Miten kaikki sitten menikään

[Hannan]

Nyt kun ollaan päästy arkeen kiinni niin varmasti jokaiselle on tullu jotain joka ei ole mennyt niinkuin oli ajatellut. On tehnyt jotain, mitä ajatteli ettei ikinä tee. Tai jokin asia piti olla ihan simppeli juttu, mutta osoittautuikin ihan joksin muuksi.

Ja näitähän tulee varmasti vaan lisää kun lapsi/lapset kasvaa.

Itsellä semmonen asia on ollut vauvan kanssa liikkuminen. Minulle eräs tuttava sanoi, että ota nyt ilo irti kun saat vielä vapaasti liikkua missä haluat. Mietin silloin, että eihän se myöhemminkään ole ongelma. Vauva vaan mukaan ja lets go... Mutta nämä ensimmäiset 4kk ollaan oltu aika pitkälti neljän seinän sisällä, jos johonkin lähdetään sen eteen tehdään piiiiiitkät henkiset valmistelut :) Olin ajatellut, että äitiyslomalla käyn sitten vauvan kanssa siellä ja täällä, mutta missään en ole käynyt :) Mutta tämähän onkin äitiysloma, eikä vauvan esittelyloma. Varmasti tämäkin on asia joka on niin ihmisestä itsestä kiinni, mutta mie olin ajatellut että mulle se ei olis mikään "ongelma". Mutta niinpä näytti että olihan se.

Toinen joka tulee mieleen on lapsen hoitaminen. Olin ajatellut että totutan lapseni jo mahdollisimman pienenä siihen, että muutkin on hyviä hoitajia kuin vaan äiti ja "jätän" lapseni jonkun muun hoidettavaksi jo hyvissä ajoin... mutta miten kävi, tähän päivään mennessä ei lastani ole hoitanut kukaan muu kuin minä. Kaupassa käyn, vain jos mies on kotona ja lapsi nukkuu... Pari viikkoa sitten ystäväni oli kylässä ja pyysin josko hän voisi käydä minulle kaupassa. Hän sitte heitti, että mene ite hän voi jäädä hoitamaan tyttöä siksi aikaa...Kysehän olisi siis ollut n. 20 minuutin kauppareissusta, mutta en voinut lähteä sinne ennenkuin nukutin tytön...

Nämä nyt tuli ekana mieleen.

 

[Lollo]

Mulla ei ollut "suunnitelmia" miten elämä olisi pienen vauvan kanssa. Halusimme mieheni kanssa että elämä jatkuisi hyvin samalla tavalla kuin ennen, vain kahden sijaan oltais kolmestaan. Emme kyllä uskoneet että se voisi onnistua.

Nyt 3,5kk jälkeen ainoa ero entiseen taitaa olla että emme käy viikonloppuisin ulkona. Kaikki muu on aikalailla kuten ennen vauvaa. Tehdään viikottaiset kauppareissut kolmestaan, käydään shoppailee, kahvittelemassa, ulkona syömässä. Oltiin meren rannalla grillailee ja vappupiknikillä kuten joka vuosi. Aikataulua vain muokataan imettämisen ja päiväunien mukaan. Ja salilla käydään miehen kanssa vuoron perään, ei enää yhdessä, ja ehkä vain 2-3 kertaa eikä enää 4 kertaa viikossa. Mutta uutena sitten yhteiset vaunulenkit. Ystävät ovat olleet meillä iltaa istumassa, ero entiseen että olen nauttimatta alkoholia ja musiikki on hiljaisemmalla :) Tyttö on vieraista huolimatta mennyt yhdeksältä nukkumaan eikä illanistujaiset tai saunomiset ole herättäneet vauvaa.
Laivalle lähdettiin ensimmäistä kertaa kun tyttö 1.5kk, nukkui hyvin ja kantorepussa viihtyi päivän. Kuullonsuojat hankittiin niin voisimme jatkossa kolmestaan mennä urheilutapahtumiin. Eli asiat on sovellettu niin että meillä on nyt lapsi, mutta elämä ei tarvitse paljon muuttua. Lapsen etu ja hyvinvointi aina etusijalla. 

Musta tuntuu, että tyttö ois jo aina ollut meidän kanssa.  Elämä pienen vauvan kanssa on ihanaa. Meillä ehkä "miten kaikki sitten menikään" on päinvastoin, asiat on helpompia kuin olisin kuvitellut. Korostamme aina sanaa VIELÄ, me kokoajan odotetaan että asiat vaikeuttuisivat esim. kun hampaat tulee.. En miettinyt yöunia, imettämistä ym ennen vauvan syntymää, mutta en olisi voinut kuvitella että vauvat nukkuu tässä iässä 8-9h yöunet, että pärjättäis yhdellä yösyötöllä. En tiennyt, että imettäisin päivisin 1.5-3 h välein, mutta koska tyttö on pikasyöjä, siitä ei ole ollut haittaa. 

Ongelmat mitkä meillä on tuntuu mitättömiltä kun mietin kuinka vaikeeta vauva-arki voisi olla. Vauvalle kelpaa vain rinta, eli olen sitoutunut 95% vauvaan, mutta 2-3h voin olla pois. Kesääksi toivoin että saisimme esim. nokkamukin käyttöön että saisimme esim. mennä päiväksi festarille miehen kanssa kahdestaan. Ja meillä on rintaraivareita yhtenä/kahtena päivänä viikossa. Mutta ne on ohimeneviä ja koska lapsi ei muuten itke, se ei kiristä vielä hermojakaan. 

Meillä on tuuri että vauva syntyi rytmillä ja on rauhallinen. Esimieheni sanoi, että vauva taitaa olla yhtä leppoisa kuin äitinsä. Eli ehkä asiat on myös asenteesta kiinni. Olen nuoresta lähtien toivonut lasta ja olen nyt jo päälle kolmekymppinen. Sain odottaa pitkään tätä onnea (kunnes löytyi oikea mies rinnalle). Onhan elämä muuttunut, mutta parempaan. Ehkä näin ihanaa elämää en olisit voinut kuvitella meille. 

 

[della_79]

mullakaan ei ehkä ollut mitään käsitystä vauva-arjesta, aattelin ehkä, että se menee samaan tapaan kuin meidän normaaliarki, kun ollaanhan me eletty lapsiperheen arkea jo viimeiset viisi vuotta mieheni pojan muutettua meille.

viikonloppuisin ollaan enimmäkseen kotona joko nelistään tai sitten kolmestaan miehen ja vauvan kanssa, kun tollaisella pian yhdeksänvuotiaalla pojalla on jo omia menoja, kuten esim. partioleirejä ja viikonloppuvierailuja tädin tai sedän luona tai mummolassa. päivärytmikin me ollaan löydetty, joskin minä oon tiiviisti kiinni vauvassa, koska hän on niin tarrautuvainen. olen tykännyt lähteä kotoa päiväsaikaan jonnekin, esim. jumppaan, perhekerhoon tai edes kävelylle, ja vauva on seurannut luontevasti mukana. opin meidän pojan pikkulapsiaikaan käyttämään julkisia rattaiden kanssa ja tiedän nyt, että bussilla on helpoin liikkua, lähijunilla ja ratikoilla vaikeinta. olen tavannut kavereita, joilla on vauvoja tai taaperoita sekä tutustunut muihin äiteihin, joilla on lähes samanikäinen vauva.

se, mitä en osannut odottaa oli ehkä tämä seurantarve. ensin mietin, etten halua tutustua kehenkään toiseen äitiin, mutta huomasin löytäneeni täältä vau-palstoilta samalla paikkakunnalla asuvia äitejä ja tapaavani heitä mielelläni esim. kahvilassa tms. viihdyn toki kotonakin, mutta ainakin 1-2 kertaa viikossa täytyy päästä jonnekin ja luontevimmin menee, kun otan Ilonan mukaan. pakkaan vain kassiin nania, tuttipullon, vaihtovaatteet ja puklurätin.

toinen asia mikä ei menny niinku Strömsössä oli imetys, mutta siitä en enempää avaudu. ja tietty se, ettei mun vauva suostunut eikä edelleenkään suostu nukkumaan ilman mua, mutta sekin on ratkaistu sillä, ettei tarvikaan nukkua yksin, vaan menen viereen kaikkialle muualle paitsi vaunuihin.

muuttuihan tää arki lopulta paljonkin, mutta mitään hirmuisen suuria muutoksia ei ole tullut. mietin aina välillä, että menisihän tässä toinenkin pikkuinen mekin tehtiin Ilonaa monta vuotta ja hän on todellakin toiveiden täyttymys, joten en valita, vaikka rankkaakin on välillä (eikä meidän tyttö ole edes pahemmin sairastellut)

 

[brainfreeze]

Mulla ei ollut aluksikaan mitään ruusuisia kuvitelmia vauva-arjesta, ja tiesinkin ettei enää vauvan synnyttyä tulis lähdettyä niin helposti. Eniten ehkä vituttaa kun joskus harvoin lähdetään kyläilemään, niin melkein kaikilla tutuilla on koira tai muu lemmikki, ja yleensä ne eivät ole tottuneet pieniin vauvoihin. Kylässä siis et voi laskea vauvaa yhtään maahan, etkä jättää esimerkiksi kaukaloon nukkumaan ellet varmista että kaukalo on varmasti turvallisessa paikassa (koiran ulottumattomissa, mutta niin ettei ole vaaraa että kaukalo putoaisi). Tulee aika rankaksi pitää poikaa koko vierailun ajan sylissä, varsinkin kun hän kyllästyy samaan asentoon tosi helposti, eikä viihdy "liikkumattomassa sylissä", pitää siis kävellä tai seistä ja hytkyttää poikaa. Parin tunnin kyläily onkin hikinen homma. Ehkä helpottaa siinä vaiheessa kun poika osaa istua, saa laittaa sohvalle viereen eikä tarvitse kävellä ympäri kämppää lapsi sylissä.

Se yllätti että lapsen käsittelyohjeet on nykyisin niin erilaiset kuin 90-luvulla jolloin pikkusiskoni (iltatähti) syntyi: Nosta ja laske kyljen kautta, vaihda vaippa pujottamalla käsi toisen jalan alta ja toisen päältä ja kiepauta... Mulle on tullut virallinen paskaäiti-syndrooma, kun välillä unohtuu nuo käsittelyohjeet. Ääh. Ärsyttävää. Ja kuvittelin että vauvan hoito menee kuin telkkarissa eikä mitään ongelmia tule. No meillä nyt on ollut vaikka mitä, ei onneksi kuitenkaan mitään vakavaa! Ja aina jos poika ei ole kehittynyt neuvolakäyntiin mennessä niin kuin kehityskaaviossa pitäis (pään hallinta, leluihin tarttuminen tms), mä onnistun vetämään ihan kaameat pultit ja itsesyytökset että mä olen tehnyt jotain väärin kun poikaa ei kiinnosta tarttua neuvolan helistimeen.

Niin, ja alussa ajattelin myös että jätän pojan heti muidenkin kontolle, ja että esimerkiksi isovanhemmat saa kyllä hoitaa jos on jotain aikuisten menoja, mutta kuinkas kävi. Tähän päivään mennessä kukaan muu ei ole hoitanut poikaa kuin minä tai mun mies. Ja mun äiti on tulossa tunniksi tällä viikolla lapsenvahdiksi kun mulla on menoa, ja voi pojat että mua jännittää miten ne pärjää keskenään!

Tottakai lapsen tulo on muuttanut rutiineja, enää ei voida istua iltaa kyläpaikassa ilman että vilkuilen kelloon ja mietin koska pojan päikkäriaika on, tai onko jo niin myöhä että pitää päästä iltarutiinien kimppuun. Ja se määrä mitä pitää pakata mukaan kun kotoa lähtee: korvikkeet, pullot, tutti, vaipat, kuolaliina, vaihtovaatteet, kosteuspyyhkeet jos ei jostain syystä pääsekään lavuaarille pesemään, suoja-alusta jos vaippa pitää vaihtaa kyläpaikassa vaikka sängyn päällä ja ja ja ja ....

 

[Hansu79]

Brainfreeze...mä oon onnekseni tainnut jättää lukematta nuo viralliset käsittelyohjeet. Ja takuuvarmasti reputtaisin, jos pitäisivät neuvolassa vauvankäsittelykokeen. ;)  Vaippaa vaihtaessa käsittelytapa riippuu monestikin siitä, mihinkä asti minimies sillä kertaa on sinapissa. :D

Mä toivoin silloin esikoista odottaessa/syntymän jälkeen, että muhun juurtuisi edes hitunen sosiaalisuutta ja sukulaisten sietokykyä. Ja p*skat. Käytiin hyvin harvakseltaan perhekahvilan vauvakerhoissa..mä vaan jotenkin viihdyin yksinäni vaunuttelemassa jopa 3-4h päivässä. Perhekahvilasta tutuille äideille saatoin ohi pyyhältäessä moikata, mutta vaunuilukaveria en koskaan pyytänyt. Oltiinpahan vapaampia menemään sinne minne nenä näytti. Vauvajumpparyhmä oli silloin täysi,joten sekin jäi. 
Mutta oli se lähteminen silloin helppoa. Saatettiin hetken mielijohteesta lähteä shoppailemaan Saloon,napero koppaan ja menoks. Oi niitä aikoja. Nyt lähteminen on jo isompi show, onneksi nyt kesää kohti pukemista on ohjelmassa vähempi. 
Vaunuilen yhäkin yksin ja nautin siitä. Perhekahvilassa käynti on aika harvinaista. Kun avoin päiväkoti on tarkoitettu enempi taaperoille/leikki-ikäisille, joten vauvat on vähin ei toivottuja. Ja vauvakerho-osioihin vuorostaan tuo taapero on ei toivottu yksilö. Hankalaa. 
Ja vauvan kanssa ei voi mennä taaperojumppaan eikä taaperon kanssa vauvajumppaan. Kummastakaan ei siis kannata maksaa, kun isin työajasta johtuen ehkä joka 4. kerta pääsis osallistumaan. :/ Sama koskee vauvauintia. 

Ja ne sukulaiset...en soita/kyläile yhtään sen useammin kuin ennenkään. Siskoni asuu samassa kylässä joten ollaan tiiviisti yhteyksissä. Pikkuveljen kanssa on myös tiivistä puhelinyhteyttä.
Lasten myötä ehkä hiukan on välit äitiini parantuneet. Johan tuota ollaankin likemmäs 20 vuotta oltu sotajalalla enempi vähempi. Ehkä isän kuolemalla oli myös vaikutusta asiaan, saa nyt sitten mamma edes välillä seuraa tyttärenpojista kun muuten on päivät yksinään.  Mutta olen ihan tyytyväinen että 99% sukulaisista asuu >150km päässä. ;)

Jos sitten yhden lapsen kanssa tuntui mukaan kertyvän järjetön määrä tavaraa kun lähdettiin mummilaan 520km päähän viikoksi...niin voi kyynel mitenkä paljon sitä nyt tuleekaan pakattavaa. Onneksi meillä on rakennusajalta kuomullinen peräkärry. ;)

Ilmeisesti meidän arki on kuitenkin suht ( vai liiankin??) helppoa vielä , koska mulle on hiipinyt vähän samantyylinen ajatus mieleen kuin della79:lle...tosin kyseessä olis jo kolmas pikkuinen tähän tupaan. ;)