Oliko järkevää pitää lasta sittenkään?

  • Ketjun aloittaja Ketjun aloittaja unbelebt
  • Aloituspäivämäärä Aloituspäivämäärä
unbelebt

unbelebt

Jostain jotain jo tietävä
Tästä tulee varmaan kauhea huuto ja valitus monelta äidiltä mutta kirjoitan kuitenkin.

Olen siis 21-vuotias nainen ja viikolla 18+3 raskaana. Odotan esikoistani. Mieheni kanssa asiat ovat menneet todella nopeasti,olemme olleet vasta puoli vuotta yhdessä,mutta silti päätimme pitää lapsen kun sain tietää testin olevan positiivinen viikolla 5+3. Asia on alusta asti hieman mietityttänyt minua. Voin aivan hyvin sanoa etten ole valmis äidiksi. Elin ennen railakasta elämää,vielä kesällä joimme ja juhlimme usein mieheni kanssa,vietimme aikaa kavereiden kesken ja nautimme oikeasti elämästämme. Kun sain tietää olevani raskaana,tuntui kuin elämäni olisi loppunut siihen. Kaverit ovat kääntäneet selkänsä,jopa oma isäni ei enää soittele minulle. Olen muutenkin todella yksinäinen, sillä muutin uuteen kaupunkiin maaliskuussa enkä tunne täältä ketään. Elämäni oli ennen pelkkää juhlimista ja kaverien kanssa oleilua (eli ei järkevää sisältöä),mutta välillä tuntuu että sekin olisi ollut parempi kuin tämä nykyinen aika. Mieheni on ollut alusta asti aborttia vastaan ja haluaa innolla lapsen. Olen myös onnellinen tästä mahdollisuudesta,mutta pelottaa joka päivä. Pelkään että jään lapsen kanssa yksin,nyt kun ei kavereitakaan enään ole. Mitä jos en jaksakaan hoitaa lasta tai ei edes kiinnosta. Jos nämä pelot ja ajatukset seuraa raskauden jälkeenkin? Ahdistaa että mulla on ensi toukokuun jälkeen joka päivä huollettava,en voikaan tehdä mitä tykkään tai lähteä nopean päätöksen johdosta matkalle tai juhlimaan. Näen välillä unia,viimeksi viime yönä,että sain keskenmenon. Olin siinä unessa jopa helpottunut asiasta. Mitä pitäisi tehdä? En ole kyllä valmis antamaan lasta poieskaan eikä mieheni ikinä suostuisi moiseen.
 
Upeaa että sanot tuon ääneen!! Se on ensimmäinen askel. Olette päättäneet pitää lapsen, joten nyt on vaan tehtävä elämä parhaaksi näissä olosuhteissa. Ilmeisesti lapsella tulee olemaan ainakin osallistuva isä? Entä oma äitisi, onko hänestä iloa? Onko sulla sellainen neuvolantäti jonka kanssa voisit ottaa asian puheeksi? Sitä varten ne siellä on, tukee vanhemmuuteen kasvussa eikä vain mittaa verenpainetta.

Hanki uusia tuttavuuksia. Imetystukiryhmillä on joillain paikkakunnilla odottajien iltoja. Järjestetäänkö teillä perhevalmennusta pienryhmissä? Avoimeen päiväkotiinkin voi mennä vaikkei vielä lasta olekaan, jos haluat tavata lapsiperheitä. Odottajien jumpat? Ainakin meidän paikkakunnalla on niin empaattiset imetystukiäidit että sinne on saanut itkeä muitakin murheita. Huhuile seuraa paikkakuntakohtaisissa keskusteluissa vauvafoorumeilla.

Ota selvää mitä voit tehdä vauvan kanssa, jos ajatus "pelkästä kotona olemisesta" ahdistaa. Vauvat on erilaisia, ja eri vauvojen kanssa on erilaista liikkua, mut kuulostele vaihtoehtoja. Minä olin jo 2-viikkoisen vauvan kanssa imetystukiryhmässä ja 2-kuisen kanssa vauvajumpassa - vauva ei taatusti kaivannut jumppaa, mutta minulle teki hyvää saada ihmetellä asioita ääneen toisten äitien kanssa. Meidän paikkakunnalla on myös erikseen ryhmä nuorille (alle 25v) äideille, ja MLL:n perhekahviloissa touhu on vapaamuotoisempaa.

Ja ei, en tarkoita että koko elämäsi pitäisi tästä eteenpäin pyöriä vauva-asioissa, kaverisuhteita myöten, mutta vertaistuki on korvaamatonta ja entistä tärkeämpää jos vanhat kaverit ei tue uudessa elämäntilanteessa.

Ei sinun elämäsi tähän pääty, mutta muuttuu kyllä. Huolestuttavaa olis, jos tuntematon ei yhtään pelottaisi! Mutta ei vauva ole täydellinen kahle, jotkut äidit palaavat muutaman viikon tauon jälkeen harrastamaan tai varaavat kerran kuussa vapaaillan kavereiden kanssa. Tai sitten käy niin ettei ne hetkeen kiinnosta tai ei raaski lähteä, ja hyvä niinkin. Mutta onneksi luonto järjestää että vanhemmuuteen tarvitaan kaksi aikuista :)

Muista. Niin ainutlaatuinen kuin sinun kokemuksesi, raskautesi, vauvasi ja äitiytesi onkin, niin et ole yksin. Et ole ainoa, jolla homma ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, et ainoa joka epäröi ja jota pelottaa, etkä ainoa jonka oma tukiverkosto ei enää tuekaan kun elämä muuttuu. Rakenna uusi!

Ei kukaan ole etukäteen valmis äidiksi, tarvitsee vain olla valmis kasvamaan äidiksi. Ja koska et ole valmis lapsestasi luopumaan, niin kriteerit täyttyy :)
 
veit minttuliina sanat suustani.. :)

kannattaa puhu tunteista suoraan ei piilotella niitä ku sitte ne vaa kasaantuu ja purkautaa jossainvaihees jotenki ulos...

neuvola on oiva mahollisuus puhua kun sieltä sitten voi neuvoa ja kerto mitä sun paikkakunnalla ois tarjolla sulle mikä sulle vois sopia, minkälaiset ryhmät sielläpäibn on...
 
Minttuliiina aivan ihanasti kirjoitettu. Tuli pieniä neuvoja itellekkin, sieltä täältä poimin. :)

Itsekkin vasta 22-vuotias ja välillä tuntuu että jotkut kaverit todellakin ovat unohtaneet minut näin raskauden aikana.
Positiivisen testin näkeminen ei ole mikään pikku juttu. Siinä pienenä hetkenä ku näin kaksi viivaa niin elämäni muuttui täysin. En voi edes sanoin kuvailla sitä tunnetta. Tunsin itkua, pelkoa, epävarmuutta, iloa, huolta..yms yms..
Nyt olen huomannut että kasvan koko ajan henkisesti tämän mahani kanssa ja varmasti jatkan vielä enemmän kasvua vanhemmuuteen lapsen syntymän jälkeen.
 
Raskaus aika ei todellakaan ole helppoa nuorelle naiselle, varsinkin jos kaverit ja miesystävä on "menevää" porukkaa.
Vaikka nyt tuntuu pahalta ja tiedän haluat helpotusta ajatuksiisi heti niin uskon ja toivon että se luonto hoitaa hommansa ajallaan, elikkä äidiksi kasvetaan. :)

Hyvä että miehesi on innoissaan. Pystytkö hänelle puhumaan negatiivisista tunteista?
 
Meillä on kaksi ihanaa lasta, kumpainenkin ihan tyystin suunniteltu ja rakkaudella tehty.  Silti kummankin kohdalla miettiny sitä että kannattiko kuitenkaan.  En siis missään nimessä näistä lapsistani IKINÄ luopuisi enkä toivoisi että heitä ei olisi mutta kaikenlaisia ajatuksia on tullut mieleen niin raskausaikana kuin lasten synnyttyä.

Kyllä - moni spontaani asia jää pois lasten jälkeen.  Asiat pitää suunnitella etukäteen.  Muutenhan elämä ei sinänsä muutu, rikastuu vain.

Äitiys ja vanhemmuus on jatkuvaa kasvua.  Siinä joutuu kyseenalaistamaan itsensä ja motiivinsa ja ihan kaiken.  Ja se ei lopu missään vaiheessa.

Mä korostan myös tota vertaistuen merkitystä!  Mulla on moni ystävä siirtynyt etäämmälle sen jälkeen kun musta tuli perheellinen ja moni ystävä taas on lähentynyt ja uusia tullut - nimenomaan niistä joilla on sama elämäntilanne.

Ihanaa että otit tuon asian esille etkä patoa tunteitasi!  Kaikki tunteet äitiydessä on tyystin sallittuja!
 
Raskaus ja äitiys tosiaan muutti mun elämän, eikä aina niin kovin miellyttävään suuntaan! Mutta jos kylmän viileästi raksisin paperille, että olenko lopulta enemmän saanuit kuin menettänyt tän vajaa 3v aikana, mitä on raskaus+pojan elämä kestänyt, niin taitaapi olla niin, että se saatujen juttujen lista paisuu ja pullistuu. Päälimmäisenä äitiyden kautta saadut ystävät, joko vanhoista tutuista, joiden kanssa sama elämäntilanne on lähentänyt, tai sitten ihan pelkästään raskauden tai äitiyden takia alkunsa saaneet uudet ihmiset.

En voi sanoa, että tässä edelleenkään liki 2v pojan nuorehkona äitinä (ikää tulee ennen vuodenvaihdetta 26v mittariin, vaikka en sitä aina muistakaan :D) oisin saanut nää pelot ja samantyyppiset tuskastelut poistettua elämästäni, mutta toisaalta se on vaan upeaa, miten sitä onkaan selvinnyt jo nyt tästä kaikesta! Toisinaan sitä rakastaa tota lasta yli kaiken ja toisinaan on vaan onnellinen päästessään kodin ovesta ulos yksin ja lapsen jäädessä jonkun muun vastuulle.

Mitä tulee sun ja sun miehen yhteisen elämän "nuoreen ikään", niin ei se kyllä ole mikään este! Tunnen ja tiedän monta paria, joilla tilanne on ollut sama - ja heitä katsoessa kyllä vakuuttuu siitä, että se vanhempien yhdessä viettämä aika ei mitenkään korreloi siihen, kuinka autuas perhe-elämä heillä tulee olemaan. Keskittykää siis ihan vaan rauhassa siihen, että teidän elämä nyt tulee vaan menemään tuolla raiteella ja teillä on ihan täys oikeus siitä nauttia! Enää ei eletä aikakaudella, jolloin ensin piti mennä naimisiin ja ostaa oma asunto ennenkuin sai edes harkita lasten hankkimista!

Moni muukin tossa jo sanoi, että kyllä sen kuuluukin pelottaa! Mä uskon siihen myös, just ne kaikki kyseenalaistamiset ja negatiivisetkin tunteet kuuluu siihen, että susta on kasvamassa ÄITI! Tietäisitpä vain, kuinka itsekin moooooonta kertaa raskausaikana itkin miehelle, että entä jos musta ei ole siihen, pitäisihän mies sitten huolta siitä lapsesta, jos mä en sopisikaan äidiksi!

En voi sanoa, että päivääkään en vaihtais pois, mutta puhtain sydämin voin ainakin todeta, että pidemmällä aikavälillä tätä koko tilannetta tuumaillessani olen ihan onnellinen ja varmasti myös hyvä äiti! Paskoja päiviä (toisinaan myös kirjaimellisesti!) on ja varmasti tulee olemaan, etenkin tuon uhmaikäänsä kovasti verryttelevän ipanan kanssa sitä on toivoton ja turhautunut, mutta niistäkin selviää. Onneksi joka päivä se iltakin koittaa, ja saa laittaa lapsen yöunille ;)
 
ja noita paskoja päiviä tulee jokaselle vastaan jossain vaihees.. meilläki ny sellanen vaihe päällä et huhhu en malta oottaa iltaa et saisin laittaa pojan nukkuu illal et saa ite vähä hengähtää ennen ku on pakko mennä nukkuu et sais ees parisen tuntia nukkuu öisin...
 
Kiitos aivan tuhannesti teille kirjoituksista!

Lapsen isä on kuvioissa mukana ja on todella innoissaan lapsesta. Meidän suhteessa hän on se,joka on innoissaan vaunuista ja vaatteista ja hoitamisesta ym :D silti pelottaa,koska perus pessimistisenä ihmisenä pelkään esimerkiksi menettämistä ylikaiken ja toki on käynyt mielessä että mitä jos mieheni huomaakin vauvan jälkeen ettei perhe-elämä olekaan häntä varten ja jättää minut yksin lapsen kanssa. Mutta tiedän,ettei tollaisia pitäisi miettiä,ainakaan nyt. Täytyy myöntää,etten välttämättä olisi pitänyt lasta jos mieheni ei olisi halunnut,en olisi halunnut yksin tähän ryhtyä. Pystyn puhumaan miehelleni joitakin näitä asioita,mutta tuntuu ettei hän oikein ymmärrä tai osaa sanoa mitään järkevää. Menee ehkä enemmän pelokkaaksi kun välillä puhun onko tää nyt ihan ok.

Yksi ongelma joka pelottaa nyt jo vaikka vähän liian aikasta onkin,mutta pelkään olevani lapsen kanssa todella rajoitettu senkin takia etten koskaan pääsisi kaverien kanssa minnekään ulos. No aloitetaan nyt vaikka siitä ettei kavereita edes oikein ole,mutta eipä ole hoitajiakaan. Oma isäni ei todellakaan ota,äitini on alkoholisti. Mieheni vanhemmat ovat molemmat niin itsenäisiä etteivät he ikinä ottaisi kahta tuntia pidemmäksi aikaa lasta hoitoon. Tiedän että on tyhmää ja järjetöntä ajatella tälläisiä asioita,kun ei lapsi ole vielä edes syntynyt,mutta tottakai sitä itselleenkin haluisi joskus mahdollisuuden käydä ulkona tai asioilla ilman lasta.

Tää on niin sekavaa tää kirjoittelu,oon niin hukassa jokaisen ajatukseni kanssa :D Mutta ainakin tää tuki auttaa todella paljon,mitä esimerkiksi juuri te kirjoititte. Ja mitä neuvolaan tulee,niin olen sellaisessa vähän erikoisemmassa neuvolassa (käytin ennen runsaasti alkoholia,raskauden aikana en tippaakaan) ja käyn siellä vähän useammin kun normaalissa neuvolassa. En vaan tunnu olevan samalla aaltopituudella niiden ihmisten kanssa,niillä on paljon rankempia taustoja kuin mulla. 

Täytyy miettii josko täällä tampereella olisi noita tukiryhmiä ym,niistä voisi olla apua ja mielelläni teidänkin kanssanne rupattelua jatkaisin :) 

 
Kaikenlaiset tunteet kuuluu äitiyteen ja äidiksi kasvamiseen. Ei kenenkään pidä arvostella (huutaaa tai valittaa) ketään niistä tunteista, joita toinen tuntee. Mulle tuli joskus raskauden puolivälin jälkeen kauhee pakokauhu, että apua, mä joudun synnyttämään lapseni, mä en voi enää peruuttaa tätä! Ja lapsi on siis ihan tekemällä tehty ja toivottu.

Elämä on muuttunut paljon lapsen syntymän myötä. Itsestäni on tullut jotenkin... nöyrempi. Monesti totean miehelleni, että mä en enää tiedä mistään mitään :D Tarkoitan sillä sitä, että ennen oli paljon mielipiteitä ja näkemyksiä asioista ja suunnittelin kaiken aika tarkasti. Lapsen syntymän jälkeen olen tajunnut, ettei asiat mene aina niin kuin on suunnitellut, itse asiassa aika harvoin menevät. Tässä mennään niin vauvan ehdoilla. Ja pakko on äitinä myös nöyrtyä siihen, että en aina tiedäkään mitä lapseni haluaa, mitä pitäisi missäkin tilanteessa tehdä. Tämä kaikki on ollut rankka, mutta hyödyllinen opetus :)

Mun tietääkseni MLL:lta saa lapsenhoitoapua, jos lähistöllä ei asu ketään, joka voisi lasta hoitaa. Se on kuitenkin kai maksullista...? Ja Tampereella on ainakin sellainen kuin Napapiiri ry, joka järjestää kaikenlaisia vertaistukiryhmiä ym. toimintaa äideille ja lapsille.
 
Itselläni on hiukan erilainen tapaus siinä suhteessa, että ympärilläni on erittäin suuri tukiverkosto. Mutta... Itse olen siis 17 vuotias ensiodottaja (lapsi syntyy toukokuussa kun olen jo 18) Ja kihlattuni on 19 vuotias (heinäkuussa 20). Meillä on suhdetta takanapäin vain reilu vuosi ja kihlausta päivää vaille kuukausi. Päätimme yhdessä lapsen pitämisestä. Molemmat olemme alusta asti tienneet, että emme ole valmiita, mutta kuten oma äitini sanoi: "Vanhemmaksi kasvetaan odotusaikana ja lapsen kasvaessa"
Toisin sanoen KUKAAN ei ole valmis äidiksi, vaan hän kasvaa, kuten lapsensakkin. Panikoin usein erilaisia asioita, mutta uskon, että pärjään. Vaikka jäisin täysin yksin.. Pelkään, mutta tiedän, että aina on joku, joka auttaa.
Ja nuoresta iästäni huolimatta olen valmis antamaan tukea myös sinulle, kuten moni muukin :) Joten tänne vaan kirjoittelemaan murheista, kun siltä tuntuu :)
 
Kiitos kun mainitsit tosta napapiirin toiminnasta,en ole ikinä kuullutkaan :) MLL juu antaa lapsenhoitoon apua,tosin se maksaa ja on vissiin aika arvokasta...
Kai tää tästä sujuu,pakokauhu vaan välillä iskee ja pelko siitä kun ei ole mitään tukiverkostoa ympärillä :( Vloekki vaan,oo onnellinen että sulla on kunnon tukiverkko ympärillä,se on tärkeetä :)

Varmasti tulee kirjoiteltua tänne useinkin,auttaa kun voi jakaa jonkun kanssa näitä asioita :)
 
unbelebt, sos.toimella on näissä jutuissa joskus vähän huono maine, mutta lastensuojelulla on oikeasti tarkoitus suojella lasta eikä kiusata vanhempia, eikä sitä varten tartte olla väkivaltainen juoppo hulttio. Tahtoo siis sanoa, että sos.toimestakin voi saada apua mm. verkoston kartoittamiseen (sekä henkilökohtaisen että "viranomaisverkoston"), tai esim. perhetyöntekijän joka käy sovitusti (esim. kerran viikossa) ihan kotona auttamassa arkisissa jutuissa, kertomassa tarjolla olevista palveluista jne. Älä pelkää kysyä!
 
Tänne olikin tullut jo ihania kommentteja, eikä mulla olekaan tuohon oikein mitään lisättävää enää :)

Itsekin olin 21-vuotias odottaja, tosin lapsi oli pitkään haaveiltu.. Mut täytyy vain sanoa, että ei sosiaalisen elämän täydy loppua siihen kun vauva syntyy. Kyllä, vauva sitoo tosi paljon ja imetysmaratoonit on välillä rasittavia, mutta voihan sitä vauvankin kanssa liikkua! Toukokuu on hyvä aika saada vauva, sitten kun toivut vähän synnytyksestä, voit napata vauvan rintareppuun ja viettää ulkona vaikka koko päivän! Mä lähdin heti liikkeelle kun tyttö syntyi, ja käytiinkin tosi paljon kaupungilla ja kavereita tapaamassa :)

Ja mullakin vertaistuki puuttui irl-elämästä lähes täysin, mutta loistavaa tukea unettomiin öihin ja muihin sain juuri keskustelupalstalta! Enkä mä sen lisäksi hirveästi kaivannutkaan muuta vertaistukea, suosittelen :D Ja onneksi sulla on osallistuva mies, niin pääset ulos myös yksin välillä!

Siis toki lapsi sitoo ja menemisiä täytyy suunnitella paljon enemmän kuin ennen.. Mutta that's it. Varsinkin pikkuvauvan kanssa on tosi helppo lähteä hengaamaan kavereiden kanssakin (jopa meidän itkupillin kanssa, joka rauhoittuikin ainoastaan rintarepussa kävelyyn :D).

Ja hei tänne saa kyllä purkaa kaikki, me kyllä kuunnellaan, eikä täällä ole tapana ketään suoralta kädeltä tuomita! :)
 
Todellakin on hienoa että tunnistaa tunteet itsessään ja usklataa tuoda ne esiin, siellä neuvolassakin mistä saa sitten hyviä neuvoja.

Onhan se järkyttävän tunteellista ja mullistavaa toi lapsen saaminen.... Meilläkin oli täysin toivottu lapsi mutta silti raskauden aikana tuli välillä tunne et voisko tän vielä perua, ei tuu mitään jne. Tyttö kun synty niin sithän ne tunteet vasta heittelikin, oli niin ihana olo mutta siellä taustalla välillä pieni "piru" kuiskutteli et oliko tää sittenkään hyvä juttu, kannattiko....
Mutta tyttöni on rakkain asia päällä maan enkä vaihtaisi elämääni iloineen ja suruineen mihinkään :)
 
Unbelebt, älä vielä sure niitä aikoja, kun tahtoisit olla vauvasta hetken aikaa erossa... varmasti saatte tukea! Ja etenkin kun sulla ilmeisesti on vähän rankempi tausta, niin uskoisin sulle neuvolassakin varhaista perhetyötä tarjottavan, älä pelkää ottaa sitä vastaan! :)

Ja vaikka ne isovanhemmat tässä vaiheessa ehkä vaikuttaisi siltä, ettei niistä ole apua, niin saatat tulla vielä yllättymään... jos tämä on heidän ensimmäinen lapsenlapsensa, niin ehkä hekin vielä kasvavat tilanteeseen.

Helppo se on tuon tilanteen jo "kauan" aikaa sitten kokeneena täältä huudella, mutta koita vain kestää ja anna niille tunteille aikaa. Suuri osa niistä johtuu myös ihan jo pelkästään niistä ah niin ihanista hormoneista, ja saatat saada vielä monet naurut, kun parin vuoden päästä näitä puheitasi luet ;)

Täältä varmasti löytyy vertaistukea ja kuuntelevia korvia, naputtelet tänne vaan kaiken sen maailmantuskan, niin oot ainakin saanut johonkin purkaa! Tsemppiä!
 
Olin ollut mun miehen kanssa n. 3 kuukautta yhdessä kun tulin raskaaks. Olin innoissani ja niin oli mieskin, mutta välillä mulle tuli kauheita paniikkeja, että mihin kaikkeen oonkaan nyt sitoutunut.

Meillä oli ollu just semmonen villi rakkauden kesä, joka päivä tehtiin kaikkea jännää ja ihanaa ja tuli siinä juhlittuakin jonkun verran. Sellaista vastarakastuneiden meininkiä. Kun tulin raskaaks (olin 21-vuotias), piti hyväksyä se että spontaani juhliminen ja aamuyöhön valvominen ei tuu enää kysymykseenkään.

Tuntui ikävältä että meillä oli ollut niin vähän aikaa vaan toisillemme.

No, oon onneks aina halunnut saada lapsia, ja tää mies on ihana, unelmieni mies. Kaikki oli kunnossa mut silti koin välillä pakokauhua.

Nyt meidän lapsi on 7 kuukautta vanha ja se on parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut. Me ollaan perhe, minä ja mies ollaan opittu oikein hyviks vanhemmiks. Vaikka alussahan me vasta ollaan :) Kaikki raskaudenaikainen epäröinti on poissa. On ihanaa kun on aina jotain mitä odottaa ja minkä vuoksi tehdä asioita, kun on toi pikku piukula jonka kasvua seurata.

Onnea matkaan! Hyvä että puhut rehellisesti tunteistas, niissä ei oo mitään väärää.
 
Kiitos taasen kaikille vastauksistanne,on ihanaa kun ihmiset tulevat kertomaan omia mielipiteitään ja antamaan neuvoja. Nämä oikeesti auttaa,varsinkin nyt kun taas on ollu paha päivä.

Äsken koitin miehelleni sanoa asiasta ja pakokauhun vallassa itkin miten joudun luopumaan elämästäni,ystävistäni ja kropastani. Mulle siis oma kroppa ollut aina tosi kriittinen juttu ja nää raskauden tuomat muutokset on ottanut tosi koville. Tuntuu todella itsekkäältä ja pinnalliselta mutta en voi mitään :( Näihin asioihin mieheni ei sanonut mitään,käänsi vain kylkensä ja alkoi nukkumaan. Kai sitäkin pelottaa kun tällä tavalla epäröin koko ajan.

Keskustelupalstat ainakin on nyt auttanut,kun täällä saa puhua ja kertoa omista jutuistaan ja peloistaan avoimesti ja yllättävän moni ihminen on kokenut samoja fiiliksiä. Olin jossain vaiheessa tosi peloissani että olenko joku hullu tai sairas kun mietin tälläsiä,yleensä kun raskaudesta sanotaan että se on niin ihanaa ym. Mulla ei oo ihan niin mennyt.

Eniten pelottaa aika lapsen kanssa,sitten kun se on syntynyt. Että mitä jos en jaksa hoitaa,leikittää,ruokkia tai herätä öisin tai ennen kaikkea jos mua ei kiinnostaisi.Mutta haluan jotenkin uskoa että nämä asiat tulevat luonnollisesti sitten kun lapsi on syntynyt ja toivon että voin vuoden päästä sanoa että lapsi on parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut.

 
Moikka! Itse tulin raskaaksi 21-vuotiaana, miehen kanssa olin silloin seurustellut puolivuotta. Olimme kyllä puhuneet lapsista, mutta emme yrittämällä yrittäneet lasta. Raskausaika pelotti, monet ystävät katosivat elämästäni, koska heillä ei ole lapsia. Sain suoraan kuulla kuinka tylsä minusta on tullut kun en käy enään baarissa juomassa. Meidän pojan synnyttyä olen ollut niin kiireinen mukamas etten ole ehtinyt nähdä kavereita. Oikea syy on se, että nautin tällä hetkellä niin paljon siitä että on tuo pieni poika, jota rakastan yli kaiken.
Ole huoletta, rakkaus lapsea kohtaan kasvaa pikku hiljaa raskauden myötä, ei ne tunteet heti tule.
Mutta sen verran voin sanoa, että kun saat sen pienen käärön synnärillä syliisi, niin ihan vcarmasti sydämesi pakahtuu rakkaudesta sitä pientä olentoa kohtaan :)
Voimi sinne ja kyllä se vielä iloksi muuttuu :)
 
..lähes koko elämäsi. Se tuo mukanaan unettomat yöt, itkua ja väsymystä, yksinäisyyttä kavereiden lähtiessä.
Et ehkä enää jaksa pitää itsestäsi huolta aikaisemman tavoin. Ehkä lihot, etkä saa kiloja heti raskaudenkaan jälkeen pois.
Ehkä huomaatkin, että ystäväsi eivät ole oikeita ystäviä ja jäät yksin. Ehkä olet tämän takia yksinäinen ja ehkä lannistunut, jopa masentunut. Lapsi vaatii huomiotasi joka ikinen tunti päivässä, työvuorosi on loputon matka käsittämättömän kaukana häämöttävään määrittelemättömään päämäärään. Ehkä lapsen tulo tuo myös ongelmia parisuhteeseesi. Pahimmassa tapauksessa vauva voi koitua parisuhteesi kohtaloksi. Kaikki tämä, ja paljon muuta
voi odottaa sinua, kun valitset osaksesi äitiyden.

Et ehkä tunne olevasi oikeassa paikassa. Kyseenalaistat valintasi, etkä ehkä tunne elämää suurempaa sidettä lapseesi. Ehkä ajattelet, että elämäsi olisi helpompaa ilman tätä muutosta ja valintaa, ja se on totta, niin se olisi. Mutta ei ole enää - olet valinnut äitiyden.
Mutta malta vielä...

Äitiys tuo myös mukanaan uuden ja rikkaamman, avaramman tavan katsoa maailmaa. Antaa mahdollisuuden kokea maailmassa ainoan täydellisen pyyteettömän rakkauden, äidin rakkauden. Saat katsoa ylpeänä oman lapsesi kasvua, aidoksi omaksi persoonakseen. Sydämesi saattaa pakahtua monenmonta kertaa, kun lapsesi kertoo tai osoittaa rakastavansa sinua, luottavansa sinuun - ja voit tietää olevasi hyvä äiti.
Ei ole olemassa tärkeämpää ja arvokkaampaa osaa, kuin äitiys!

Ja vaikka et vielä tuntisikaan näin, et tietäisi vielä vastoinkäymisistä käytännössä - etkä tietäisi, miltä tuntuu rakastaa jotain enemmän kuin omaa elämäänsä, se tulee vielä tapahtumaan.
Anna itsellesi aikaa kasvaa Äidiksi.
Äidiksi ei tulla vain synnyttämällä lapsen - Äitiys on paljon muuta, oppimista ja kokemista, rakastamista, anteeksi antamista ja pyytämistä. Äitiys on vaikeaa, mutta ihanaa.
Sinun ei kuitenkaan tarvitse tuntea näin heti, eivät kaikki muutkaan ole tunteneet niin.
Kaikki lapset käyvät joskus vanhempiensa hermoille, ja lasten hyvin voinnin eteen tehdyt päätökset tuntuvat monesti uhrauksilta. Kuitenkin olemme ylpeitä äitiydestämme, emmekä vaihtaisi sitä mihinkään.

Oma matkani Ylpeään Äitiyteen kesti monta vuotta.
Sain ensimmäisen lapseni 16-vuotiaana. Toisen 18-vuotiaana, ja
kolmannen 22-vuotiaana. Vasta kolmannen lapsen jälkeen, voin sanoa
olevani aidosti ylpeä äitiydestäni ja rakastavani lapsiani eniten maailmassa.
Matka aikuisuuteen ja äitiyteen on ollut pitkä, raskas, jopa mielenterveyttä koetteleva - mutta se on
tehnyt minusta sellaisen ihmisen, joka haluankin olla. Ja lapseni muistuttavat minua hymyillään joka päivä siitä,
miten tärkeää on olla hyvä ja huolehtiva äiti. Kun koko muu maailma kääntää sinulle selkänsä, lapsesi ovat aina omiasi, sinun rakkaimpiasi. Jos opetat heidät heitä rakastamalla, rakastamaan takaisin, he eivät koskaan lähde luotasi.
Ja mitä tulee kavereihin ja juhlimiseen, sillekin on aikansa tulevaisuudessa, ja hyvällä järjestämisellä, tuttavilla tai ammattipalveluilla, voit saada omaakin aikaa itsellesi.

Vaikka et pystyisi vielä nauttimaan olostasi, tai odottaisi innolla tulevaa, toivotan sinut tervetulleeksi maailman parhaaseen ammattiin, äitiyteen! Toivottavasti vielä pääset nauttimaan sen parhaista osista!
 
Takaisin
Top