Oletko alkanut katumaan raskautta?

Kali

Kali

Sanavalmis juttuseppä
Tammikuiset 2027
Tämmöinen vähän erilainen aihe raskaudesta.

Ensinnäkin mä oon alkanut tuntemaan että raskaus olikin virhe. Taustalla meillä esikoisen yritystä puolitoista vuotta ja viime kuussa tein positiivisen raskaustestin jälleen kerran. Aluksi oli kova pelko keskenmenosta, kun mulla niitä aiemmin 2 + monta kemiallista. Viime viikon maanantaina ultrassa löytyi syke vaikka vastasikin 2 päivää pienempää. Aluksi pelkäsin keskenmenoa senkin jälkeen kunnes viime viikonloppuna tuli tunne että oliko tämä raskaus sittenkin virhe. En tiedä mitä ajatella, keskenmeno ei pelota enään vaan melkeinpä ennemmin se jos tämä sujuukin hyvin loppuun asti. Aiemmissa keskenmenneissä ei tälläisiä tunteita ollut vaikka pisin oli 8+2 kun keskeytynyt keskenmeno todettiin ja nyt pelottaa mitä mä oon mennyt tekemään. Toki voihan tämäkin vielä mennä kesken..

Onko kellään ollut siis samankaltaista katumusta raskaudesta ja mitä ootte tehnyt? Onko se mennyt ohi ja jos on kuinka kauan sitä on kestänyt?
 
Olen katunut kahdessa edellisessä ja tässä kolmannessakin. Itse näkisin, että kyseessä on mielen oma prosessi käydä läpi muuttuvaa elämäntilannetta nyt, kun haaveista/toiveista on tulossa totta. Olen ajatellut, että ne ovat vain tunteita ja menevät ohi enkä jää niihin liiaksi kiinni.

Esikoista odottaessa kadutti, että olen pilannut elämäni ja tulen viettämään loppuikäni eristäytyneenä kotona. Ajattelin, että mulla tule enää olemaan omaa elämää, koska hoidan tästä eteenpäin vain lasta. 🤪 Pimppikin tuhoutuu ja lihon niin, etten mahdu oviaukosta ulos.

Nuo tunteet meni ohi, kun vauva oli noin puoli vuotta. Mulle iski aika paha synnytyksen jälkeinen masennus, mutta kun se saatiin kuriin niin vauva tuntui parhaalta asialta ikinä. 🩷

Toisen kohdalla pelotti, ettei saada näitä ikinä hoitoon ja ei saada koskaan enää parisuhdeaikaa. Joskus alkuraskaudesta kaduin koko hommaa. Synnytys ja vauva-aika oli kuitenkin tosi korjaavia kokemuksia, koska synnytyksen jälkeinen masennus ei uusinutkaan. Rakastin vauvaa heti järkyttävän paljon.

Nyt kolmatta odottaessa taas kaduttaa, että elämä on ohi eikä päästä enää minnekään. 🤣 Anteeksi kun nauran, mutta näköjään käyn nämä samat ahdistukset jokaisen raskauden alussa läpi. Uskon, että nämäkin katumisen tunteet menee ohi viimeistään synnärillä.
 
Sanoisin, että tällaiset ajatukset ja tuntemukset ovat ihan normaaleja ja ymmärrettäviä. Kyse on kuitenkin suuresta muutoksesta ja varsinkin pitkän yrityksen jälkeen onkin sitten uuden edessä. Onneksi aikaa on kypsytellä ja sopeutua 9 kk, tosin tuskin menee kuin muutama viikko, niin ajatukset ovat jo ilon puolella.

Mulla tällaisia ajatuksia jossain määrin oli, kun vielä yli nelikymppisenä suunnitellusti tulin raskaaksi. Vaikka oli asiaa pohdittu ja toivottu raskaus, niin silti mietin, että olikohan nyt sittenkään hyvä idea. Mietin myös, miten lähipiiri suhtautuu. Kuitenkin nämä ajatukset väistyivät melko nopeasti ja oli ihana päästä vielä kertaalleen kokemaan tämä.
 
Mulla vaan ajatukset menneet siihen pisteeseen, että keskenmeno melkein tuntuisi helpommalta kuin loppuun asti menevä raskaus. Oon ihan sekaisin ja en tiedä tai ymmärrä mistä nämä ajstukset kumpuaa yht äkkiä, kun aluksi oli kova pelko keskenmenosta tosiaan koko alkuraskauden siihen asti kun ultrasta oli kulunut muutama päivä. Jolloin aloin katumaan koko raskautta ja aloin ajattelemaan että ehkä en halua äidiksi että musta ei oo siihen.

Pelottaa ja tuntuu hirveän pahalta ja kamalalta ihmiseltä. Kun kumminkin ollaan joulukuusta 24 asti yritetty. Ja en oo pelännyt näin paljoa missään keskenmenneessä. Tuntuu että tämä oli hirveä virhe, kun en kumminkaan osaa olla äiti ja en oo enään varma haluanko olla.
 
En kuvaisi tuntemusta ihan katumukseksi, mutta mä menin synnytyksen käynnistystä edeltävänä iltana aivan sekaisin että mitä helvettiä mä olen tekemässä, en mä ole valmis tähän. En oikein edes päässyt ajatusten kanssa mitenkään sinuiksi kun kirjaimellisesti 12 h myöhemmin piti lähteä sairaalaan ja 24 h siitä pojat oli jo maailmassa. 😅 Mut olen sitä mieltä ettei kukaan oo oikeasti valmis vanhemmaksi, noh, oikeastaan missään vaiheessa. Just kun oot tottunut yhdenlaiseen arkeen lapsen kanssa, on joku kehitysvaihe ohi ja kaikki muuttuu taas. Ja sehän tässä onkin oikeastaan ihanaa.

Et komppaan @Amand4 että nämä on erittäin normaaleja ajatuksia vaikka olisivat voimakkaitakin. Sun tilanteessa varsinkin tuntuvat ymmärrettäviltä, kun niin pitkä odotus ja monia menetyksiä taustalla.

Sopeutumisaikaa on vielä paljon jos ja toivottavasti kun kaikki menee hyvin, eikä se äitiroolikaan synny mitenkään itsestään sillä hetkellä kun lapsi putkahtaa ulos (no, joillain ehkä, mut itse olin ainakin pari ekaa viikkoa aika vaan vaipanvaihto- ja maitozombi). Kaikenlaiset tunteet on ok ja tärkeitäkin tulevan kannalta. Voimia 🫶🏻
 
Tuttuja tunteita täältäkin ja mun mielestä hirmu inhimillisiä.❤️ Äitiys on kuitenkin iso muutos ja siinä on ihan uuden edessä. Itselläkin ollut jokaisessa raskaudessa näitä ajatuksia ja esikoisen kanssa oli myös vauvan kanssa. Hän ei ollut mikään helppo vauva ja kärsin todennäköisesti jonkin asteisesta synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Jouduin kohtaamaan ja hyväksymään aika synkkiäkin ajatuksia. Ja siitä huolimatta en koe näin jälkeenpäin että olisin ikinä ollut huono äiti. Ihminen vain, joka on opetellut uutta elämää ja roolia. Ja olen kuitenkin aina tiennyt haluavani äidiksi, joten todella pimeätkin ajatukset tuntuivat todella vääriltä ja pidin itseäni juurikin kamalana ihmisenä.
Ja itse ajattelen että tapoja olla äiti on niin paljon kuin on äitejäkin. Se on valtava elämänmuutos alkuun ja muuttaa elämää, mutta itseään ei tarvitse sen vuoksi kadottaa/muuttaa toisenlaiseksi.❤️

Paljon voimia ajatusten kanssa ja toivotaan että raskaus päättyisikin tällä kertaa hyvin.❤️🫂

Ja hormonitkin on ihan pimeitä mielialan myllertäjiä. Eli nekin voivat ihan varmasti pahentaa näitä ajatuksia.😅 Pikkuhiljaa taas pääsen itse tästä kaameasta babyblues kuopasta ylös, jossa olen rämpinyt viimeiset pari viikkoa. Vaikka tiesin että tämä on taas edessä niin on tämä taas ollut kyllä raskasta😬😮‍💨
 
Mulle tuli viimeksi viikko sitten (30. rv:n alussa) pienehkö pakokauhu että mitä olenkaan tekemässä, ja apua tää voi hyvinkin syntyä jo 10 viikon päästä, enkä ole vielä yhtään valmis siihen 😅 Kai se uusi vaan aina pelottaa. Mutta onneksi valtaosa muutoksista tapahtuu suht-hitaasti ja niihin on aikaa sopeutua.

Enemmän tai vähemmän voimakkaita pelon ja epävarmuuden tunteita onnistuneeseen raskauteen liittyen on ollut välillä sekä yrityksen että raskauksien aikana (ensimmäisiä kertoja pian sen jälkeen, kun kumppani näytti vihreää valoa ehkäisyn pois jättämiselle, ja yhtäkkiä olikin itse päätettävä haluaako vanhemmaksi eikä voinut mennä 'piiloon' sen taakse että kumppani haluaa vielä odottaa). Mikä on ymmärrettävää, onhan se iso muutos ottaa liki 20 vuodeksi vastuu toisesta elävästä olennosta, ja raskauden aikana keho käy läpi isoja muutoksia ja kuormitusta johon ei pysty itse juurikaan vaikuttamaan. Mutta uskon kyllä että vanhemmuus myös palkitsee ja on pitkässä juoksussa antoisaa, kun pieneen alieniin kiintyy koko hormoniarsenaalinsa voimalla - joku jo raskauden aikana, toiset vasta ennemmin tai myöhemmin synnytyksen jälkeen.

Jos asiasta on iso huoli, suosittelen kyllä puhumaan siitä jo varhaisessa vaiheessa neuvolassa. Ja kumppanin / muiden luotettavilta tuntuvien läheisten kanssa - pelot pienenee ja muuttuvat käsiteltävän kokoisiksi niistä puhumalla, ja asioilla on taipumus järjestyä, vaikkei aina menisikään yhtä sujuvasti kuin Stromssössä.

Mun kohdalla epävarmoissa hetkissä lohduttaa kovasti että tämä on yhdessä toivottu ja suunniteltu juttu. Ja mielestäni meillä on molemmilla siinä mielessä realistinen kuva vanhemmuudesta että luotan toisen pysyvän tukena ja rinnalla silloinkin, kun se ei ole pelkästään hauskaa.
 
Kiitos vastauksista kaikille!

Mä puhuin tästä äitini ja isäni kanssa aiemmin tänään. En tiedä vähän huonosti mitään vastakaikua sain pelkoihin. Toinen sanoi menee se ohi jne ja toinen lähinnä lisäsi pelkoa sanomalla että siihen vauvaan tosiaan sidottu loppuelämäksi jolkain tasolla ja että alku on varsinkin hirvittävän vaikeaa ja kannattaa kuulemma miettiä tarkkaan onko siihen valmis. Eli vähän ääripäästä toiseen ääripäähän castaukset.

Mietin pitäisikö miehelle puhua myös? Mutta pelkään että käsittää väärin ja ajattelee jotenkin väärällälailla mitä sanon. Joten pitäisi miettiä miten kerron näistä ajatuksista hänelle...
 
@Kali Komppaan muita yllä kommentoineita, hyvin samaa mieltä kaikkien kanssa.

Suosittelen ehdottomasti juttelemaan miehesi kanssa, ja jos ajatukset ei ala hellittää, myös neuvolassa. Vauvan tuloon on aikaa sopeutua, mutta se on todella iso muutos elämässä ja on hyvä harjoitella tässä vaiheessa puhumaan puolisosi kanssa kaikenlaiset ajatukset läpi ja jatkaa samaa koko raskausaika ja vauvan synnyttyäkin!

Voi tehdä hyvää pallotella puolison kanssa asiaa vaikka tarkemmin, mitä ne asiat on mitkä vauvan tulossa pelottaa yksityiskohtaisesti? Univaje, vastuu vauvasta, oma aika, kehon muutokset, mielialaan liittyvät jutut, miten vauva vaikuttaa parisuhteeseen... Monesti niihin voi yhdessä löytää ratkaisuja. Ja semmoset keskustelut auttaa myös mielikuvien tasolla teitä molempia valmistautumaan vauvan tuloon.

Ajattelen, että varmasti jokaista ensimmäistä lasta odottavaa mietityttää ja pelottaakin nämä samat asiat, vaikka vauva olisi kuinka toivottu ja pitkä yritys takana.

Tsemppiä, toivottavasti kaikki menee teillä hyvin!
 
Takaisin
Top