottomasti parasta tukea kaikessa! Meitä ei siis siirretty osastolle, kun odotimme leikkaussaliin pääsyä, minkä aika koitti vasta pitkän odotuksen jälkeen puolilta päivin. Mut vietiin leikkaussaliin, isi ja vauva lähtivät lapsivuodeosastolle, jossa he viettivät hyvin pitkälti sen päivän keskenään. Leikkauspöydällä muistan tunteneeni vaan ihan älyttömiä kipuja koko alakropassa, siellä salissa pyöri hirveästi ihmisiä, vieraat ihmiset huikkailivat mulle onnentoivotuksia ja pian anestesialääkäri tulikin laittamaan tän mamman untenmaille.

Leikkaus/kursinta suoritettiin ja heräämöstä on seuraavat muistikuvat, kun hoitsu tuli sanomaan, että lähdetään osastolle. Mies tuli myös hakemaan mua sieltä ja olin edelleen aika häkeltynyt ja hölmistynyt. Isi oli oppinut paljon vauvanhoidosta ja he olivat olleet urheita yhdessä pojan kanssa äidin ollessa muualla, joten sai tuore isäkin tulikasteensa sitten ihan samantien :) Muistan ihmetelleeni sitä varmuutta, jolla mies vauvaa käsitteli ja hoiti jo sinä iltana, vaikka vauva oli ensimmäinen vastasyntynyt hänen sylissään koskaan!

Mä siis menetin synnytyksessä aika paljon verta, mutta missään vaiheessa en tahtonut lisäverta annettavaksi, kun ei ollut ihan pakko. En oikeastaan edes ollut "tajunnut" kuinka vakava tilanne oli jopa ollut, anestesiatokkurassa muistan jonkun hoitsuista sanoneen mulle jotain "sulkijalihasten repeämästä" ja mä olin vaan ihmeissäni. Oma huomio oli vauvassa, ja jo heräämöstä osastolle päästyäni annoinkin ensimmäisille vieraille luvan tulla meitä tervehtimään :)
Vasta seuraavana päivänä, kun mulle tultiin sanomaan, että annetaan tipan vielä olla ja kusikatetrikin jätetään, että aamulla hemoglobiinini oli 88 (mun normi ennen raskautta se 155-160), niin tajusin, että jossain on nyt jotain mätää. Jälleen kysyttiin, että haluanko lisäverta, mutta sanoin selviäväni. Olo oli tietysti vähän heikko, mutta kyllä sitä selvisi. Vauvaa hoidin sen, mitä sängystä kykenin (eli imetys ja tuijottelu), kaikki muu oli miehen ja hoitsujen vastuulla. Jalkeilla olin kahdesti käydäkseni wc-pöntöllä suihkuttelemassa haavaa, silloinkin piti olla joku varmistelemassa ja taluttamassa, etten kuukahda. Iltaa kohden olo kohentui ja uskalsin jo vähän seistä, vielä yöllä kuitenkin soitin yökön tekemään vaipanvaihtoa, kun en ollut ihan varma, että pysyykö mulla tasapaino.

Seuraavana päivänä olisin ollut ihan valmis lähtemään kotiin, mutta eivät päästäneet, kun halusivat pitää mut vielä seurattavana katetrin irrottamisen ja muun takia. Hemppoja ei oo mitattu, mutta väittäisin, et ne on kyllä kohisemalla nousseet, on sen verran erilailla olo! Isi oli meidän kanssa paljon osastolla, vieraita kävi hurjan monta ja vauva ihmetytti meitä vähän väliä suloisuudellaan <3

 

Pienen hetken mietin, mitä annettavaa minun tarinallani olisi näiden kaikkien muiden joukossa. Mutta vain pienen. Sillä jokainen näistä tarinoista voi olla juuri se, minkä voimalla joku muu saattaa maailmaan Oman Ihmeensä. Joten liitän oman helmeni näiden muiden helmien joukkoon.

Raskauteni oli toinen. Esikoinen oli tuolloin vuoden ja 11kk ja muuttumassa isosiskoksi. Murehdin, kuten moni muukin toista lastaan odottava vanhempi, miten ikinä voin rakastaa ketään muuta edes lähelle yhtä paljon, kuin esikoistamme rakastin. Tuo murhe on osoittautunut täysin turhaksi: niin hyvin on luonto asiansa hoitanut. Rakastuminen oli yhtä tyrmäävän kovaa ja tapahtui samalla sekunnilla, kuin aikaisemminkin. Leijonaemot syntyvät lapsiensa kanssa samaan aikaan.

 

Muistan edelleen, miten joka soluni huusi hiphurraata nähdessäni tikkuun piirtyvät kaksi viivaa. Olimme toivoneet pikkusisarusta jo puolisen vuotta. Jollain ihmeellisellä tavalla tiesin, että tämä kohdussani kasvava vauva olisi poika. Pikkuveli. Joka ei kuitenkaan halunnut olla pikku. Neuvolan käyrät piirtyivät ylös ja mittanauha näytti lukemia, jotka saivat neuvolassa kätilön rypistelemään otsaansa. Sain lähetteen kokoarvioon ja pikkuveli oli suuri. Niin suuri, että minua alkoi pelottamaan valtavasti synnytys; miten ikinä saisin puserrettua ulos, ilman suuria vammoja, reilusti yli 4-kiloisen lapsen? Laskettu aika olisi viikon päästä: sain uuden lähetteen äitiyspolille seuraavaksi maanantaiksi. Mietittäisiin kuulemma käynnistystä.

 

Viikonloppu oli ja meni. Mietteissä ja jännittäessä. Lähinnä sitä, millainen lääkäri maanantaina on vastassa: saanko käynnistyksen vai ”kyllä se sieltä ulos tulee”-läpsytykset poskille. Viikonloppu päättyi onneksi aikanaan ja tuli maanantaiaamun aika. Kävelin äitiyspolille kyyneleet silmissä. Mieli oli herkkänä. Empaattinen ja herttainen kätilö otti ensin vastaan ja tiedättehän miten käy: itsellä on paha mieli valmiiksi ja joku tarjoaakin ystävällisyyttä? Padot aukesivat. Kyyneleet polttivat tiensä ulos ja nyyhkin, miten minua pelotti tilanne. Kätilö sai minulle paremman mielen kertoen eri vaihtoehdoista. Joku oli jakanut minulle siksi aamuksi onnen kortit; vastassa oli sama lääkäri, joka tämän lähetteen oli tehnyt. Hän oli yhtä ystävällinen ja empaattinen kuin vastassa ollut kätilökin; padot pysyivät auki.

 

Vauva ultrattiin ja ruutuun piirtyivät suloiset, mutta hyvin pulleat posket. Lääkärin sanat ”ei sen tarvitse kyllä yhtään enää kasvaa” ovat syöpyneet sieluuni. Kokoarvioksi tuli 4200g. Muistoksi tästä käynnistä sain tuoreet 4D-kuvat pojastamme. Ne ovat nyt visusti liimattuna hänen vauvakirjaansa.

 

Käynnistys aloitettiin: minulle laitettiin ballongi. Kukaan ei voinut tietää, miten se kullakin toimii. Toisilla kuulemma tippuu heti, toisilla voi pysyä toiselle vuorokaudelle. Joka tapauksessa seuraavana aamuna tulisi mennä synnytysosastolle. Ellei aikaisemmin tulisi lähtöä. Minulle ballongi lähti toimimaan heti: supistelut käynnistyivät samoin tein. Ei hurjina, mutta napakkoina. Koska ohje oli liikkua, lähdimme mieheni kanssa kauppaan. Vielä kerran. Huvittuneena muistelen, miten vastaan tulleet tuttavat kyselivät, joko laskettu aika on lähellä. Ja vielä huvittuneempana muistan ilmeensä, kun kerroin olleeni juuri sairaalassa käynnistyksessä. Vitsailin, miltä tuntuisi menettää vedet kaupan lattialle. Onneksi niin ei käynyt. Ostokset lastattiin autoon ja istahdin Volvomme nahkapenkille. Ja poks. Lämmin vesi holahti penkille. Hysteerinen nauru täytti mieleni ja nauroinkin pitkään ja makeasti. Jälleen kerran kyyneleet valuivat silmistäni, mutta tällä kertaa ilosta, helpotuksesta ja tilanteen komiikasta. Että siihen autoon sitten.  Soitin synnytysosastolle ja kysyin, mitä tehdä. Vesi kuulemma tuskin olisi lapsivettä, vaan ennemminkin ballongin vettä. Ärsytti. Ei vieläkään siis ”mitään kokreettista”. Seurattaisiin ja ”sitten viimeistään aamulla tulette”. No. Supistelut onneksi jatkuivat kotona. Koska en saanut enää vauvan liikkeitä laskettua, aloin huolestua. Supistelut jatkuivat likipitäen jo säännöllisinä ja napakkoina. Soitin uudelleen synnytysosastolle ja saimme luvan tulla käyrille. Ne paljastivat, että vauva kyllä liikkui: minä en vain niitä tuntenut: lapsivettä oli valtava määrä edessä. Supistelut olivat kuitenkin tehneet jo jotain: olin siinä vaiheessa 4cm auki. Saimme valita jäisimmekö sinne vai menisimmekö vielä kotiin. Halusin käydä vielä kotona: hakemassa tavarat ja kertomassa pian isosiskoksi muuttuvalle tyttärellemme, että lähdemme sairaalaan hakemaan pikkuveljeä pois äidin mahasta.

 

Kotona olosta ei kuitenkaan enää meinannut tulla mitään. Supistelut kovenivat ja niin lähdimme muutaman tunnin kuluttua takaisin. Tuomio oli kuitenkin mieltä alentava: edelleen sama 4cm auki. Kanava oli kuitenkin ehkä lyhentynyt lisää, joten ihan oikeassa paikassa olimme. Pääsimmekin siinä vaiheessa saliin. Päivä kääntyi illaksi ja ilta venyi jo myöhäksi. Salissa sain ilokaasua napakoihin supistuksiin, mutta muulle ei vielä ollut tarvetta. Pysyin edelleen neljässä sentissä. Yöaikaan ei synnytystä vauhditeta esim. kalvoja puhkaisemalla: sen piti odottaa aamuun. Loppujen lopuksi meidät siirrettiin perhehuoneeseen  odottamaan aamua. Epäilin, saisinko unta minkään pillerin voimalla, mutta pieniä torkkupätkiä sain lääkkeiden avulla otettua. Huvittavaa oli, että herkkäuninen miehenikin veteli sikeitä sairaalan piippauksista ja kolinoista huolimatta. Ehkä joku vaisto auttoi lepäämään. Voimia tarvittaisiin.

 

Aamu onneksi koitti ja siirryimme uudelleen saliin, uuden kätilön kanssa. Sama 4cm oli ja pysyi jatkuvasta supistelusta huolimatta. Kätilö kertoi, että kalvot saa puhkaista vain lääkäri, joten jäimme odottamaan lääkärien palaverin päättymistä. Taas olin saanut onnelliset kortit osakseni: lääkäri oli erittäin mukava ja kokenut. Tämä kokemus osoittautui arvokkaaksi; kalvot puhkaistiin ja vesi lähti ryöppyämään pöytää pitkin lattialle. Sitä tuli, tuli ja tuli. Vauva putosi kohdussa alas; vesi oli pitänyt häntä vielä korkealla. Vauvan konkreettisesti tipahtaessa alas, katosivat hänen sydänäänensä. Sain komennon kääntyä kontalleni ja muistan ikäni hetken: kätilö tulee pääni viereen ja sanoo: ”vauvan sydänäänet katosivat, sut voidaan kohta siirtää toiseen sänkyyn ja sitten juostaan. Voi olla, että joudutaan hätäsektioon”. Tutut padot olivat pettäneet jo kauan sitten ja jälleen kerran polttivat kyyneleet poskiani. Hätä, huoli. Tuska ja pelko. Ne vyöryivät sekä minun että mieheni lävitse. Hyökyaallon lailla. Tunsin, miten lääkäri tökki vauvaa anturilla, jonka oli asettanut vauvan päähän. Ja koko tämän ajan lääkäri pysyi tyynen rauhallisena. Pitkien minuuttien jälkeen sydänäänet palautuivat ruudulle normaaleina. Kaikki oli jälleen hyvin. Sain kääntyä selälleni ja ainoa muisto tästä oli vielä ruudulla näkyvä suora viiva. Uudet sydämenlyönnit lykkäsivät vanhaa käyrää sivuun ja pian tämä hetki oli enää muisto. Onneksemme niin.  

 

Synnytys lähti etenemään ja nopeasti olin tilanteessa, että ilokaasu ei enää yksin riittänyt. Edellisessä synnytyksessäni oli epiduraali avannut tien täydelliseen kivuttomuuteen: sain näytöltä seurata, miten supistukset tulivat ja menivät. Nyt toivoin samaa. Pyysin epiduraalia, mutta epäonnekseni kaikki lääkärit olivat toimenpiteissä ja jouduin odottamaan. Muistan, kuinka makasin sängyssä kippuralla, puristin metallisia sängyntankoja rystyset kirjaimellisesti valkoisena. Itkin jälleen, ilokaasumaski tauotta kasvoillani. Kätilö kävi välillä silittämässä selkääni ja pahoittelemassa tilannetta. Ja käänsi ilokaasun maksimille. Joku osaston lääkäri oli hälytetty hätiin ja minulle laitettiin kohdunkaulanpuudute. Se oli täysin turha. En kokenut, että se olisi auttanut minkään vertaa. Pitkät minuutit muuttuivat vielä pidemmäksi tunniksi. Kipu vyöryi jälleen kuin hyökyaalto. Sitä sanotaan, että supistusten välissä tulee tauko ja silloin pitää kerätä voimia seuraavaa supistusta varten. En muista taukoja, muistan vain jatkuvan kivun.

 

Jossain vaiheessa meille kävi esittäytymässä kätilö nro kolme. Vuorot vaihtuivat jälleen. Arpa oli onneksi heitetty tälläkin kertaa eduksemme: kätilö oli erittäin kokenut, todella ystävällinen ja rauhallinen nainen. Kokemus osoittautui jälleen myöhemmin suureksi hyödyksi. Ja vihdoin koetti hetki, että salin ovi lävähti auki ja sisään astui kätilön lisäksi lääkäri: sain epiduraalin. Hyökyaalto hiipui ja tilalle tuli rauha. Kipu väistyi paineen tunteen tieltä. Kivun hellittäessä annoin ilmeisesti kropalleni luvan toimia. Sentit hupenivat nopeasti ja sain luvan kokeilla ponnistamista. Muistan muistaneeni lauseen ”kipua päin”. Ja niin päätinkin, että tuntui miltä tuntui, teen kaikkeni että vauva saadaan nopeasti ulos.

 

Olin ensimmäisestä synnytyksestä käynyt aikanaan pelkopolilla juttelemassa: pahin peikkoni oli, että vauvalle tapahtuu jotain synnytyksessä. Nytkin paperini oli luettu hyvin, sillä kätilö piti minua koko ajan ajan tasalla: ”hienosti menee, vauvalla ei ole mitään hätää, kaikki on oikein hyvin”. Mutta vaikka kuinka ponnistin, vauva ei tullut alaspäin. Kokemus ojensi kättään: kätilö päätti varmuuden vuoksi kokeilla katetroida minut: siitä oli jo aikaa, kun olin päässyt käymään vessassa. Viisas päätös. Kun rakko saatiin tyhjäksi, tuli vauvan pää muutamalla ponnistuksella ulos. Muistin, kuinka edellisellä kerralla tyttäremme loppu vartalo ikään kuin ”holahti” ulos, kun pää saatiin esiin. Nyt ei käynyt niin. Pikkuveli oli niin iso, että juuttui hartioistaan kiinni. Muistan sen hirveän, repivän kivun, kun vauvaa koetettiin vetää ulos. Ja muistan, miten kätilö antoi ohjeita: ”nyt älä ponnista”. Ja senkin muistan, miten kivun läpi kuulin nuo sanat ja kykenin olemaan ponnistamatta: tiesin, että nyt koetetaan auttaa myös minua: etten repeä liian pahasti.

 

Jälkikäteen mieheni kertoi miten hän nyt uskoo, etteivät vauvat ole kovin heiveröisiä. Hän kertoi, miten kätilö oli kaksin käsin vetänyt poikaamme päästä ja pitänyt jalalla vastaan sängynpäädystä. Onneksi en nähnyt tätä. Enkä sitä, miten hartioita vedettiin ulos. Mutta sen muistan, miltä tuntui, kun näin poikamme ensi kertaa. Suuri rakkauden humahdus täytti jokaisen soluni. Legenda siitä, miten kaiken kivun unohtaa ja tajuaa, miksi on työtä tehnyt; se on totista totta. Jokainen hyökyaalto, jokainen kramppaava puristus metallitangoista. Jokainen ilokaasumaskin henkäys ja vuodatettu kyynel. Kaikki ne ovat olleet osa tätä matkaa. Matkaa, jonka maalissa odotti yhdeksän-yhdeksän-kymmenen- poika. J

Pikkuveli ei totisesti ollut pikku. Puntari näytti lukemiksi 4776g ja pituusmitta 54cm. Onneksi kokoarvio oli mennyt pieleen: en ikinä, koskaan, olisi uskaltanut lähteä alatiesynnytykseen, jos olisin tiennyt punnertavani liki viisikiloista vauvaa ulos.

Mutta sitten siihen tarinan opetukseen. Siihen, miksi arvelen tämän voivan olla jollekin SE tarina. Voimanjyvä. Minulle ei tullut repeämän repeämää. Ei tikin tikkiä. Yksi pieni nirhauma, jota ei tarvinnut hoitaa mitenkään. Kätilö oli kokenut ja todella taitava. Itse kuuntelin ja uskalsin toimia annettujen ohjeiden mukaan. Kroppani toimi, kuten sen on suunniteltu toimivan. Kaikki meni sitten kuitenkin täydellisen mallikkaasti.

 

Olen monesti miettinyt, söinkö liikaa herkkuja, teinkö sitä ja tätä ja tuota väärin. Miettinyt, miksi vauva oli niin suuri. Ja aina tullut siihen tulokseen, että jokainen lapsi on erilainen, jokainen raskaus on erilainen. Maaliinkin voi tulla monella eri tavalla.  Pikkuveli on nyt 8,5kk vanha ja kasvaa edelleen pituuden suhteen plussakäyrillä. Päänympärys alkaa olla molemmilla lapsillamme samaa luokkaa. Isosisko on vielä pidempi, mutta pienempi tulee kovaa vauhtia perässä ja saavuttaa sentti sentiltä siskoaan. Pikkuveli nyt vain ei halunnut olla pikku. Eikä halua sitä edelleenkään.

 

Esikoisen synnytystarina:

 

17.3.2011

 

Klo 6.30 herättiin ja syötiin kotona rauhassa aamupala.

 

 

Klo 8 oltiin oyssissa ilmottautumassa osastolle 11. Siinä sain odottaa melkein tunnin että mut vietiin huoneeseen. Kuitenkin sanoi ettei kannata purkaa tavaroita, että mä varmaan lähden melkeen heti siitä. Niinhän siinä kävikin. Eka ultraan jossa olin opetuspotilaana ja muutama kandi pääsi ultraamaan mua. Tulin takaisin osastolle ja mut valmisteltiin lähtöön. Lähdin synnytyssaliin jossa mulle laitettiin tippakäynnistys, eli oksitosiinilla käynnistettiin.

 

 

Klo 11 siis laitettiin tippa ja aloitettiin 10ml/hr jota nostettiin kymmenellä puolen tunnin välein aina 60ml/hr asti. Sitten tunnin tauko ennen kuin aloitettiin alusta sama homma.

 

Kätilö sattui olemaan äitin kaveri. Hehkutti että on nähnyt mut viimeks pikkuisena ja nyt oon itse saamassa omaa lasta. Kahden aikaan vaihtui vuoro ja tuli uus kätilö. Se sitten ensimmäisenä sanoi ettei saa puhelin olla salissa päällä. Jaa, että mitä? Edellisenä päivänä oli nimenomaan sanoneet mulle äippäpolilla että nykyään saa olla synnytyssalissakin puhelin päällä. Eikä se äitin kaveri kätilökään käskenyt laittaa puhelinta kiinni. Sanoin tästä, mutta se oli eri mieltä. Ei saa niin ei saa.

 

 

Klo 15 puhkaistiin kalvot.

 

 

Klo 17 laitettiin oksitosiinia taas tippumaan, melkein tunti myöhässä.

 

Mattikin tuli jo sitten jonkun ajan päästä sinne.

 

 

Klo 18.09 alkoi tuntuvat supistukset. Tätä ennen oli tullut joitain pieniä. Nämä supparit olikin heti muutaman minuutin välein ja säännöllisiä. Ensin pärjäsin keinutuolissa istuen ja hengitellen. Ei varmaan mennyt kuin tunnin verran niin supistukset alkoi olla jo aika kipeitä. Keinuttelin pallon päällä ja sain lämpötyynyn mahalle jonka oli tarkoitus helpottaa kipuja. No ei oikein auttanut.. Muuta ei herunut. Supistusten aikana alkoi oksettaa. Sain myös ilokaasua, joka kyllä oksetti entistä enemmän. Ja tuli ihan pöhnä olo. En sitten hirveästi sitä hengitellyt. Välillä, mutta ei oikein ollut mun juttu.

 

Supistukset alkoi olla jo niin kipeitä että olin kuoleman kielissä. Rukoilin jo että antakaa jotakin joka lopettaa kivun, leikatkaa vaikka, kunhan jotain. Ei enää vaan kestänyt niitä. Vaan pakko oli..

 

 

Klo 22 tutkittiin ja onneksi oli kohdunkaula hävinnyt siihen mennessä jo kokonaan joten sain kohdunkaulan puudutteen! Olin 3cm auki tuossa vaiheessa. Sitten alkoi helpottamaan. Kivut loppui ja pääsin sängylle makaamaan. Sain levätty, ihanaa. Supistukset oli vieny voimat viimeistä pisaraa myöten. Mattikin laittoi nukkumaan. Minä yritin myös, muttei kunnon unta saanut. Pienessä horroksessa kävin välillä.

 

 

Klo 2-3 välillä alkoi sitten tunto palautua ja onneksi olin tuossa vaiheessa noin 4,5cm auki joten sain sitten epiduraalinkin suoraan. Ihanaa! Taas olin taivaassa! Itse supistukset katosivat, mutta se paineen tunne mikä on kun vauva on tuolla alhaalla ja painaa niin jäi. Sen kesti. Ajan kuluessa tosin tuntui jo välillä että pers repiää kun painoa peräsuolta aika kivasti. Sain kuitenkin vielä levätä. Välillä piti kylkeä kääntää, yleensä käännyin aina kun kätilö tuli nostamaan oksitosiinia. Niin, sekin laitettiin jossain välissä kolmannen kerran juoksemaan.. Jalat puutui alla tosi nopeasti ja kääntyminen oli vaikeaa. Kuitenkin se oli paljon mukavampaa kuin ne supparit. :D

 

 

Klo 5 olin kokonaan auki. Jes! Vihdoin lähestytään päämäärää! Kätilö sanoi että voisin alkaa jo harjotteleen ponnistusta kun tuntuu painetta. Pissahätäkin tuli takaisin. Ei kai se minnekään ollut kadonnutkaan oikeastaan kun joskus aiemmin kun yritin vessassa käydä niin ei juuri mitään tullut. Sain alusastian alleni muttei siltikään mitään tullut. Sitten ne imi katetrilla rakon tyhjäksi ja kätilö sanoikin että no tais olla hätä, sen verran oli tavaraa siellä. ;D

 

Herättelin Matin kätilön lähdettyä ja se tuli viereen silittelemään mua ja sanoin sille mitä kätilö sanoi, että kohta saadaan alkaa ponnistaan. En meinannu eka uskaltaa alkaa ponnistaan siinä itekseen, pikku hiljaa kokeilin. Matti meni vielä lepäämään sillä välin kunnes alettaisiin ponnistamaan oikeasti.

 

 

Klo 5.50 alettiin sitten ponnistamaan. Vauva oli jo tosi hyvin tulossa, oli oikeen alhaalla. Ei siis ihmekään jos vähän tuntu et pers repiää. Supistukset tulivat harvakseltaan, mutta siltikin koko ponnistusvaihe oli aktiivinen ja jokaisella ponnistuksella päästiin lähemmäs päämäärää ja vauva tuli hieman lähemmäs. Jokaisella supistuksella 3-4 kertaa vedin henkeä ja yhtä monta kertaa ponnistin. Jokaisen ponnistuksen lopussa kun tuntui että veto loppuu niin silti piti vielä lujempaa ponnistaa. Matti oli koko ajan vieressä ja aina välillä juoksutin sitä hakemassa mulle vettä ja mehua. Ja taas ponnistettiin. Jossain välissä vauvan päälaki kurkki jo sieltä. Sitten seuraava muisti on kun puoli päätä oli ulkona monien ponnistusten jälkeen. Kätilö sanoi että jaksaa jaksaa, ponnista vielä kerran ja lujempaa. Ei se kuitenkaan tullu siitä ulos! Kävi kipiää kun pää oli hollilla siinä muttei mahtunu ulos. Ne sitten laitto välilihaan puudutuksen että leikataan sitä vähän jotta saadaan se ulos. Sitten piti jo ponnistaa ilman supistuksia, kätilö sanoi että nyt ponnista se vauva ulos! Leikkas välilihan ja taas sanoi että nyt ponnista se vauva ulos! Oi ihanaa, pää tuli ulos! Helpotti ku ei enää kirrannut niin. Sitten tuntuikin jo että pitää ponnistaa loppu pois vaan ei saanut. Napanuora oli kahdesti kaulan ympärillä. Pituutta napanuoralla oli 120cm joten ei ollut kuin löyhästi ja sai napattua napanuoran pois kaulalta eikä siitä ollut haittaa lapselle. Ei mennyt kuin varmaan se sekuntti niin piti sanoa että en voi olla ponnistamatta ja jatkoin. Saatiinhan se olkapääkin sielä pihalle. Ja seuraavalla ponnistuksella siitä tais tulla loppu tyttö pihalle! Ihanaa! Helpotti huomattavasti!

 

Leikkasivat napanuoran ja putsas tytön, isi otti kuvia. Itku tuli. Tyttö syntyi siis klo 6.45 ja ponnistusvaihe kesti 55minuuttia.

 

 

Sain tytön rinna päälle. Voi jumalauta kun se oli ihana! Pikkunen tyttö ja niin nätti. Meän pieni. Äitin oma prinsessa. Isin tyttö. Niin ihana.

 

Matti lähti laittamaan parkkirahaa ja viestit vanhemmille ja kaverille. Takas tullessa se katteli kun kätilö pesi ja mittaili pikkusen ja sitten Matti sai vauvan syliin. Paino 3210g ja pituutta oli 51cm. Päänympärys 32cm. Mulle laitettiin puudutus ja ommeltiin kasaan. Ei ollut kuin pieni leikkaushaava mutta kipeähän toi on. Sain sitten vauvan viereen että alkais pieni syömään. Tomerasti haki tissiä ja alko imemään. Vaan ei sieltä mitään tullut. Kuitenkin imi niinku vanha tekijä. Muutama imasu ja vähän simmuja kiinni ja taas muutama imasu.. Saatiin itekin sit syödä aamupala ja tyttö nukku sillä välin. Vähän kitisi, oli silläkin nälkä. Sit kävin pika suihkussa viratuttamassa itseni ja lähdettiin osastolle 13. Vauva vietiin saamaan lisäruokaa pullosta ja sain sen sitten viereeni. Hetkeksi. Lasten lääkäri halus katsoa sitä sen munuais jutun takia. Se alko muuttaa väriä ja vapiseen. Se joutui tehohoitoon lastenosastolle, piti selvittää mikä sillä oli. Joku happimikälieneeolikaan arvot oli vissiin heitelly. Miten noita voi muistaa väsyneenä..

 

 

Keuhkoissa lapsivettä. Sinne se sitten jäi tehohoitoon ja sai 5 päivän antibioottikuurin. Tipassa ja joku letku nenässä joka helpottaa vissii hengittämistä. Käytiin katsomassa illalla pienokaista ja silitin sitä koko ajan. Toinen oli niin pieni ja avuton.. Meidän vauva! Onneksi se on hyvässä hoidossa ja se on jatkuvassa valvonnassa. Meidän pieni ja sitkeä pikku prinsessa.

 

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

Kuopuksen synnytystarina:

 

31.3.2012

 

Puolen päivän aikoihin..

Oltiin Elenan ja Saran kanssa lähössä kattomaan zeppeliiniin hevisaurusta ja lähettiin paria tuntia aiemmin että Elena kerkeis autossa ottaa päikkärit ja et ajetaan enskan kautta viemässä maistiaisia amerikan herkuista. Pari samanlaista outoa tuntemusta tuli jotka oli samanlaisia kuin edellisenä iltana ja mietin olisko suppareita mutta en jääny enempää ihmettelemään.

 

Klo 13.09 oltiin enskan pihalla ja siinä autossa tuli samanlainen tunne mahaan ja piti olla paikoillaan ja odottaa että menee ohi. Ei ollut kipeitä, mutta tuntui vain että pitää pysyä yhdessä kohtaa. Tunnin aikana niitä tuli 4-6 ja se tuntui siltä että ihan alavatsaan painaa kipeästi ja säteilee muualle mahaan. En tiennyt onko vatsa kova vai ei, mutta äiti meinas että kuulostaa supistuksilta ja pitää seurata. Ei sitten lähdettykään kattoon hevisaurusta.

 

Kellottelun aloitin klo 14.30 ja ne tuli 10 min molemmin puolin. Napakoita olivat ja piti oikein pysähtyä hieman hengittelemään supistuksen tullessa. Ennen klo 16 alkovat olemaan jo kohtalaisen kipeitä ja enska ei antanut mun lähteä ajamaan enää ite joten äiti tuli hakemaan meät. Ajettiin lidlin kautta kun äiti kävi kaupassa ja otti mulle samalla pillimehuja ja sitten ajettiin kotiin että saan pakata sairaalakassia. Automatka meinas olla aika tuskasta kun supistukset oli jo sen verran kipeitä ettei voinut istua supistuksen aikana penkissä vaan piti vääntyillä ja voivoitella. Myös kassia pakatessa piti aina pysähtyä kun sattui ja vessassa käydessä piti keinutella itseä kun keinuttelu helpotti hieman supistuksen aikana. Matille olin ilmottanu jo aiemmin että varautuu siihen että tulee lähtö ja tuossa vaiheessa jo hoputin että onhan lähteny töistä ajamaan kohti kaakkuria että tulee hakeen mut äitin luota ja mennään synnärille.

 

Klo 18 oltiin synnärillä. Kanava hävinnyt ja 4cm auki, hetken aikaa käyrillä ja sitten salin puolelle. Meinasivat että puudutteita saisin heti kohta kun jo paikat auki yms mutta anestesialääkäriä taidettiin odotella yli tunnin ja supistukset oli jo todella kipeitä. Kohdunkaulan puudutusta eivät antaneet kun sanoivat että laitetaan suoraan epiduraali. Kaksi anestesialääkäriä yrittivät laittaa epiduraalia yli tunnin ajan, sorkkivat varmaan kymmenen kertaa selkää ja se oli kauheaa kun piti yrittää olla kippurassa ja liikkumatta se aika ja kun supistukset on todella kipeitä niin se tunti oli aivan hirveä. Sanoi ettei tunnu menevän kun niin tiukka selkä tai jotain.. No sitten sen piti olla paikoillaan ja olo pitäis helpottua 10-15min päästä. Eipä helpottanut.

 

Rukoilin kohdunkaulan puudutusta kun kello oli 20.45 ja epin olisi pitäny vaikuttaa vaan eipä vaikuttanut. En saanut. Tuossa vaiheessa olin 7cm auki ja anestesialääkäri sanoi että epin kautta vaan lisää puudutetta. Kahteen kertaan. Tuska ja kipu oli ihan hirveitä. Ennen epin laittoa jo tuntu että voimat on loppu kipeiden suppareiden takia ja tuossa vaiheessa tuntu vielä enemmän. Silti piti kääntyä vaikka tuntui ettei pysty. Supistuksen aikana jostain siltiki aina sen verran voimaa keräsi että sain tangosta kiinni ja vedettyä hieman ylöspäin itteä, se oli paras asento. Huusin ja kirosin, ei paljoa muuta voinu. Jossain vissiin näillä main ne puhkas kalvotkin.

 

Vihdoin ja viimein klo 21.30 sain kohdunkaulan puudutteen ja juuri ennen lääkärin tuloa alkoi ponnistuttaan. Ei saanut ponnistaa mutta eipä se hirveästi auttanut vaan sanoa kun väkisin aina ponnisti. Ei pystyny pidättelemään. Hokivat vaan että ei saa vielä ponnistaa eikä kohdunkaulan puudute ollu kerenny edes alkaa vaikuttaa. Ei saa ponnistaa kun on vielä vähän reunaa jälellä. Ei mitään muistikuvaa missä vaiheessa kohdunkaulan puudute alkoi tehoamaan vai alkoiko, ehkä viimisen kahden supistuksen aikana kerkes vaikuttaa. Siinä samassa ponnistuskiellon jälkeen lääkäri kuitenki kurkkas alapäähän ja sanoi että no saapa sittenki ponnistaa ku pää näkyy jo. Ponnistusvaihe oli sitten 2min ja tyttö syntyi klo 21.40.

Painoa 2820g, pituutta 46cm ja päänympärys 32,5cm.

 

Synnytyksestä jäi siis hieman paska maku suuhun kun eivät uskoneet että kipulääkkeet ei vaikuta enkä saanut kohdunkaulan puudutetta aiemmin. Ei sentään tarvinut leikata eikä revennyt. No, mentiin sitten käytännössä ilman kipulääkkeitä koko synnytys, joten isot pointsit että selvisin koko synnytyksen läpi ja vielä täysissä järjissä. :D

Niin ja välillä mittailtiin sokereita ja pistettiin insuliinia yms pieniä juttuja joita ei kyllä kovin enää muista. Tippa (mikähän lienee tippa olikaan) ja käyrä oli koko ajan kiinni ja jossain vaiheessa käyrä vaihettiin pinniin joka laitettiin vauvan päähän sen vielä ollessa masussa.

 

Viikko oltiin osastolla jonka aikana Amalia oli kahteen kertaan valohoidossa ja toisella kertaa osan ajasta tuplavalossa. Bilirubiinit heitteli edelleen mutta onneksi ihana hoitaja päästi meidät kotiin sillä ehdolla että käydään lastenpolilla kontrolloimassa bilirubiiniarvoja. Ollaankin nyt käyty siinä useampaan otteeseen ja vasta nyt oli laskussa arvo ja toivotaan että laskevat edelleen. Uusi kontrolli 4pv päästä jotta varmistetaan että ne nyt oikeasti ovat laskussa.

 

Odotin toista poikaamme raskausviikolla 14 kun sain tietää sairastavani vakavaa ja välitöntä leikkausta vaativaa sairautta. Rakenneultrassa saimme iloksemme nähdä terveen vauvan, mutta samana päivänä saatu diagnoosi loi koko raskausaikaan tumman varjon. Minut leikattiin raskausviikolla 16, ja leikkausta edeltävänä iltana sairaalassa tunsin ensimmäiset enkelin siipien sipaisut masussani; vauva potki kuin kertoakseen että kaikki on hyvin! Magneetti- ja röntgenkuvat, pitkä leikkaus ja lääkkeet ennen  ja jälkeen leikkauksen pelottivat minua, ennen kaikkea mahassa asuvan vauvan vuoksi. Raskaus eteni kuitenkin normaalisti, ”Toivo” masussa voi hyvin ja kaikki näytti olevan kunnossa.


Aikaisempi synnytykseni oli jälkeen päin ajatellen epäonnistuminen varmasti kaikilta osapuolilta ja päättyi epäonnistuneen imukuppiyrityksen ja lähes kahden tunnin ponnistusvaiheen jälkeen sektioon. Pettymys oli valtava ja toipuminen synnytyksestä sekä henkisesti että fyysisesti oli todella työlästä. Ilman sairastumistani ja sen luomaa pelkoa vauvan hyvinvoinnista olisin varmasti murehtinut tulevaa synnytystä enemmän. Ajatus suunnitellusta sektiosta oli mielessäni jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä ja kypsyi päätökseksi raskausviikkojen myötä.


Raskausviikolla 37 olin synnytystapa-arviossa ja lääkäri myönsi minulle suunnitellun sektion lasketulle päivälleni huhtikuun puoleen väliin. Vauvasta povattiin pienikokoista ja alatiesynnytykseen kannustettiin kovastikin, mutta pidin pääni. Muistot edellisestä synnytyksestä olivat kipeinä mielessä eivätkä pelkopolikäynnit muuttaneet mieltäni.

Kuitenkin kymmenen päivää ennen laskettua aikaa alkoivat supistukset. Samalla tavoin kuin esikoiseni kanssa aloin parina yönä heräillä viiltäviin kipuihin, jotka laantuivat. Kolmantena yönä supistukset muuttuivat kipeiksi ja säännöllisemmiksi eivätkä enää lakanneet, joten lähdin sairaalaan. Sairaalassa supistuksiani yritettiin lopettaa pistoksella, joka saikin ne laantumaan. Mutta vain hetkeksi. Lääkäri sattui olemaan sama, joka oli myöntänyt minulle sektion pitkin hampain, ja nyt totesi supistukseni lakanneiksi ja ettei synnytykseni ole käynnissä. Lähdin aamupäivällä sairaalassa vietetyn yön jälkeen kotiin kärvistelemään supistusten kanssa, jotka voimistuivat, kipeytyivät ja tulivat 5-20 minuutin välein. Välillä soitin sairaalaan, että mitä teen, minulle on luvattu sektio ja nyt kärvistelen täällä kotona kovien supistusten kanssa. Ohjeeksi sain ottaa panadolia J Oloni kävi iltaa kohden todella tuskaiseksi ja supistukset muuttuivat lähes sietämättömiksi. En halunnut lähteä enää sairaalaan, josta minut kuitenkin käännytettäisiin taas kotiin, vaan olin ilmeisesti päättänyt kärvistellä vielä kymmenen päivää suunniteltuun sektioon!


Esikoisemme nukahdettua soitin kuitenkin siskoni lapsenvahtiin ja lähdimme mieheni kanssa käymään näytillä. Kätilö totesi synnytykseni olevan käynnissä ja kysyi mitä tehdään. Sanoin etten enää taida pystyä pidätellä kymmentä päivää ja häntä taisi vähän naurattaa J Pitäydyin edelleen sektiopäätöksessä, ja päästyäni lääkärin tutkittavaksi olinkin jo kuusi senttiä auki! Lääkäri sanoi ettemme ehdi enää sektioon, mutta jouduin sellaiseen pakokauhuun että lääkäri ymmärsi pelkoni olevan todellista. Sain jälleen supistuksia estävän pistoksen ja kätilöt laittoivat minut todella vauhdikkaasti leikkauskuntoon. Mieheni joutui jälleen jäädä odottamaan kun minua vietiin leikkaukseen. Jälkeen päin hän on tosin vitsaillut synnytyksen sujuneen helposti jalkapalloa katsellen.. Saliin päästyäni kaikki tapahtui nopeasti. Henkilökunta kohteli minua mukavasti ja tunnelma oli aivan toinen kuin edellisen kerran samassa tilanteessa. Olin todella jännittynyt ja tärisin valtavasti vaikka supistukset olivat laantuneet ja puudutus alkoi pian vaikuttaa. Itse leikkaushetkestä muistan vain epätodellisen odottavan olon, viimeiset epävarmat ajatukset siitä miten elämämme tulisi muuttumaan ja valtavan huolen, toivon ja odotuksen että vauvalla olisi kaikki hyvin. Mitä jos ei olekaan? Mitä jos vauva on vammautunut? Mitä jos vammat ilmenevät vasta myöhemmin? Jonkinlainen pettymys ja huonommuuden tunne olivat myös läsnä. Etten pystynyt synnyttämään, että valitsin tämän tien ja aiheutin hirveästi lisää työtä kaikille.


Minuutteja ei varmasti kulunut kovinkaan monta leikkaussaliin saapumisestani kun lääkäri nosti mahastani pikkuisen, tasan kolmikiloisen pojan. Vauvan itku oli valtava helpotus. ”Ainakin se on elossa”, muista ajatelleeni. Lääkäri nauroi vauvan pissanneen hänen päälleen, mutta muista vain avuttomuuteni maatessani leikkauspöydällä, lapseni itkun ja halun ottaa hänet heti syliin. Vauva vietiin puhdistettavaksi ja tutkittavaksi, mutta ihan pian sain nähdä hänet. Muistan miten ääneni rauhoitti vauvaa, vaikken häntä syliin tai rinnalleni voinutkaan ottaa. Vauva lähti isän luo synnytyssaliin ja minä jäin ommeltavaksi. Tunteet olivat sekavat. Helpottuneet siitä että vauva oli elossa, vähän pettyneet synnytystapaani, odottavat siitä että saisin jo syleillä vauvaani, huolestuneet siitä onko kaikki kuitenkaan hyvin ja kaiken kaikkiaan sekavat. Halusin jo koskea vauvaani ja tutkia pientä ihmettä. Ompelemiseni kesti omasta mielestäni ikuisuuden, kohdun supistumisessa oli pieniä ongelmia, mutta arvioisin että noin tunnin päästä pääsin saliin isän ja pienen poikani luokse.


Ensitapaaminen oli tietenkin liikuttava ja koskettava hetki meille kaikille. Oli helpottavaa ettei vauva itkenyt mieheni sylissä vaan oli tyytyväisenä pakettiin kiedottuna. Tunsin todella kovaa syyllisyyttä ja pahaa mieltä siitä etten ollut taaskaan saanut vauvaa heti rinnalleni. Että hänet vietiin pois luotani juuri niiltä tärkeimmiltä ensihetkiltä. Että valitsemani synnytystavan takia menetimme ne kaikkein tärkeimmät ja koskettavimmat ensihetket. Että vauvaani ovat pidelleet vieraat kädet ja hänelle puhelleet oudot äänet. Edelliseen synnytykseeni verrattuna toiminta oli kuitenkin aivan toista, sillä pääsin suoraan leikkauksesta vauvan luo eikä minun tarvinnut mennä heräämöön odottamaan puudutuksen häviämistä. Myös tunnelma ja omat tunteeni olivat totta kai toisenlaiset. Musertavan pettymyksen ja epäonnistumisen tilalla oli kuitenkin suurimpana helpotus ja tunne siitä että kaikki meni niin kuin pitikin.


 Heti saliin päästyäni vauva nostettiin rinnalleni ja hän alkoi imeä pienen harjoittelun jälkeen. Muistan tutkineeni häntä tarkasti, merkkejä vammoista tai ”vioista” etsien. Poika oli kuitenkin täydellinen. Suloinen ja täydellinen. Synnytykseni oli juuri sellainen kuin se pitikin olla. Osaan jo suhtautua siihen armollisemmin ja todeten, että se oli minulle ainut oikea tapa synnyttää tämä lapsi. Ja vaikka sektiosta puhutaan ehkä yleisesti helppona tapana synnyttää lapsi, on se minulle ollut henkisesti haastava valinta ja siihen on liittynyt  valtavasti negatiivisia tunteita, epäonnistumista ja pelkoa. Toivuin toisesta sektiosta huomattavasti ensimmäistä paremmin ja nopeammin, ja mieleni keveni paranemiseni myötä.


 Jos vielä joskus olen synnyttämässä, on synnytystapani automaattisesti sektio kahden leikkauksen jälkeen. Nyt on helppo leikitellä ajatuksella, että olisiko sittenkin pitänyt, ja mitä jos se sittenkin olisi mennyt eri tavalla.. Olen kuitenkin tyytyväinen synnytykseeni ja siihen miten kaikki meni. Epäonnistumisen tunne on vaihtunut tyytyväisyyteen ja osaan jo ajatella että sektio on aivan yhtä hyvä tapa synnyttää kuin perinteinenkin tapa. Helpoksi tavaksi en sitä missään nimessä kutsuisi, mutta tasaveroiseksi kuitenkin. Onneksi nykyään on mistä valita -  myös synnytyksessä :)



 

Synnytystä edeltävällä viikolla heräsimme mieheni kanssa siihen, kun kodin lämpötila oli tippunut 13 asteeseen. Öisin oli kovia pakkasia ja lämmitysjärjestelmä temppuili juurikin "sopivaan" aikaan. Maalla on mukavaa, mutta mukavuuden vastapainona saattaa esiintyä haittatekijöitä. Kuten tuo lämmitysjärjestelmän temppuilu. Oli siis etukäteen tiedossa ettei mieheni ehkä pääse mukaan synnytykseen.

Supistelut vihdoin alkoivat epäsäännöllisen säännöllisesti 26. päivä helmikuuta 2012. Olo ei ollut mitenkään tuskainen, mutta ajoittain vilkkaasti iskeneet supistukset laittoivat miettimään lähtöä. Matka on pitkä (pitkä ja pitkä, 2 tuntia, toiset ajelee paljon pidempiäkin matkoja)  turhia reissuja ei viitsi ajella, jo sen takia että kotona on esikoinen, eläimet ja kaikki muu mitä ei voi pitkäksi aikaa jättää vahtimatta. Tuli ilta ja laitoin perheen (mies mukaan lukien nukkumaan) itse laskin supistuksia, juoksin vuoroin vessassa ja suihkussa. Yö meni valvoen ailahtelevien supistusten kanssa. Yön aikana katosi myös ne 20 raskauskiloa mitkä oli nesteen muodossa kertyneenä kehooni. Hyvä niin, olo oli aamulla paljon kevyempi. Aamulla äitini tuli esikoisen kanssa kotiin ja me lähdettiin ajelemaan kun en enää uskaltanut odotella. Olihan raskaus kumminkin jo viikon yliajalla. Kun esikoisesta lähdettiin ajelemaan kohti synnytystä niin siltä istumalta supistukset alkoivat 3-4 minuutin välein. Ja perillä mentiinkin suoraan saliin. Vaan tällä kertaa supistukset lakkasivat kokonaan. Silloin harvoin kun supistukset ilmaantuivat oli ne kyllä todella tuntuvia. Mutta ajeltiin nyt kumminkin kaikessa rauhassa. Perillä pääsin käyrille. 40 minuutin aikana tuli yksi tai kaksi supistusta. Olo tuntui aika turhautuneelta kun pyydettiin parin tunnin päästä takaisin käyrille. Uusi yritys. Eikä mitään. Ne samat pari supistusta kolmessa vartissa. Ja sen harvakseltaan iskeneen kivun jälkeen vain 3cm auki. Lähettivät meidät takaisin kotiin. Kun oli toinen lapsi kyseessä niin sitä osasi jo ennakoida tulevaa. Synnytys ei ollut enää kaukana vaikka käyrillä ei mitään tapahtunutkaan. Mies lähti kotimieheksi ja minä jäin veljeni luokse lähemmäksi sairaalaa.


Olin yksin veljeni luona ja ajattelin vähän torkahtaa. Olin sopinut, että ystäväni tulee kahville myöhemmin päivällä. Olo oli kumminkin niin levoton ettei nukkumisesta tullut mitään. Ystävä oli tulossa noin klo 18, joten päätin mennä suihkuun ennen kuin hän tulee (klo 17). Oi voi ja lämmin suihku. Sitten se alkoi. Supistuksia tuli 2-3 min välein ilman taukoja. En pystynyt istumaan, en seisomaan, en syömään ja hädin tuskin puhumaan. Soitin miehelleni itkuisen puhelun ”nyt sattuu ja lujaa”. (Tämän jälkeen sain seuraavan yhteyden mieheeni vasta synnytyksen jälkeen. ) Mietin soitanko taksin, ambulanssin vai odotanko että ystävä tulee hakemaan. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Soitin vain ystävälle ettei suotta laita autoa parkkiin vaan jatketaan matkaa samoin tein, "nyt tuli kiire". Päästiin kuin päästiinkin ajoissa perille.

Pikainen makuu käyrillä ja sitten saliin. Olisin halunnut kivunlievitystä ja kohdunkaulapuudute vaikutti hyvältä vaihtoehdolta. Esikoinen syntyi ilokaasulla, mutta nyt tuntui siltä että jotain on saatava. Siispä kutsuttiin lääkäri paikalle. Lääkäri päätti puhkaista ensin kalvot ja hups. Jättisupistus vei koko kohdunkaulan mennessään. Eipä laitettu piikkiä kun ei ollut mihin laittaa. Kevyellä ilokaasulla siis. Pääni menee sekaisin vahvasta ilokaasuannoksesta, enkä pysty toimimaan sen jälkeen. Joten vahvuuden kanssa aluksi vähän säädettiin, mutta oikea vahvuus löytyi pian. Eikä se vaatinut kuin puoli tuntia kun tyttö parkaisi ensimmäisen kerran. 3550g ja 51cm täynnä rakkautta ja kiivasta luonnetta, jota sain ihastella ensimmäiset hetket mukana olleen rakkaan ystäväni kanssa.

Olin vapaaehtoisessa sokerilakossa raskauden viimeiset kuukaudet ja varasin sairaalakassiin paketillisen taivaallista suklaata. Synnytyssalissa nautittiinkin ystävän kanssa ikimuistoiset iltakahvit, todellisessa laatuseurassa.  

Pääsin ilmoittamaan miehelleni ja muille läheisille syntyneestä prinsessasta vasta pari tuntia syntymän jälkeen kun siirryimme tyttären kanssa huoneeseen.  Kotipuolessa oli toki arveltu että ollaan synnyttämässä kun puhelin oli kiinni. Silti taisi olla pitkä ilta (klo 17-22) odottaa näitä uutisia.


Synnytyksessä oli mukana myös kandi. Nuori mies, joka oli mukana ensimmäisessä synnytyksessä. Varmoin ottein hän hoiti tyttäremme maailmaan ja puuhasteli alapäässä kuin vanha tekijä. Toimenpiteen jälkeen hän kumminkin otti sängyn kaiteista kiinni. Nieleskeli ja meni kovin kumman näköiseksi. Kätilö pyysi nuorta miestä istumaan ettei hänelle käy huonosti. Mies siinä vielä vähän nikotteli ja tokaisi vain ”Ei minun huonoa tee. Tämä oli vain niin koskettava tapahtuma”. Siinä räjähtäneessä tilassa tämä oli kyllä kovin huvittava kommentti nuorelta silminnäkijältä.  




Tämä kuva lähti miehelleni pari tuntia tyttäremme syntymän jälkeen, kun pääsimme huoneeseen ilta kymmeneltä ja sain puhelinlinjat kuumiksi.

Nyt tuo ihanuus on jo iso tyttö ja seuraavasta lapsesta haaveillaan koko perheen voimin.

 
Tässä olis nyt sitten sepustusta mun ekasta synnytyksestä, joka huipentui S syntymään 29.9.-10 klo 23:52. Vaalealla viikingillä mittaa 53cm,painoa 3975g ja pipo 37cm. 


Aamulla 29.9. mulla oli neuvola 10:30. Neuvolantäti ei huomannut mitään merkkejä tulevasta synnytyksestä, kuten en minäkään. Mutta niin vain 13h myöhemmin poju oli jo sylissä. Sain kehotuksen varata maanantaille yliaikakontrollin Jorviin, soitinkin itseasiassa sinne, mutta onneksi kukaan ei vastannut. Eipähän tarvinnut perua aikaa.  :D 
Insinööri tuli jälkimmäisestä aamuvuorosta normaaliin tapaan klo 14 jälkeen. Siinä sitten molemmat syötiin ja nukahdettiin sohvalle. Tarkoitus oli kyllä katsoa disney-leffaa, mutta kun uuvutti.
Mä heräsin sohvalta joskus vähän ennen viittä, olisko ollut vartin vailla. Ylös noustessa tuntui että jotain märkää lorahti pöksyyn, kirosinkin jo että pissinkö muka housuuni. Se oli kait sitten limatulppa tai sen jäänteet, lapsivedet kun meni vasta sairaalassa. Eka supistus tuli aikatarkkaan tasan klo 17. Sitten meni 20min, tuli toinen. Kesti ehkä reilun minuutin eikä tehnyt kipeää. Vartin päästä seuraava, kesto jo 1,5min. Insinööri heräili siinä klo18 korvalla, koska jo tiesin että tänään on se päivä, annoin kuskin nukkua niin pitkään kuin unta riitti.  :)  Jorvin synnärille soitin viimein 19:50, ihan vaan varmistaakseni ettei ole sulku päällä. Kun mä en kysellyt että pitäiskö tulla vaan sanoin sille kätilölle että me ollaan tulossa, menee noin 2-2,5h. Toivotti tervetulleeksi. Puhelun jälkeen hihkaisin insinöörille että laittaa kattilan tulille ja kiehauttaa mulle 4L vettä niihin kuumavesipulloihin. Siinä vaiheessa supistusten väli oli jotain 7min, hieman jo tekivät kipeää, jos synnärille olis ollut lyhempi matka, olisin takuulla vielä ollut kotona. Mutta ajattelin jättää pelivaraa, autossa istumista kun oli luvassa about 2h, niin ajattelin että on mukavampi matkustaa kun ei vielä satu p*rkeleesti. 
Matkaan lähdettiin 20:10 ja jokaisen matkan varrella olleen lasareetin kyltin kohdalla insinööri kysyi että joko luovutetaan ja kurvataan tuonne? Supistusten väli kun spurttasi jo ensimmäiseen sairaalan kylttiin mennessä alle 5min (L-US on meiltä 35km päässä). Sanoin että eiku ajetaan vaan. Seuraava lasareetti olis ollut Lohjalla (92km meiltä), silloin supistukset teki jo oikeasti kipeää. Kesto oli sen 1,5min ja niin oli välikin. Koska sinne otetaan vain priimakuntoisia äitejä ja sikiöitä, niin käskin insinöörin ajaa motarille ja painaa ranskanpatongin kaasupoljinta rajoitusten sallimissa rajoissa. Ei ne olis mua sinne kuitenkaan huolineet, joten piipaalanssiin siirtymisessä olis mennyt enempi aikaa kuin itse Jorviin ajaessa. Perillä oltiin aika tasan 22. Mä menin ilmottautumaan ja insinööri lähti parkeeraamaan patonkia. Virallinen sisäänkirjautumisaika oli sitten papereiden mukaan 22:15. Kätilö haki mut tutkimushuoneeseen, kävi jo hakemassa mulle sairaalan kuteet varalle ja aloitti sisätutkimuksen. Tulos 10cm auki, valmista kauraa siis. Eikun sairaalakuteet päälle ja kohti synnytyshuonetta. Sitäkään reilun 7m käytävää en pystynyt kerralla kävelemään, supisti sen verran tiuhaan (minuutti väliä). Ja sanokoot kuka tahansa mulle, että se sängyn hieman puoli-istuvaa asentoa matalampi asento on kamala, mulle se oli helpotus. Auton penkin jälkeen taivas.  :D Antureita laittaessa puhkaistiin kalvot, helpotti muuten jonkin verran. Sitten multa kysyttiin tahdoinko jotain kivunlievitystä. Totesin, että olen vielä niin voimissani, että pieksän jokaisen joka yrittääkin lähestyä mua jonkun julmetun neulan kanssa. Ei selkään, ei kohdunkaulaan. Ilokaasumaskin pyysin. Mä kyllä pääsin sillä pikkaiseen pöppeliin. Tai sitten se oli kuvitelmaa ja hengitykseen keskittyminen vaan syrjäytti kivun mielestä. 20min siinä olin kaasupierussa jolloin kätilö totesi, että älähän nössöile, pistä maski pois ja ala ponnistaa. Ja minähän tein niin. Mulla ponnistusvaihe oli pitkä, 22:45-23:52. Syynä lienee se, että joutuivat mun kaasuttelun/nössöilyn vuoksi kytkemään vielä tipan. Supistukset alkoivat jo laantumaan, joten pistettiin oksitosiinilla vauhtia kehiin 30min ähellyksen jälkeen, poju kun tuppasi vielä supistusten välillä "valumaan" takapakkia. 10min joutui odottelemaan tipan vaikutusta, sitten alkoikin jo tapahtumaan. Välilihan leikkasivat varoiksi toiselta puolelta, kun alkoi tuntua, että tulokas on isohko ja tulee tipan ansiosta vauhdilla. Sain siis kuitenkin neulasta kun puuduttivat ennen viiltoa. Poju tuli maailmaan 23:52, ehjä istukka 00:01.  Siinä kai se. Ja muuten yhden yhtäkään ärräpäätä en päästänyt,vaikka normaalistikin kiroilen kuin metsäpiru. En karjunut. Insinöörin sormet saattoi joutua koville. Kaikenkaikkiaan aivan ihana kokemus.  :D

Kuva pikkumiehestä 2.10.-10
http://aijaa.com/42EGTx
 
Ja sitten se toinen. 7.1.-12 klo 16:49 syntyi meidän pieni R,aka Kirppu. Mittaa 55,5cm, painoa 4525g ja pipo 38cm.


Eli tosissaan, 7.1. vielä aamupäivällä ulkoiltiin 11 aikoihin tulevan isoveikka S:n kanssa ja otin vielä masukuvankin rv42+0. Olo oli mainio, eikä mitään merkkiä lähestyvästä synnytyksestä ollut ilmassa. Siis toki joo joku harkkasuppari ulkona peuhutessa, mutta noilla viikoilla enempi jokapäiväinen ilmiö.  :)


S simahti päiksyille hiukan puolenpäivän jälkeen ja isi lähti iltavuoroon töihin 13. Niinpä S herätessä päiksyiltä hiukka ennen 14, ajattelin että otetaanpa välipala aikaisessa, tehdään pieni vaunulenkki ja lähdetään sitten leikkimään serkkutyttöjen luo kun tästä näytä tänäänkään tulevan valmista. Olin siis jo ihan asennoitunut seuraavan aamun yliaikakontrolliin nro2 Jorvissa klo 09. (Sieltä ekastahan meidät lähetettiin rv41+5 kotiin kasvamaan, painoarviolla 4100-4300g, kohdunsuu n.1cm auki (venyttelemällä 4) ja hyvin pehmyttä kaulaa noin puolisen senttiä jäljellä.)


Eka supistus, siis synnytyssellainen,tuli siinä S pupeltaessa banaaniaan eli olisko ollut 14:10. Oli sellainen napakka, ei mitenkään järin kivulias eikä pitkä, ehkä 30-40s. Sitten about 14:30 kuulin heikon poksahduksen, mutta sepä siinä, ei tuntunut erilaiselta tai mitään. Toinen supistus tuli sitten siinä välipalatiskejä pestessä heti poksahduksen jälkeen, samanlainen kuin eka. Mutta sitten alkoikin tapahtua. Tarkat kellonajat alkaa toki hämärtyä mielestä, mutta olisko ollu 14:50 kun siinä ulkokamojani hakemaan mennessä iski lorahduksen tunne. Vessaan tarkistamaan tilanne ja kas, side oli pinkki ja tuoksahti imelältä. Siinä samassa tulikin järjetön tarve hätäistunnolle. Pökäle pönttöön ja käsiä tiskatessa iski se 3. supistus...ei yhäkään pitkä, saman 40s max, mutta voi kiesus sitä kipua. Yhteys isiin että kotiin sieltä töistä niinku nyt, lähtö tulee tänään sittenkin. Sitten kello olikin jo muutaman minuutin yli 15, kun soitin siskolle joka oli töissä (työaika loppui passelisti 15) että olethan autolla liikkeellä? Vastaus oli että juu, hur så? No jospa tulisit sitten hakemaan S:n, meille tulee lähtö ja insinööri on jo tulossa himaan. 
Siinä puheluita tehdessä pistin 5L vesikattilan tulille kuumavesipulloja varten (tässä kohdin teki mieli ampua itseäni jalkaan kun hajotin meidän nopsan induktiolieden joulun alla ja hätävarakeittolevyllä siihen vedenkeittoon meni ikuisuus) . 
No anyway, jatketaan...onneksi S hakeminen lennosta oli siinä mielessä helppoa, että siskon nuorempi tyttö matkustaa samanlaisessa britaxin multitechissä kuin meillä on S:lle toisessa autossa. Tosin matkustussuunta oli S ikään nähden "väärä", eli nenä menosuuntaan. Tässä kohdin, kun supistusten väli spurttasi 5 minuuttiin, niin istuin kelpasi niine hyvineen. Eikä matkustettavaakaan ollut tiedossa kuin 3,5km. 
Sitten aloinkin pakkaamaan S reppuun puuttuvia tavaroita, eli purkkiruokia, lisää vaippoja, unilelut ja-haalari yms. Reppu oli ekan yliaikakontrollin jäljiltä semivalmis ja matkasänky, syöttötuoli ja matkarattaat yhä siskon luona valmiina. Onneksi.
Isi tuli kotiin samoihin aikoihin kun siskoni, joten siinä sitten kärvistelin järkyttävän voimakkaiden joskin onneksi alle minuuttisten supistusteni kanssa joiden väli tosin alkoi lyhenemään, kun valmisteltiin pojua matkakuntoon (onni että meillä oli se custom_made_turvaistuinnallelämpöpussukka  :D )
Sisko lähti pojun kanssa about 15:35 ja siinä vaiheessa supistukset teki rehellisesti sanottuna h*lvetillisen kipeää. Sitten se ajatti vielä uudestaan p*skalle ja vessan oven läpi karjaisin insinöörille että soitapas mulle sittenkin lanssi. Hätäkeskuksen täti tahtoi vielä jutustella munkin kanssa, joten siinä lavuaaria vasten kippurassa kiroten varmistin osoitteen, lapsiveden värin ja supistusten välin...sitten sain kuulla ilmoituksen että paikallinen lanssi on vapaana ja lähetetty meille. 
15:55 olin lanssissa,varusteena pelkkä äitiyskortti,päälläkin vain sisävaatteet ja eteisestä hätäisesti jalkaan sipaistut lipokkaat ja lähdettiin matkaan. 
Insinööri lähti perään omalla autolla, koska milläs sieltä olis muuten himaan päässyt aikanaan. Siellä oli sitten mun takki,lompakko, sairaalakassi jne. Enhän mä nyt ajatellut että lopussa tulee oikeasti niiiin kiire sairaalaan. Kun lanssin tahdoin lähinnä siellä olevan makuumahdollisuuden takia, tuntui että autossa istuminen ei tällä kertaa luonnistuisi. 
Lanssissa takana mun kanssa matkustanut ensihoitaja,vankasti ruotsinkielinen nainen, kyseli tietoja. Vasemmalle kyljelle mua asetteli, mutta sepäs olikin ihan karsea asento ja yllättäen oikealla paaaaljon parempi. Plus että niinpäin maaten sieltä löytyi sitten myöhäisemmässä vaiheessa tarpeelliseksi osoittautunut tuuman rautatanko. Kun täti sitten pyysi kertomaan, milloin supistaa ja milloin helppaa, alkoi totuus valkenemaan. Keli ei ollut paras mahdollinen, mutta kuskin nilkka alkoi ojentumaan ja pillit siirtämään hitaampia pientareelle, kun väli oli alle 2 min ja kesto minuutin eikä oltu päästy edes sitä 35 kilsaa Tammisaareen. Kyyti oli röykkyistä ja lanssissa yllättävän kylmä. Tärinä takia tuntui, että supistukset ei päässeet helppaamaan välillä laisinkaan. Mutta Jorviin oltiin yhä menossa. Tultiin Karjaalle, jossa mun teki jo mieli karjua. Kun lanssissa ei ole edes ilokaasua helppaamaan oloa. Niinpä käytin myytinmurtajienkin todeksi testaamaa kivunlievityskeinoa...kirosin kuin metsäpiru. Jos se täti ei vielä osannut kaikkia suomen "sivistyssanoja", niin tuon 45min matkan aikana sai melkoisen intensiivikurssin. 
No, tultiin Karjaalle ja silloin lanssihenkilökunta soitti varuiksi jo Lohjan sairaalaan joka on siis noin 30km lähempänä kuin Jorvi. Suunnittelivat, että ensiapuun tulee kätilö tsekkaamaan tilanteen notta voidaanko/kannattaako jatkaa sinne asti. Se suunnitelma hylättiin kuitenkin jo samaisen puhelun aikana kun tultiin Mustiolle. Silloin totesin että nyt ponnistuttaa,vankasti. Enkä siis puhunut enää kakkoshädästä. Silloin se päätettiin että jeps, lattavat mulle salin valmiiksi Lohjalla ja tullaan ensiavun sijaan suoraan synnärille. Puhelimen toisessa päässä ollut kätilö kuuli ilman lisäapuja, kun murisin että siellä on sitten p*rkele parempi olla ilokaasu valmiina kun tullaan. Sitten ensihoitajat soitti insinöörille, että lasareetti vaihtui. 
Se rautatanko oli mun paras ystävä ja vihollinen, kun Mustiolta reissattiin viimeiset 20km. (Näin jälkikäteen ajatellen siitä olis vielä ollut siis 50km Jorviin...tuskin oltais oltu siellä vielä perilläkään, kun Kirppu oli jo maailmassa. )
Joka ikinen supistus sattui s**tanasti ja se rautatanko sai kokea kovia. Pahoinpitelemällä sitä yritin kanavoida kivun, mutta ensisijaisesti ponnistustarpeen nyrkkien kautta pihalle. Ensihoitaja kannusti, että kyllä sä jaksat pidättää, vajaat 10min sairaalaan. Multa meinasi kyllä siihen usko loppua kun supistus seurasi toistaan puolen minuutin välein. Vasta kun näin sairaalan kyltin kun mua paareissa kärräsivät sisään, uskoin että ehditään sittenkin. 
Sisällä salissa olin 16:40. Ja siellä oli se ilokaasumaski. 3 hönkäisyä ja sain itseni supistuksista huolimatta alas lanssin paareilta ja siirryttyä metrin sänkyä vasten nojalleen,pyyntö vessaan pääsystä hylättiin tässä kohdin vaikka musta tuntui että lasken kohta alleni molemmilla tavoilla. Maski takaisin naamalle ja joka hönkäyksen välissä vastasin kätilön pikaisiin kysymyksiin eli nimi/hetu/lähin omainen,samalla kun toinen riisui multa kengät,sukat ja mammalökärit. Esitietolomakehan oli luonnollisesti Jorvissa. Etäisesti kuulin kuinka ensihoitaja soitti insinöörille, kertoi että oltiin salissa. Kun insinööri kertoi olevansa hiukan Karjaan paremmala puolella, sanoi rehellisesti ettei usko tulevan isin ehtivän ajoissa. 
Sängyllä odotti jo anturivyöt,jotka kytkivät kun kaasupieruinen mamma könysi sängylle. Saivat sykkeen kuuluviin ja kätilö kokeili että mikäs se kellarin tilanne oikeasti onkaan. Ai pää onkin jo tässä, siitä sitten voidaankin aloittaa ponnistamaan. Myöhemmin kätilö naureskeli, ettei ehtinyt edes kysyä missä asennossa haluan ponnistaa, kun olin jo kuulemma siinä paljon parjatussa ja ulkoistumista mahdollisesti hidastavassa puoli-istuvassa asennossa kysyvä ilme kasvoilla että ihan aikuisten oikeesti joko mä viimein saa ponnistaa??? Juu, anna tulla vaan. Eka työntö tuntui taivaalliselta helpotukselta ja jaksoin ponnistaa piiitkään...ponnistuksen jatkuessa kätilö kertoi että pää syntyi hienosti mutta sitten sanoi jotain mitä en halunnut kuulla-pysäytä. Onneksi sentään tottelin, vaikka mielessä oli pikemminkin kärkäs kommentti että mitä v*ttua sä akka meinaat tuolla että pysäytä. Johan mä lanssissa pdättelin ja sä et sitten anna työntää kuin kerran. 
Lupa toiselle työnnölle, hartiat ulkona. Kolmas olikin sitten sellainen loppusilaus kun loputkin Kirpusta sujahti ulos. 3 työntöä, ponnitusvaihe 7min ja 16:49 meillä oli toinen lapsi. Ja kivut tiessään.
Kirppu oli hiukan veltto, napanuora tiukasti kaulan ympäri mutta ynisi ja yritti hengittää itse. Alkoivat hieromaan Kirppua ja hetken kuluttua katkaisivat napanuoran. Silloin toinen kätilö lähti viemään Kirppua anestesialääkärin virkisteltäväksi, eikä mennyt kuin pari minuuttia kun pikkuinen testasi keuhkojaan kunnon desibelien saattamana. muutaman hönkäyksen olivat antaneet kuulemma ylipainemaskilla. Äidin helpotus parkaisun kuuluessa oli suuri. Pisteet oli huonot, 1min 5 ja 5min 8. 
Ehjä 800g istukka syntyi 17:00 Kirpun ollessa virkityshoidossa. Verenhukaksi kirjattiin papereihin 400ml eli ei verenluovutusta kummempaa. Vanha eppariarpi repesi taistelun tuoksinassa, siihen tuli 3 syvää ja 2 pinnallista tikkiä. Kätilö sai juuri työnsä päätökseen kun isi saateltiin saliin.
Vasta tikattuna sainkin sitten Kirpun rinnalle ja yllätykseksi jaksoi heti imeä ja topakasti poika imikin.  :D 

Siinä sitten makoilin reippaasti yli tunnin, isi avitti vielä Kirpun toiselle tissille kun tippaletkun takia mulla oli hankala nostaa itse toiselle puolelle. Kätilö tuli onneksi just, kun aloin insinöörille puhumaan että alkaa tulla vilu märissä verisissä lakanoissa. Siinä vaiheessa mulla oli yhäkin päällä oma toppi ja fleece, ei mitenkään kiire tullut. 

Siitä sitten suihkun jälkeen osastolle omin jaloin ja kaffen juontiin. Isi kävi mun suihkutellessa Kirpun kanssa pesuilla ja mittauksissa. Siinä sitten osastolla valkeni pikkuisen käden tapaturma eli solisluun murtuminen kun kätilöt poikaa tutkailivat...tosin synnytyskätilö jo sitä epäilikin kun oli kuullut napsahduksen.

Isi lähti kotiin ilta 9 kieppeillä ja haki meidät S:n kanssa sitten ma 9.1. kotiin.  :D 
Murtunut solisluu todettiin fyssarin toimesta täysin parantuneeksi 26.1. 

Tässä meidän R, ikää 18h. :)
http://aijaa.com/QJgkwL

 
Takaisin
Top