Oma äitisuhde

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja Pikka
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
P

Pikka

Oman äänensä löytänyt
...ja sen vaikutus omaan lapseen. Sain vasta tietää (vauvalehdestä luin) kuinka paljon oman äidin hoitotyylillä ym. on vaikutusta siihen miten oman lapsensa kanssa käyttäytyy. Toki olin jo aiemmin tietoinen että merkitystähän sillä on, mutta että niin paljon! Itelläni on epävakaa persoonallisuushäiriö (seurausta juurikin lapsuudessa koetuista turvattomuuden ja hylätyksi tulemisen tunteista), mikä todella vaikeuttaa normaalia elämää, ja nyt pelkään etten itsekkään pysty olemaan lapselleni sellainen äiti jonka hän tarvitsee kasvaakseen tasapainoiseksi ihmiseksi..

"Oman äidin malli ilmenee erityisesti tavassa, jolla hoivaamme omaa lastamme. Äiti voi suoda lapselleen psyykkisiä antimia saman verran kuin on itse niitä saanut. --Jos oma äiti on aikanaan sietänyt lapsensa tarvitsevuutta ja uhmaa, näitä piirteitä on myöhemmin helpompi sietää omassa lapsessaan. Jos sen sijaan nainen kokee, että hän ei ole kelvannut tai ollut rakastettu avuttomana ja riittämättömänä lapsena, siis omana itsenään, hänen on vaikea rakastaa omaakaan lastaan avuttomana lapsena." -Psykoanalyytikko ja terapeutti Elina Reenkola

Ja minä kun aina ajattelin tekeväni kaiken toisin sitten kun itse saan lapsen.. Mutta kuinka vähän loppujen lopuksi pystyn ite vaikuttamaan asiaan? En tahtoisi toistaa oman äitini virheitä ja aiheuttaa haittaa lapseni mielenterveyden kehitykselle..

Painiskeleeko kukaan muu samankaltaisten ongelmien parissa? Tai millaiset suhteet teillä äiteihinne on, ja tiedättekö miten he ovat teitä vauva-aikana (ja toki myöhemminkin) hoitaneet?

Mainittakoon vielä, että nykyään olen erittäin hyvissä ja läheisissä väleissä äitini kanssa, ja olen antanut hänelle anteeksi tehdyt virheet. Kuitenkin ne seuraavat lopun elämääni mukana.
 
Siis itse luin saman artikkelin ja kiehuin ärtymyksestä[:@] Oma äitisuhteeni (sekä isäsuhteeni) huonossa jamassa jo pitkään. Käytännössä tämä tarkoittaa etten ole missään tekemisissä. Olen sairastanut masennuksen usemman kerran, mulla on todettu ties mitkä häiriöt. Silti seison sen takana että pystyn itse vaikuttamaan oman lapseni kasvatukseen. En tiedä mistä lie keksipaketista tuo lehden asiantuntija pätevyytensä hankkinut, mutta noin mustavalkoista ei ole mikään. Uskon vakaasti että jos tiedostaa omien vanhempien puutteet ja tietoisesti haluaa oman lapsensa kanssa tehdä toisin niin se onnistuukin. Musta tuo "asiantuntijan" esittämä juttu on mahdollista jos ei asioita ole koskaan itse käsitellyt jne.
Eli kyllä me osataan ja pystytään vaikkei meille ole omat vanhemmat osanneet ja pystyneet suomaan sellasta![:)]
 
No nyt on tosiaan kyllä varmaan jäänyt mainitsematta se, että mitäs jos tietoisesti pyrkii toimimaan toisin...[8|] jestas mitä nykyään tosiasioina lauotaankin!!! Tottahan toki se vaikuttaa sinuun ihmisenä, miten ja minkälaisessa ympäristössä olet kasvanut, mutta ei se tosiaan ihan noin mustavalkoista ole...
 
Mielenkiintoinen aihe ja on käynyt mielessäni, mutten varsinaisesti ole painiskellut asian kanssa (ainakaan vielä). Eikös se nyt ainakin ole hyvä lähtökohta, että tiedostat asiat, jotka haluaisit tehdä toisin kuin äitisi. Tällöin sinulla on myös mahdollisuus toimia toisin. En tiedä sitä, kuinka paljon omalla päätöksellä ja tietoisella toiminnalla pystyy toimimaan toisin, mutta luulen, että aika paljonkin. Varmaan kuitenkin osittain monet reaktiot tulevat spontaanisti ja huomaa vasta jälkeen päin, että ai hitto, taas toimin tai sanoin noin, kun ei olis pitäny. Mutta sen voi korjata seuraavalla vastaavalla kerralla. Jos parhaansa yrittää, niin sen pitää riittää, mitenkään et voi päästä täydellisyyteen äitinä. Ole armollinen itseäsi kohtaan.

Mulla ei ole tällä hetkellä kamalia kaunoja lapsuuttani kohtaan tai olen myös antanut anteeksi monia juttuja. Minua auttoi se, että kävin erään aika valtavan psyykkisen prosessin läpi vuosia sitten. Siinä mietin jos jonkinmoista elämään, itseeni ja lapsuuteeni liittyvää. Ja tuon prosessin myötä muutuin ihmisenäkin aika paljon, myönteiseen suuntaan: rennommaksi, iloisemmaksi, sosiaalisemmaksi, sellaiseksi, joka kykenee myöntämään, että tarvitsee muita ihmisiä, ja pääsin aika paljon eroon perfektionismista. Ehkäpä mulle oli tuo prosessi juurikin irtiotto siitä tyypistä, joksi minut on kasvatettu, ja sain itseni muuttumaan monien huonojen seikkojen suhteen paremmaksi. Niinpä mun ei tarvi olla katkera kasvatuksestani, koska en jäänyt sen "orjaksi" lopuksi elämääni. En nyt tiedä, osaanko selittää tarpeeksi hyvin tätä...

En kovin tarkkaan tiedä, miten minua on hoidettu, mutta kai aika hyvin. Mutta käsittääkseni olen saanut olla aika paljon yksinkin, joten olen hyvin itsenäinen ja aiemmin oli juuri semmoista asennetta, että en tarvitse ketään, mikä sitten johti yhtenä osatekijänä psyykkisiin ongelmiin, mistä tuo em. prosessi syntyi. Kuriositeettina mainittakoon sellainen "ylpeydenaihe", että minut on kuulemma jätetty yksin kotiin nukkumaan 6kk ikäisenä, kun äiti palasi töihin ja samassa rapussa asuva hoitotäti oli minut sitten hakenut jossain vaiheessa hoitoon. Eli varhain olen saanut aloittaa itsenäisen olemisen, heh [:D]

Minullakin on hyvät välit vanhempiini, vaikka tuon prosessin aikana heitä kritisoinkin. Mutta uskon siihen, että he ovat parhaansa tehneet ja niin aion minäkin tehdä toivotun jälkikasvun suhteen.
 
Itelläni takana kanssa melkosen mielenkiintoinen lapsuus. Isäni näen pari kertaa vuodessa, riittää mulle. Ja mutsin kanssa ollaan nykyisin todella hyvissä väleissä, kun saatiin asiat puhuttua halki murkkuiän viimeisillä vuosilla.
Joiltain osin täysin samaa mieltä tuon artikkelin kanssa. Kasvatusmallit, tavat ja muut todellakin periytyy melkosen tiedostamattomasti eteenpäin mikä voi olla hyväkin juttu. Mikäli siis malli on ollut hyvä.
Mutta kyllä siihen pystyy itsekin vaikuttamaan, mikäli on oikeasti valmis koko ajan miettimään, pohtimaan omaa käytöstä. Helpottaa tietysti huomattavasti, mikäli sulla on mies, kenellä on ollut kotona erilaista. Ja kenen kanssa pystyy puhumaan erilaisista ratkaisuista. Ainakin mä olen pystynyt olemaan erilainen kuin omat vanhempani aikoinaan. Omat lapseni nyt 6- ja 7-vuotiaat, että jonkin verran on jo kokemusta.
 
Olenpa ilahtunu että näin pian tuli näin paljon ja hyviä vastauksia, helpottaa tätä ahdistusta. Kiitos teille! Tosin sekin jo auttoi että otti asian puheeksi eikä jääny yksin hautomaan. Toivon tosiaan että tähän pystyy itekki vaikuttamaan, aika näyttää.
 
Ei se sinusta automaattisesti huonoa äitiä tee, jos oma äiti-suhde onkin ollut huono.
Kuulin itsekin saman tarinan odottaessani esikoista ja pelkäsin toki, pitääkö tuo paikkansa.
Oma tilanne oli nimittäin se, että kasvoimme ensi vuotemme lastenkodissa ja täysi-ikäisyyteen asti sijaiskodissa. Omat vanhemmat olivat alkoholisteja eikä heistä olisi huolehtijaksi ollutkaan.

Vaikka lapsuudessani koin, etten saanut tarpeeksi rakkautta, läheisyyttä ja välittämistä, ei se estänyt minua tuntemasta suunatonta rakkautta omia lapsiani kohtaan. Päin vastoin, rikkinäinen lapsuus opetti arvostamaan niitä oikeita asioita elämässä, teki epäitsekkääksi, ehkä vähän liiankin.

Lapsiani kohtaan heränneen rakkauden myötä samalla heräsi myös jonkinlainen viha omia vanhempia kohtaan. En vielä tänäkään päivänä voi käsittää, kuinka joku voi jättää tai antaa viedä omat lapsensa pois, edes taistelematta heistä?

Mutta joka tapauksessa, esikoinen on nyt jo 8v, ahkera tokaluokkalainen ja kuopus varsinainen päivänsäde, 6-vuotias eskari ja masuasukkia odotellaan syntyväksi tammikuun alussa.

Rakkautta lapsilta ei ole puuttunut, rajat ovat selvät ja välit lasten kanssa ovat varsin avoimet. Ulkopuolisiltakin olemme saaneet kuulla positiivista palautetta lasten tasapainoisuudesta ja avoimmuudesta, joten en usko että kasvatustyö aivan katolleen on mennyt.

Oman rikkinäisen lapsuuden voi kääntää myös voitokseen.
Jaksamista, sinä jos kuka voit vaikuttaa siihen, millainen äiti olet lapsillesi, ja tiedät, että aina voit pistää paremmaksi kuin oma äitisi, eikä siihen välttämättä tarvita edes paljon. Mieti, mitä sinulta puuttui ja mitä olisit tehnyt toisin, ja toimi niin.[;)]
 
Mietin, että sekin asia on syytä hyväksyä itsessään, että tunteet ja käytös voivat kaikesta vakaasta tahdosta huolimatta olla samankaltaisia kuin omalla äidillä oli. Voi olla aika vaikeaa, jos päättää olla valtavan erilainen, mutta joutuu käymään sisäistä kamppailua itsensä kanssa silloin, kun huomaa, että muistuttaa kaikesta huolimatta sitä omaa, inhottua vanhempaansa.
 
Tilanteita on monenlaisia. Eksäni oli humalassa väkivaltainen, aivan kuten isänsä oli ollut. Hän sitten kielsi sitä omaa hulluuttaan loppuun saakka eikä suostunut käsittelemään asiaa. "Mä en ole samanlainen kuin faijani, join vain vähän liikaa."
 
Samoin tuttavani haukkuu äitiään siitä, että tämä ei ollut koskaan kotona, kun lapset olivat pieniä. Nyt hän kuitenkin itse juoksee harrastuksissa kaikki illat ja kiikuttaa lapsensa harva-se-ilta miehen vanhemmille hoitoon. Mutta sehän on tietenkin eri asia, kun hän ei tee töitä koko ajan, kuten hänen äitinsä teki...
 
Jatkan vielä sen verran, että tarkoitan tällä sitä, että oma mahdollinen samankaltainen käytös on pystyttävä tunnistamaan, ennen kuin sitä voi muuttaa. Tahdon lisäksi tarvitaan tekoja.
 
Mulla menee ilmeisesti aika toisin päin ku teillä muilla.
Meillä on äitini kanssa ollu aina tosi hyvät välit, jos ei ihan parhaat. Nyt sitte pelkäänkin, että onko musta äitini veroseksi kasvattajana.
Tiedän toki, että ei mun tartte "kilpailla" oman äitini kanssa, mutta jotenkin jännitän, miten toi oman äitini "ylivertaisuus" vaikuttaa muhun äitinä ja suhteeseen, jonka luon omaan lapseeni.
Hassu pelko, mutta mulle todellinen [:)]
Uskon kuitenkin, että musta tulee just sellanen äiti kun on tarkoitus, aika moinen klisee joo, mutta pakko se on koittaa uskoa...
 
manna, ymmärrän ton tunteen!
Mulla kanssa vanhempiin hyvät välit ja mielestäni oon saanut ihan huippukasvatuksen monessa muodossa!

Tietyllä tapaa itsekin olen miettinyt, että saanhan mä nyt varmasti kasvatettua lapseni omien arvojen(i) mukaisesti eläväksi ja rehelliseksi nuoreksi (aikuiseksi). Tietysti omien vanhempien kohdalla "epäonnistumisiakin" on ollut, mutta niidenkin käsittely on sitten pelastanut paljolta... Mutta silti, avoimin sydämin tähän mennään, tiedostaen ja eläen, kyllä se lapsi kasvattaa ja opettaa vanhempiaan :)
 
En tosiaan jaksa elää noitten kaiken maailman huru tutkimusten mukaan. En usko, uskon vaan siihen et jokainen voi kasvattaa lapsensa ilman että siihen pitäis vaikuttaa oman äitin kasvatus metodit. Totta kai sillä voi tietenkin jollain tasolla olla vaikutusta, mutta se osa voi olla häviävän pieni.

Itelläni on hyvä suhde äitiin, toki on ollu hankaluuksiakin ja ollaan oltu törmäys kurssilla useempaakin otteseen joskus sillonku asuin porukoitten kanssa. Mutta sehän on kuitenkin aivan normaalia.
 
Mä en ole ikinä edes ajatellut että olisin samanlainen äiti kuin omani... Vaikka oon esikoisen nuorena saanut, mulle oli aina selvää että tuun olemaan erilainen ja niin on myös (onneksi) käynytkin. Olen kyllä ihan erilainen luonteeltanikin joten ehkä sekin vaikuttaa. Mä en olisi ikinä voinut jättää lapsia tuosta noin vaikka avioliitossa olis ollut mitä (ja siis olikin vähän samaa kuin vanhemmillani aikanaan, mut mun ratkaisu oli heittää mies pois eikä lähteä itse, kuten äitini teki). Ei mulla huonot välit äitiini ole, aika etäiset kyllä koska hän on aika itsekeskeinen (johtunee alkoholismista). Itse haluan olla lapsilleni läheinen myös sitten kun pesästä pois lentävät, ja haluan että tietävät mun aina olevan tukena vaikka mitä kävisi. Olen kärsinyt aika tavalla siitä että en ole voinut luottaa omaan äitiini just ton juomisen takia... Hän esim. sanoo aina tulevansa mielellään lapsenvahdiksi mutta en halua sitä kun en uskalla luottaa hänen olevan selvänä. Vaikka lapset on jo suht isoja eikä sillätavoin mitään kovin vakavaa voisi käydä (varsinkin kun esikoinen on jo 16),  en halua että joutuvat näkemään moista.
 
Mulla ja mun äidillä ei ollut mitenkään hyvät välit koko mun ikänä.. nyt kun oon muuttanu pohjosesta etelään ja asustellu täällä jo jonkun yli vuoden niin nyt on tullut äitin kanssa juteltua ja ollaan tultu läheisimmmiksi.. hitaasti mutta varmasti päästy tähän pisteeseen.
Asia mikä muutti minun ja äitini suhteen niin oli avioero exästä.. ja nyt uus mies ja lapsi tulossa. :) ja äidin kanssa voin jutella ihan kaikesta mikä huolettaa.. saatan soittaa keskellä yötäkin jostain asiasta kun joku painaa mieltä..
Mutta äidin kasvatus.. meitä on 7 lasta ja mulla on 4 vanhempaa sisarusta ja 2 nuorempaa. mä olin nuorena se joka oli ns. musta lammas.. mä voisin sanoo että fifty- fifty ollut mun elämä.. osaksi mukavaa ja osaksi persiestä.

Mutta jälkeen päin oon miettinyt äitin tyyliä kasvattaa meitä lapsia ja miten se on onnistunut siinä niin oon yllättyny. Mietin isosiskoa joka sano että hän ei ikinä kasvata tyttöönsä niiku meijän äiti on kasvattanu meitä.. niin mä nään ne samat piirteet hänellä mitä äitilläkin.. joitakin erilaisia asioita totta kai on.
Ja voisin itsekkin sanoa että mä kasvatan lastani niinkun minua on kasvatettu. Opetetaan kaikki tärkeet asiat. esim. että ei aina saa mitä haluaa tms..

Luin eilen kaksplussaa ja siellä lukikin just noista että kun lapsi on saanut kaikkee.. jos siskolla oli synttärit niin sekin sai lahjan.. ja jos kaverilla oli synttärit niin itekki olisi pitäny saada lahjoja.. jokaisella on tietysti tapansa kasvattaa mutta miten sitten kun lapsi on aikuinen ja lähtee maailmalle?? Jos mulle olisi annettu kaikki mitä oon halunnu niin mä en välttämättä ymmärtäs elämästä kyllä mitn. tiedän monia kavereita, tuttuja ja jopa ex miehenikin.. jotka ovat saaneet kaiken.. tai on saanut jotenki erilaisen kasvatuksen ja ei oo ollut niin paljon kuria kuin mulla.. niin niillä on elämä ollut nyt sitä että jos he haluaa jotn ni ne myös saa sen-.. vaikka väkisin.. ex-miehestä sanois että jos se halus auton niin vanhemmat osti sille auton..
Jos täällä on sellasia ihmisiä joista nyt sanoin niin älkää ottako pahalla.. ei kaikki oo sellasia..mut mun tuttava piirissä on niin monelaisia ihmisiä että välillä ärsyttää tiettyjen ylpeilyt ,, jne..
 
Onneksi täällä tuntuu olevan muitakin kriittisesti ko tutkimukseen suhtautuvia ihmisiä [:)] Minulla ja miehelläni on molemmilla ollut haasteelliset kasvuolosuhteet lapsuudessa eikä suhde omiin vanhempiin ole kovin lämmin. Ainakin se on täynnä ristiriitoja. Me emme missään nimessä ole samanlaisia vanhempia kuin omamme. Paljon olemme miettineen asioita etukäteen ja jopa pelänneet juuri tuollaisten kommenttien takia, että muka kasvattaisi lapsensa kuten itse on tullut kasvatetuksi, joopa joo. Uskon että tiedostamisella on tässä paljonkin tekemistä. Jokainen voi vaikuttaa omaan vanhemmuuteensa ja itse koen, että juuri omassa lapsuudessa koetut epäkohdat pistävät toimimaan toisin, tietoisesti. Me rakastamme lastamme kaikella hellyydellä<3
 
ALKUPERÄINEN: Pikka

...ja sen vaikutus omaan lapseen. Sain vasta tietää (vauvalehdestä luin) kuinka paljon oman äidin hoitotyylillä ym. on vaikutusta siihen miten oman lapsensa kanssa käyttäytyy. Toki olin jo aiemmin tietoinen että merkitystähän sillä on, mutta että niin paljon! Itelläni on epävakaa persoonallisuushäiriö (seurausta juurikin lapsuudessa koetuista turvattomuuden ja hylätyksi tulemisen tunteista), mikä todella vaikeuttaa normaalia elämää, ja nyt pelkään etten itsekkään pysty olemaan lapselleni sellainen äiti jonka hän tarvitsee kasvaakseen tasapainoiseksi ihmiseksi..

"Oman äidin malli ilmenee erityisesti tavassa, jolla hoivaamme omaa lastamme. Äiti voi suoda lapselleen psyykkisiä antimia saman verran kuin on itse niitä saanut. --Jos oma äiti on aikanaan sietänyt lapsensa tarvitsevuutta ja uhmaa, näitä piirteitä on myöhemmin helpompi sietää omassa lapsessaan. Jos sen sijaan nainen kokee, että hän ei ole kelvannut tai ollut rakastettu avuttomana ja riittämättömänä lapsena, siis omana itsenään, hänen on vaikea rakastaa omaakaan lastaan avuttomana lapsena." -Psykoanalyytikko ja terapeutti Elina Reenkola

Ja minä kun aina ajattelin tekeväni kaiken toisin sitten kun itse saan lapsen.. Mutta kuinka vähän loppujen lopuksi pystyn ite vaikuttamaan asiaan? En tahtoisi toistaa oman äitini virheitä ja aiheuttaa haittaa lapseni mielenterveyden kehitykselle..

Painiskeleeko kukaan muu samankaltaisten ongelmien parissa? Tai millaiset suhteet teillä äiteihinne on, ja tiedättekö miten he ovat teitä vauva-aikana (ja toki myöhemminkin) hoitaneet?

Mainittakoon vielä, että nykyään olen erittäin hyvissä ja läheisissä väleissä äitini kanssa, ja olen antanut hänelle anteeksi tehdyt virheet. Kuitenkin ne seuraavat lopun elämääni mukana.



Oon ite kans miettiny et saanko samanlaisia kohtauksia kuin äitini (alkoholisti nyt ~17 vuotta) vaikka hän oli selvinpäin. Pienenä hoiti meidät kaikki hienosti, mutta uhmaiän jälkeen pelkkää huutoa ja raivoa ja halveksuntaa, ei yhtään kiitosta, kehuja tai haleja. Myönnän kyllä että olin todella itsepäinen [8|] mutta tätäkin ominaisuutta pitäisi vaan ymmärtää? Teini-iässä äiti uhkasi väkivallalla, tosin ei ikinä toteuttanut uhkauksia. Meitä sisaruksia on neljä; siskoni 25v, minä 18v, pikkuveljeni 13 ja 3. Äitini menetti lopulta kaikkien meidän huoltajuuden isälleni, (+ pienimmän huoltajuuden isäpuolelleni). Olen miettinyt, että periytyykö tälläinen käyttäytyminen ja hermojen menettäminen. En toki tarkoita sitä että alan alkoholistiksi geenien perusteella mutta silti. Kun päätimme tämän lapsen pitää niin lupasin etten ikinä halua olla kuin äitini. Isäni on taas aina ollut maailman paras, ihan kaverina ku faijanakin [:D] harmi vaan että huoltajuus siirtyi äidille kun olin 8.

En vois ikinä antaa itelleni anteeks sellasia raivopuuskia lapselle. En tiedä mitään kauheempaa kun oman äidin pelkääminen.
 
Irium Mulle tuli ainakin sellanen olo sun kirjotuksesta, että tiiät mitä et haluu ja osaat muuttaa sen.

Mulle ainakin on joskus nuorempana sanottu, että joissain asioissa matkii omia vanhempiaan. Yleensä ne on ne asiat, mitkä omassa lapsuudessa ja vanhempiensa kasvatuksessa on kokenu hyviks ja toimiviks. Ja pyrkii muuttaan ne asiat, joista ei oo ite pitäny tai on kokenu huonona.

Mä ainakin uskon, että jokainen voi muuttaa niitä asioita joista ei oo omien vanhempiensa kasvatustavoissa pitäny, JOS vaan tietää ja huomaa ne.
 
Takaisin
Top