Oliko järkevää pitää lasta sittenkään?

[jenna]

Täällä jo monet ovat vieneet sanat suustani, ettei paljon lisättävää ole.
itse olen 21-vuotias 3kk ikäisen tytön äiti. Lapsi oli suunniteltu ja haluttu. Silti, kun tein raskaustestin joka näytti plussaa en tiennyt mitä olisin tehnyt. Olin kyllä iloinen, mutta samaan aikaan kauhuissani. Ja sitä tunteiden mylläkkää kesti kauan, itseasiassa koko raskauden ajan. Mietin, että olinko ihan typerä, kun koulukin on kesken ja miehelläkin vähän epävarma työ. Mitä jos en jaksa hoitaa lasta, jos sairastun masennukseen, mitä jos  lapsi ei olekaan terve. Itkin monet itkut ja vielä synnytyksessäkin olin valmis huutamaan kaikille, että lopetetaan tähän, en haluakaan vielä koko lasta!
Mutta se tunne, kun sen oman pienen käärön sai viimein syliin on parasta, mitä elämä voi ikinä antaa. Ja kummasti sitä jaksoi, vaikka eka kuukausi menikin jossain ihmeellisessä usvassa ja tuntui, etten tiedä mistään mitään enkä tunne omaa lastani ollenkaan, vaikka olemme koko raskausajan tutustuneet toisiimme. Ja jaksoin joka yö nousta ylös imettämään lasta, vaikka olin ihan varma, että se on ensimmäinen asia, johon en kertakaikkiaan kykene. Nykyään tyttö vetelee 8-9 tunnin yöunia.

Ei turhaan meidän ihmisten raskaus kestä 9 kuukautta. se on sitä varten, että me ehditään totuttautua uuteen elämään ja valmistautua vauvan tuloon. se riittää just ja just siihenkään. vasta lapsen syntymän jälkeen sitä tosissaan alkaa kasvamaan vanhempana. ja minäkin olen joutunut monet kerrat myöntämään, etten tiedä kaikkea, vaikka olenkin ollut sellainen pätijä ennen.

 

[SannaKoo]

Vau, AmyEmilia sen sanoi aika hyvin! Ja tuo Jennan ajatus raskauden kestosta, että sinä aikana sitä ehtii äiti (ja isäkin!) kypsyä vanhemmuuteen saa kyllä ihan samaa nyökyttelyä täällä aikaan.

Unbelebtille piti sanoa vielä, että kurjaa, kun miehesi reagoi sun yrityksiin puhua kääntäen selkänsä... Ehkä häntä alkoi pelottaa, että entä jos et sinä tahdokaan lasta pitää? Uskaltaisitko yrittää puhua asiasta joskus päiväsaikaan, vaikka jonkun yhteisen tekemisen aikana (suusrsiivous joulua varten, autossa kaksin istuminen on meillä toimivimmat ajankohdat)? Itse etenkin raskausaikana huomasin, että mulla oli päivänaikana kertynyt yks ja miljoona ajatusta, joita sitten just saman peiton alle turvallisesti köllähtäessä koitin puhua miehelle... ja tämä miestä taas raivostutti aivan suunnattomasti, että onko näistä nyt pakko keskellä yötä puhua! En tiedä, että oisko tää yleisempääkin ihan näin sukupuolivärittyneesti, että mies ei todellakaan tahdo vakavia puhua siinä sängyssä, ja naisella se taas ois luonnollinen hetki asiat esiin ottaa...

Ja älä sure, jos täältä palstalta lähtis poimimaan noi viestit "Miks kaikki hehkuttaa ihanaa raskautta, vaikka tää on ihan perseestä?!?!" niin taitais tukkimiehen kirjanpitoon kertyä enempi viivoja sille puolelle, kuin sille "Ihanaa, ihanaa, raskaus on elämäni parasta aikaa!" puolelle? :)
Ja trust me, mulla oli just noita ihan samoja pelkoja just, et miten muka jaksan kiinnostua noista asioista päivästä toiseen jonkun kuolaavan mytyn kanssa... mutta joko äitiys oikeesti tyhmens mua, tai sitten sitä vaan "sopeutui", koska ei noi asiat niin pahalta muistaakseni tunnu! Sitä paitsi meillä oli ihana helppo vauva, jonka kanssa pystyin puuhailla kaikkia muita juttuja, kierrellä kaupungilla ja treffailla kavereita - se oli mulle tosi suuressa merkityksessä jaksamisen suhteen!

 

[Yukishi]

Täällä on painittu hiukan saman tyyppisten ongelmies (tukiverkoston kanssa) ainakin alkuraskaudesta. Omat vanhempani asuvan kaukana ja sattuneesta syystä en ole oikein läheisissä väleissä heihin (Isäni väkivaltainen alkoholisti). Minkä takia  en oikein haluakkaan pitää sinne hirveästi yhteyttä. Tämän takia aikoinani 15v lähdin kotoa ja olen asunut siitä asti omillani. Sos. toimi ei oikeasti ole niin paha, kuten joku jo totesikin, itselleni siitä ei ole ollut elämän varrella muuta kuin hyötyä. Sitä kautta voi kysellä esimerkiksi tukihenkilö toiminnasta, mistä itselleni oli aikanaan suurin apu. Saa jutella ihan kasvotusten omista peloista ja ajatuksista. Mieheni puolella on kans tuota alkoholiongelmaa ja anoppi on tällä hetkellä ulkomailla ja hännellä on oma perhe huollettavana.

Kavereista suurin osa on tippunu matkasta raskauden aikana. Osa on minulle vihaisia siitä että odotan lasta, joko sen takia etteivät itse ole vielä onnistuneet saamaan tai ettei minulla tule enää olemaan heille niin paljon aikaa, mutta ihan viime aikoina olen löytänyt parista sama ikäisestä ystävästäni vauvakuumeen piirteitä.

Tosiaan ikääkin on vasta 20 joten likellä mennään ja sen verran voin sanoa, vaikka heti mieheni tavattuani ( ollaan oltu yhdessä reilu 2vuotta ja naimisissa heinäkuusta) rupesimme puhumaan lapsesta ja koin itse olevani valmis äitiyteen, olen saanut nyt raskausaikana huomata yhtä sun toista uutta. Vaikka raskaus oli suunniteltu ja vuoden yritetty, niin silti itse painiskelen välillä samojen kysymysten kanssa, mistä ihmeestä sitä omaa aikaa sitten repii ja että tulenko pärjäämään vauvan kanssa, jaksanko heräillä yöllä ja entä jos hermot ei kestäkkään. Tässä vaiheessa jopa naureskelen ajatukselle, joka pyöri alkuraskaudessa muutaman kerran mielessä, että jos en haluaisikaan pitää lasta.

Miehet on siitä jänniä että välillä ne pelkää itseä enemmän, vaikkeivat sitä näytäkkään ja jos sattuu olemaan samanlainen köriläs kuin omani, voi esittää hyvinkin pitkään iloista ja odottaa vauvan syntymistä, vaikka todellisuudessa ne pelot pyörii myös siellä kumppanin mielessä, mutta ei vaan uskalla sanoa sitä. Se voi olla yksi syy siihen ettei kumppanisi oikein osaa suhtautua sihen että kerrot hänelle peloistasi. Meillä oli just tästä asiasta ongelmaa alkuraskudesta.

 Epävarmuus vauvan syntymisestä on mielestäni aivan tervettä ja ymmärrän täysin pelkosi siitä että jäisit yksin vauvan kanssa, jos jotain tapahtuisi. Itse pelkään samaa jokapäivä, vaikkakin jo tässä vaiheessa raskautta rv29+2 päivä päivältä olen varmempi mieheni kyvyistä isyteen (halunnut lasta alusta asti). Mutta omassa elämässäni ei nykyistä ennen ole ollut mitään pysyvää ja sen takia pelkään edelleen menettäväni mieheni, tavallaan pelolla koitan suojella itseäni pettymykseltä. Mikä ei mielestäni ole huono asia.

Pikkuhiljaa olen oppinut siihen ettei elämä ehkä olekkaan niin turhaa kuin joskus ajattelin ja hyviäkin asioita saattaa tapahtua. Mitä pitemmälle raskautesi etenee sitä enemmän tulet huomaamaan itsessäsi muutoksia. Vaikka olen itsekkin käynyt kaikki mahdolliseet tunteiden kategoriat läpi, olen oppinut rakastamaan sisälläni kasvavaa lasta ja aina kun tunen liikkeet olen onnellisempi tästä tulevasta elämästä. Harvoin näkee ihmistä jolla on noin paljon rohkeutta kertoa rehellisesti kaikista raskauteen liittyvistä tunteistaan. Arvostan sitä ja olisin enemmän huolissani siitä jos sinulla ei olisi minkään laista pelkoa tai epävarmuutta tässä tilanteessa.

 

[klik]

Itselläni on ollut aivan samanlaisia pelkoja, olen tosin vasta lyhyen aikaa ollut tietoinen tästä raskaudestani, mutta kumma kuinka lyhyessä ajassa ehtii käydä kaikki pelot läpi.

Tätä raskautta ei siis ole suunniteltu, yllätys oli, hyvin hyvin suuri yllätys,
mutta mieluisa.

Kun tein positiivisen raskaustestin, pidin asian itselläni tiedossa tiukasti muutaman päivän ajan, riemastuin ensin, hienoa lapsi! mutta muutaman tunnin päästä kun yksin kotona (miehen ollessa töissä) asiaa ajattelin, alkoi pelot tulla pintaan..
Ei ei ei ei ei ei minusta ole vielä äidiksi, olen muuttanut mieheni perässä toiselle paikkakunnalle, näen entisessä kotikaupungissa asuvia ystäviäni muutenkin harvoin, entäs nyt? nyt en näe heitä senkään vertaa.. Ja samassa paukahti syyllinen olo,
olenko jo valmiiksi huono äiti kun ajattelen tälläisiä asioita?

Mieheni kanssa meillä kyllä suhteen alussa oli puhetta että lapsia hankitaan sitten
kun asiat on siinä mallilla.. Joten jossakin vaiheessa paukahti mieleen syyllinen olo siitä että nyt minä olen mennyt raskaaksi tulemalla pilaamaan mieheni elämän..

Sitten aloin hermostua siitä että mitä jos en jaksakkaan yöllä herätä syöttämään lasta tai vaihtamaan vaippaa....

Olen kertonut miehelleni, olemme keskustelleet asiasta,
pidämme vauvan ja olen päättänyt antaa tällä lapselle parhaan mahdollisen kodin.

Mutta silti pelkään kaikkia yllä olevia asioita ja luulen että pelkoja tulee mitä pidemmälle tämä raskaus etenee ja joskus varmasti tulen kysymään itseltäni että kannattiko..

Tämän matkan olen valinnut ja sillä on mentävä.

Olen 23 vuotias esikoistaodottava äiti.

 

[Pirkko90]

Täälläkin yksi 21 vuotias esikoistaan odottava :) Meilläkin vähän sama tilanne ukkelin kanssa kuin monella muulla tuntunee olleen. Olemme seurustelleet vasta kovin vähän aikaa, suhde oli uusi kun pamahdin paksuksi heti alku metreillä. Itselleni iski aivan kamala paniikki tietenkin asiasta ja epäröin aina välillä vieläkin miten onnistun äidin roolissa mutta niinkuin moni muukin on todennut että ei kukaan ole valmis äidiksi, siihen rooliin vain kasvetaan ja asioillahan on tapana yleensä järjestyä suuntaan tai toiseen. Itselläni laskettu aika olis 4 helmikuuta 2012, elikkäs melko pian ja aika mennyt aivan siivillä. Mietin joka päivä miten pärjään, kestääkö meidän suhde näin alkuvaiheessa heti perhe elämää. Ukkelini on onnekseni niin innoissaan lapsesta ja tukee minua kaikin tavoin että voin melkeimpä sanoa murehtivani turhaan tuollaisia. Me asumme kaiken lisäksi vielä eri osoitteissa vaikka minun luonani vietämme melkeimpä kaiken ajan, ukolla suur remontti talossaan meneillään ja itselläni todella pieni kaksio toisessa kaupungissa. Jaksamisia sinne!