Onko minusta äidiksi

[Kyfi1703440]

Itsellä mielessä pyörinyt kyseinen ajatus. Silloin kun en vielä tiennyt raskaudesta, mutta testi oli jo ostettuna mieheni totesi minulle ettei minusta ole äidiksi, koska olen äkkipikainen ihminen. Minä totesin hänelle, että tehdään sitten abortti. Seuraavana aamuna tein testin ja siinä oli kaksi viivaa. Miehelläni muuttui ääni kellossa täysin. Alkoi jo suunnittelemaab hoitopöytää ja pinnasängyn paikkaa. Nyt vaan mietin edelleen onko minusta äidiksi ja kuinka voin ajatteluano muuttaa. Onko muilla ollut vastaavia ajatuksia?

 

[August14]

Itse pelkäsin kovasti äidiksi tuloa ennen esikoisen syntymää. Entä jos en pidä vauvastani (niinkuin aluksi se tuntui vieraalle, varsinkin kun tämä joutui sairaalassa viettämään ensimmäiset viikkonsa), jos se ei olekaan rakkautta ensisilmäyksellä ja tuntuu vieraalle? Entä jos en osaa käsitellä vauvaa, tai jos en tiedä mikä vauvalla hätänä, kun se itkee? Paljon oli kysymyksiä, mitä pyöritin päässäni. Kaikkeen olen kuitenkin saanut vastaukset ja oppinut olemaan vanhempi. On se tuo oma lapsi niin rakas vaikka vaikeaa välillä ollut! Minulla tosissaan ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä lapseeni vaikka sitä kovasti toivottiin miehen kanssa, mutta sieltä se rakkaus syttyi. Se oli niin ihanaa seurata, kun lapsi kehittyy ja oppii uutta. Jokainen persoona on varmasti ihan yhtä hyvä vanhempi lapselleen, olipa sitten äkkipikainen tai mikä tahansa. :)

 

[lillimaaria]

Aika samoja ajatuksia kuin Augustilla on mullakin esikoisen ajalta. Vaikka meillä ei edes mitään erityisiä ongelmia ollutkaan, silti aluksi vauva tuntui vieraalta. Mielellään häntä hoiti ja hän tuntui heti osaston vauvoista söpöimmältä :) , mutta samalla tuntui, etten tunne häntä vielä yhtään. Mä luulen, että se on aika yleistä, ettei se rakkaus syty ensi hetkestä, vaikka sitä usein hehkutetaan. Vauva kyllä opettaa rakastamaan itseään aika nopeasti ja itseltään ei pidä vaatia siinä mielessä myöskään liikaa että stressaisi tästä kauheasti, onhan loppuraskaus ja synnytys jo itsessään aikamoisia ponnistuksia, että ainakin itselläni meni sekä fyysisesti että henkisesti toipuessa jonkin aikaa. Hormonimyrskyt vielä siihen päälle. :) Nyt pikkusisarusta odotellessa puolestaan joskus mietin, että vaikka tätäkin pienokaista on niin kovin kaivattu ja hän on jo nyt meille suunnattoman tärkeä, miten toinen lapsi voi kuitenkaan olla yhtä rakas kuin mitä esikoinen on. Uskon kuitenkin, että kunkin lapsen äidiksi kasvetaan vähitellen, yhdessä vauvan kanssa.

 

[mä77]

Tuolta toukokuisista kommentoin!

Koskaan ei voi tietää etukäteen. Suurimmalla osalla äidiksi kasvaminen menee loppujen lopuksi ihan hyvin - toisilla se tapahtuu nopeasti ja toisilla ottaa vähän aikaa. Minulla kesti oman äiti-identiteetin muotoutuminen kuukausia esikoisen kanssa. Vauvasta tykkäsi ja se oli ihana, mutta en kokenut itseäni äidiksi heti ollenkaan. Tuntui hassulta ajatella, että olin jonkun äiti. Rakkaus lapseen tuli pikkuhiljaa, mutta sekin oli minulle eri asia kuin itseni äidiksi kokeminen. Minä en kyllä koskaan epäillyt omaa äitiyden "osaamista", sillä olin ajatellut alitajuntaisesti aika paljon vauvan kanssa olemista, hänen tarpeitaan ym. jo ennen kuin edes koin ajan olevan kypsä lapselle. Sain esikoisen myöhään, joten omaa elämää oli elettynä ja koettuna. Rakkautta, hellyyttä, kosketusta, läheisyyttä on se mitä vauvat tarvitsevat perustarpeiden tyydyttämisen lisäksi. Vauvojen kanssa vanhempana on rankkaa sen sitovuus (24/7), mutta ongelmat ovat pieniä. Lapsen kasvaessa, lapsi ei sido samalla tavalla fyysisesti, mutta ongelmista ja vanhempien huolista tulee paljon monimutkaisempia.

Minä olen myös äkkipikainen, mutta todellakin omaksi hämmästykseni en menettänyt hermojani kertaakaan vauvan ensimmäisen vuoden aikana. Jotenkin olin niin takonut päähäni, että pieni vauva on täysin syyntakeeton itkuihinsa, "kiusan tekoon" ym. Meillä oli sen verran helppo vauva, ettei ollut koliikkia, ruokailuongelmia tai sairasteluja... Jos on näitä tulee paljon arkeen, ja väsyttää, niin pyydä apua - vaikka vain saisit vain nukkua väsymystä pois.

Nyt olen jo äiti, joten oma äiti-identiteetti on olemassa ja vahvana. Kuitenkin aivan samoja ajatuksia minullakin kuin lillimaarialla: "miten tätä toista tulokasta voi rakastaa yhtä paljon kuin esikoista, hän on ihan vieras vielä." Esikoisen kanssa on jo useamman vuoden historia, tunnen hänet ja ihmettelen, miten onkin noin ihmeellinen ja mahtava lapsi minulle siunaantunut. Toisaalta luotan, että tämän toisen kanssa samat tunteet tulevat ajan kanssa - kaikki ne miljoonat äidit eivät voi olla niin väärässä :D