SannaKoo
Sanavalmis juttuseppä
Hei!
Tätä kysymystä on vähän hankala muotoilla, mutta yritetään... eli pikkusiskoni (20v) tuossa viikko sitten soitti itkunsekaisena, että hän pelkää saaneensa keskenmenon. Vauvaa ei siis ollut haaveissa eikä sopivaa miestäkään, vaan ihan vahinko tämä olisi ollut ja todennäköisesti olisi joutunut aborttia tai adoptiota ihan vahvasti miettimään ja sellaiseen ehkä päätymään - eli sikälihän tämä on periaatteessa ollut "hyväkin" näin. Neuvoin hänet sitten lääkäriin seuraavana päivänä ja siellä tuo keskenmeno varmistui.
Ei asiasta oikein osattu sen enempää puhua, rauhoittelin ja kuuntelin, kun sisko tätä epämääräistä olotilaansa siinä hetken verran tilitti - oltiin vaan sellaisessa paikassa, että ei ihan kaikilla oikeilla sanoilla asiasta voinut kuin pintapuolisesti jutella. Nyt jäinkin miettimään, että oisko täällä ketään, jolla olisi sama kokemus itellään taustalla? Voinko olla jotenkin tukena siskolleni ja miten? Vai onko vaan parempi antaa asian olla ja olla vain läsnä, jos siskoni tuen tarvitsemisen ilmaisee?
Laitoin hänelle kyllä vielä viestiä perään seuraavanakin päivänä ja kyselin oloa, sanoi, että ihan ok kun oli jutellut poikaystävänsä (tuore juttu, ei siis tämän keskenmenneen siittäjä) kanssa asioista. Muistutin siis vielä, että oon olemassa ja kannattaakin puhua, jos puhututtaa...
Tää asia nyt on vaan omaan mieleen jäänyt pyörimään ja olen pohdiskellut, että vieläkö mun pitäisi jotain osata sanoa tai tehdä?
Tätä kysymystä on vähän hankala muotoilla, mutta yritetään... eli pikkusiskoni (20v) tuossa viikko sitten soitti itkunsekaisena, että hän pelkää saaneensa keskenmenon. Vauvaa ei siis ollut haaveissa eikä sopivaa miestäkään, vaan ihan vahinko tämä olisi ollut ja todennäköisesti olisi joutunut aborttia tai adoptiota ihan vahvasti miettimään ja sellaiseen ehkä päätymään - eli sikälihän tämä on periaatteessa ollut "hyväkin" näin. Neuvoin hänet sitten lääkäriin seuraavana päivänä ja siellä tuo keskenmeno varmistui.
Ei asiasta oikein osattu sen enempää puhua, rauhoittelin ja kuuntelin, kun sisko tätä epämääräistä olotilaansa siinä hetken verran tilitti - oltiin vaan sellaisessa paikassa, että ei ihan kaikilla oikeilla sanoilla asiasta voinut kuin pintapuolisesti jutella. Nyt jäinkin miettimään, että oisko täällä ketään, jolla olisi sama kokemus itellään taustalla? Voinko olla jotenkin tukena siskolleni ja miten? Vai onko vaan parempi antaa asian olla ja olla vain läsnä, jos siskoni tuen tarvitsemisen ilmaisee?
Laitoin hänelle kyllä vielä viestiä perään seuraavanakin päivänä ja kyselin oloa, sanoi, että ihan ok kun oli jutellut poikaystävänsä (tuore juttu, ei siis tämän keskenmenneen siittäjä) kanssa asioista. Muistutin siis vielä, että oon olemassa ja kannattaakin puhua, jos puhututtaa...
Tää asia nyt on vaan omaan mieleen jäänyt pyörimään ja olen pohdiskellut, että vieläkö mun pitäisi jotain osata sanoa tai tehdä?
