Olen alkanut inhota miestäni synnytyksen jälkeen, ei huomioi enää minua ollenkaan

[yksin yksinäinen]

Vauva syntyi marraskuussa ja alusta asti olen kokenut jääneeni herkässä tilanteessa vaille puolisoni rakkautta ja huomiota. Vauvaa hän hellii ja ihannoi, minä olen kuin ilmaa vauvaan verrattuna. Tämä on herättänyt minussa jopa haluja omia vauva itselleni, ja naurettavasti tunnen jonkinlaista mustasukkaisuutta kumpaakin kohtaan! Osansa varmasti hormonimyrskyllä, myös raskausaikana oli hankalia ajatuksia ja tunteita, ja vaikka ne nyt ovat ihan erilaisia niin tunnen edelleen olevani jotenkin liian täynnä kaikkea negatiivista tunnetta siihen nähden, että esikoiseni on juuri syntynyt. Luulin, että tämä raskaus ja vauva sitoo meidät yhteen tiukemmin, ja että ollaan kolmen ihmisen perhe tiiviissä yhteisessä rakkaudessa ja sellainen supertiimi. Ollaankin kaksi aikuista ihmistä, jotka rakastaa vauvaa, mutta välillä tuntuu kuin olisimme toistemme kilpailijoita ennemmin kuin rakastavat puolisot. Olen jopa alkanut miettiä rakastanko miestä enää. Puheeksi otin nämä tuntemukset kerran ja miehen ihmettely johti lähinnä noloon oloon että olen huomionkipeä ja säälittävä. Kun vauvahan on tärkein! Tietenkin onkin, pieni meistä niin riippuvainen ihmisen taimi. Mutta surettaa, ettei perheemme tunnu perheeltä. Olenko jotenkin epärealistinen ja itsekäs?

 

[yksin yksinäinen]

Ja otsikko nyt ehkä hiukan liian jyrkkä, mutta välillä tosiaan tunnen ihan inhoa miestä kohtaan. Tuntuu myös, että raskaus ja synnytys olivat niin iso juttu ja kehoani suuresti rasittavia asioita, että jo tämän ponnistuksen myötä olisin ansainnut arvostusta. Mutta kaikki onkin jotenkin itsestäänselvää ja olisi miehelleni se sama vaikkei minua olisi edes olemassa enää, hommani kun on hoidettu jo.

 

[Selah]

Onpa ikävän kuuloinen tilanne. Esikoisen syntymässä kaikki on niin uutta, että dynamiikka etsii paikkaansa vielä jonkun aikaa. En itse kokenut noita tunteita, meillä mies koki jääneensä ilman huomiota ja minä taas pidin sitä ihan naurettavana kun olinhan juuri synnyttänyt ja tehtäväni on hoitaa vauvaa ja juurikin mieluummin odottaisin että mieheni avustaa minua jotenkin aiempaa enemmän.

Sanoisin että puhukaa paljon, vaikka tulee tyhmä olo niin ne ovat silti tunteita joita tunnet ja ne luovat pohjaa tämän hetken (ja tulevan) elämänlaadulle. Itsekkin ajattelin että lapsi yhdistää, mutta olen todennut että lapsen jälkeen on ollut vaikeampaa keskittyä toiseen ja löytää aikaa jutella, varsinkaan kun lapsi kasvaa. Hämmentää kun tuo odotus tiiviistä perheestä ei täyty.

Koska miehesi reaktio tunteisiisi on lähes pöyristynyt niin ajattelisin sen tarkoittavan ettei hän tunne sinua kohtaan sellaisia tunteita mitä sinusta tuntuu, mikä on hienoa. Eli jutelkaa avoimesti ja jaa edelleen vaikka tuntuu hassulta, ennenkuin isompi katkeruus saa sijaa. Jostain syystä tunnet mitä tunnet ja miehesi osaa huomioida sen vain jos kommunikoit siitä. Et ole epäreilu tai itsekäs, luultavasti tarvitset vain erittäin pieniä signaaleja jotka kertovat miehesi ajattelevan että olet edelleen tärkeä.

Tsemppiä!

 

[JospaJoskus]

Olen viimeisilläni raskaana ja pelkään saavani samanlaista käytöstä osakseni synnytyksen jälkeen. Pelkään, että olen merkityksetön kaikille läheisille sen jälkeen.

Olen todella yksinäinen suhteessani tällä hetkellä eikä asia ole aina ollut näin. Huomasin jo jokin tovi sitten, ettei puolisoni kuuntele kun puhun. En tarkoita etten tulisi kuulluksi (vaikkei sitäkään tietenkään sitten tapahdu), vaan hän ei ihan oikeasti kuuntele minua. Olen nyt useaan otteeseen kertonut jotain asiaa hänelle ja lakannut vain puhumasta kesken lauseen, kun olen huomannut ettei hän kuuntele. Tätä on tapahtunut ueassa eri tilanteessa. Joskus hänellä on puhelin kädessä, joskus katsoo tvtä ja joskus vaikka vain kävelee tai ei tee mitään. Hän ei edes huomaa, kun lakkaan puhumasta. Se tuntuu todella todella pahalta.

Hän ei myöskään vastaa viesteihini kuin yhdellä sanalla (ellei itse tarvi jotain), vaikka muutoin puhelin on kädessä ja näen kuinka laittaa ystävilleen viestejä ja on aidosti kiinnostunut heidän tekemisistään ja asioistaan.

Hän ei ole toviin halunnut seksiä eikä muutakaan läheisyyttä, kuin pienen ohimenevän "pakollisen" tuntuisen hetken nukkumaan mennessä, kun olen saanut pari sipaisua olkapäähän. Olen pyytänyt muutaman kerran esimerkiksi jalkahierontaa tai silitystä niitä saamatta. Seksin vielä ymmärrän, kun olen itse niin kipeä ja hän ei ehkä ole niin innoissaan raskaana olevan kanssa touhuilusta. Vaikka olen ilmaissut, että on muitakin keinoja kuin yhdyntä.

Hän ei järjestä enää yhteistä tekemistä ollenkaan meille. Ei minkäänlaista.

Olen siis lakannut pyytämästä, olen lakannut puhumasta ja aion keskittyä itseeni ja vauvaan. Silti tuntuu pahalta. Tuntuu pahalta olla yksinäinen suhteessa.

En halua suhteessa ruinata välittämistä tai arvostusta tai sitä, etten olisi toiselle itsestäänselvyys. Haluan, että vuokseni nähdään edes hieman vaivaa. En pyydä paljoa.

Minulla on ollut vaikea raskaus liitoskipujen vuoksi. Vaikeampi kuin kaksi aiempaa. Tämä on kuitenkin meidän ensimmäinen yhteinen lapsemme ja koen olevani vain väline joka synnyttää hänelle lapsen..