Mitkä asiat vanhemmuudessa ovat niitä, joista voisi puhua avoimemmin?

[Sohwia]

Tuleeko teille ylipäätänsä mitään asioita mieleen liittyen vanhemmuuteen mistä voisi puhua avoimemmin ja jos tulee niin mitä?

Itsellä tulee ekana mieleen se, että en kaikille tai en juuri kenellekkään pysty kertomaan avoimesti siitä miten väsynyt mä olen välillä. Tai miten välillä tulee hetkiä, kun vain romahdan, kun arki on liian raskasta. Edelleen tulee sellainen paska äiti fiilis sen takia, kun en vaan aina jaksa, enkä siitä oo juuri kenellekkään edes sanonut. Itseasiassa mies on varmaan ainoa, joka on nähnyt sen, kun en vaan jaksa. Joten tää on yksi asia mistä pitäisi ylipäätäänsä puhua avoimmin ja etenkin kun ite pitäis yrittää puhua tästä muille. Tiedän nimittäin lähipiiristä monia muitakin äitejä, jotka ovat tunteneet samalla tavalla kuin itse ja jotenkin muillakin on ollut samanlainen häpeä, kuin itsellä.

 

[Ginger]

Ehdottomasti avoimemmin (ja hyväksyvämmin) pitäisi käsitellä juurikin vanhempien omaa vointia ja jaksamista. Olen työn ja opiskelujen myötä törmännyt monta kertaa siihen, miten vanhemmat kokevat avun hakemisen omaan tilanteeseensa suurinpiirtein samaksi asiaksi kuin lastensuojelun piiriin joutumisen. Jo silloin, kun tuntuu, että kohta voimat voivat loppua, voi apua hakea ja se saattaa auttaa niin, etteivät voimat sitten lopukaan. Ennaltaehkäisyä ja paremmin tarjolla olevaan apuun tarttumista, rehellisyyttä ja avoimuutta. Tuntuu vaan, että kun ei puhuta tarpeeksi avoimesti tästä, monella on niin vääränlainen käsitys tarjottavasta avusta. Mielestäni esimerkiksi neuvoloissa pitäisi tuoda positiivisemmin esille kuntien perhetyötä.

 

[Vargynja]

Samaa mieltä, vanhempien voinnista ja jaksamisesta pitäisi puhua avoimemmin. Ja siitä että on ihan ok, jos ei jaksa ja on vain hyvä jos hakee silloin apua. Kuten Gingerkin sanoi siitä tarjolla olevasta avusta pitäisi kertoa herkemmin. Samoin vanhemmuuteen liittyvistä negatiivisista tunteista, kuten siitä kuinka raivostuttavia ne lapset osaa olla pitäisi puhua avoimemmin. Saataisi ehkä poistettua myyttiä siitä että niitä pilttejä vain ja ainoastaan rakastetaan eikä muunlaisia tunteita saisi olla. Eikä sitten tavallisten äitien tarvitsisi tuntea häpeää siitä nurjasta puolesta.

 

[Kaarin]

Samoin vanhemmuuteen liittyvistä negatiivisista tunteista, kuten siitä kuinka raivostuttavia ne lapset osaa olla pitäisi puhua avoimemmin. Saataisi ehkä poistettua myyttiä siitä että niitä pilttejä vain ja ainoastaan rakastetaan eikä muunlaisia tunteita saisi olla. Eikä sitten tavallisten äitien tarvitsisi tuntea häpeää siitä nurjasta puolesta.

Tämä. Itsehän menetän hermoni pojan kanssa melko usein, ja itselle tulee siitä aivan musertavan huono omatunto ja kauheat itsesyytökset, kun tiedän kuitenkin, että lapsi on lapsi, eikä tietenkään osaa toimia aina samalla tavalla samanlaisissakaan tilanteissa. Saatan koko seuraavan päivän murehtia asiaa ja tuntea itseni todella huonoksi äidiksi. Häpeän asiaa niin paljon, etten kehtaa siitä muutoin puhua kuin sivuta asiaa niin, että joo, kyllähän tuo melkoisesti välillä ottaa hermojen päälle.

 

[Sirpaleina]

Negatiivisista fiiliksistä ilman tuomitsemista. Laiskuudesta ja väsymyksestä ilman huonoa omatuntoa. Ja tällä tarkotan sitä että on esim ihan ok jos kämppä näyttää koiran oksennukselta välillä. Uskon että lapseni muistaa isona ennemmin sen että on saanut paljon rakkautta ja haleja kotona kuin sen kuinka tiptop paikat oli.

 

[a-versio]

Juurikin tuosta jaksamisesta, väsymisestä, räjähdysherkkyydestä, tunnontuskista jotka tulee siitä ettet oo saanu imuroitua tai Siivottu kämppää, tai astiat odottaa pöydällä tiskikoneeseen pääsyä.. Tai ehkäpä oikaise vähän ruuanlaitossa ja ostat ne jauhelihapihvit/pullat valmiina.. Tai syöt lasten nukkuessa sen suklaapatukan..

Näistä pitäis ehdottomasti puhua enempi.. Vanhemmatkin on vain ihmisiä loppujen lopuksi ja on väärin olettaa että heistä tulee sellaisia "super tyyppejä" lapsen saannin jälkeen.. Varsinkin jos vauva on yhtään vatsavaivaine, huutaa alkuun päivät ja yöt nii pitäs olla mustekala jotta olis enempi mahdollisuutta käsien käyttöön..

Mut siinäpä se.. Ja kaikki mahdollinen mitä tulee mieleen voi kokeilla., kunhan se ei vahingoita lapsia.. On siis ihan ok sitoa lakana häkki sängyn päätyyn, jos se keinu liike on se ainut mihin lapsi nukahtaa..

Juu nou mitä tarkoitan

 

[Yölento]

Minusta oleellista olisi puhua siitä ristiriidasta, että lapset ovat ihan parasta ja mahtavinta, mitä on ja silti raastavat hermoja enemmän kuin mikään muu.

Eilen törmäsin jossain ihanaan kirjoitukseen kiitollisuudesta ja syyllisyydestä. Kiitollisuus siitä, että on se ihana, rakas lapsi ja hän on hengissä. Syyllisyys siitä, että sille ihanalle suutun ja siihen ihanaan väsyn. Siellä väsyraivon keskelläkin se syyllisyys huutaa "ole kiitollinen, kun sinulla on lapsi".

 

[AnnMariii]

Ite en ole (vielä noin kuukauteen) vanhempi, mutta mua suunnattomasti ärsyttää se aitojen, inhimillisten vanhempien syyllistäminen. Yleensä vielä toisten (iäkkäämpien) vanhempien toimesta. Varsinkin jos erehdyt sanomaan jotain lapsista, niin kakkaa tulee kyllä niskaan. Mun mielestä vanhemmatkin saa tuntea myös negatiivisia tunteita hetkittäin, lapsi saa ärsyttää ja se äiti ja/tai isi saa myös reagoida siihen luonnollisella tavalla. Ihan niin kuin esimerkiksi se puolisokin. Ei äidin ja isän tarvitse olla mitään kummallisia muumimammoja, joiden suusta tulee vaan glitteriä ja kiukkupäivinäkin vaan paistaa pannukakkuja. Väsymys ja uupumus ja niistä seuraava ärsytys on ihan ok, ja itteeni ainakin pelottaisi, että jos sellasta ei ikinä tapahtuisi, olisi edessä joku vielä isompi romahtaminen...

Toinen asia on kasvatuksen syyttäminen kaikesta. Jos lapsi kiusaa, käyttäytyy huonosti, on ongelmallinen tai ihan vaan vaikka perus teini, on aina automaattisesti syy muka vanhemmissa, kasvatuksessa ja siinä että kotona ei muka rakasteta riittävästi. Ei todellakaan ole. Musta on ihan hirveetä, että vanhempia automaattisesti syyllistetään tilanteessa, jossa he on todennäköisesti huolesta soikeena ja tehneet ihan kaiken mitä osaavat ja voivat lapsensa eteen.

 

[Sirpaleina]

Joo kyllä se lapsen temperamenttikin vaikuttaa lapsen käytökseen, paljonhan tietenkin vaikuttaa se että "osaako" vanhemmat ohjata sitä temperamenttisuutta, mutta on ihan ok jos ei. Sitä kuitenkaan lapset ole omia kopioita vaan ihan omia persoonia ja niitäkin oppii "kontrolloimaan" vaan opettelemalla ja ajan kanssa, tai sit lapsi on vaan niin jääräpää ettei siihen tehoo mikään ja tää ei ollu syyllistämiskommentti

Se on kyllä totta että vaikka lapset on kuinka rakkaita niin ei kyllä kukaan osaa saada niin raivon partaalle. Ja se miten synkkiä ne ajatukset voi ollakkin vaikka niitä ei silleen kuitenkaan tarkoita. Esim oon ihan ääneenkin sanonut omalle äidilleni että kun välillä kun lapsi on pirun kiukkunen koko päivän ja itekkin on väsynyt niin "tekis mieli viskata koko lapsi seinään" tai "lähtee vaan ovesta ulos ja irtisanoa ittensä äitiydestä", välillä myös väsyneenä vauvan ja taaperon kiljuessa kuorossa ajattelee että "kunpa mulle sattus jotain et pääsis sairaalaan ni sais ainakin hetken olla rauhassa" . Ikimaailmassa en näitä toteuttais millään tasolla, mutta niinkin synkiksi voi ajatukset mennä.

Omantunnon tuskat just noista ruokien oikomisesta ja siitä ettei jaksa lähteä lapsen kanssa ulos neljän seinän sisältä moneen päivään. On niitä äitejä jotka jaksaa jokapäivä lähteä puistoon ja sit meitä jotka ei..

 

[Vargynja]

Totta tämäkin mitä AnnMariii nosti esille. Jokainen vanhempi aivan varmasti tekee parhaansa ettei lapsesta tule kiusaajaa. Me ei kuitenkaan siinäkään asiassa olla superihmisiä eikä edes kasvatusalan ammattilaisia (paitsi tietenkin he jotka oikeasti on alalla, eikä heidänkään voi olettaa pystyvän ihmeisiin). En millään muotoa lähtisi syyllistämään vanhempia jos heidän taidot ei riitä mahdollisesti hyvinkin temperamenttisen lapsen tai no ihan vaikka perusteinin kiusaamisen suitsimiseen. Lapsi saattaa kyllä oireilla syystä tai toisesta vaikeita kotioloja kiusaamalla, mutta ei ne vaikeat kotiolotkaan ole sen parhaansa yrittävän vanhemman syytä.